En ole juurikaan kohdannut viime aikoina pohdiskelun arvoista asiaa. Siksi (ja koulun takia) tämä blogigin on jäänyt hiukan heitteille. Olin kerran päättänyt, etten koskettele joka päiväisiä tapahtumia täällä.
Katsoin äsken vanhimman lapseni kanssa tarinan Merlinistä. Tähän epokkiin kuuluu kaksi osaa, joista ensimmäisen olemme katsoneet joskus kauan sitten. Tässä toisessa osassa Camelot oli alkanut rapistua ja tahraantua ihmisten toimesta. Niinpä Graalin malja oli hävinnyt eikä tullut takaisin. No, tuohan on vain tarinaa, mutta aloin ajattelemaan maailmaa.
Muhun on aina vedonnut tuollaiset sankaritarinat, ihmisten pyyteettömyys ja hyvyys. Haluan uskoa ihmisestä hyvää viimeiseen saakka. Elokuvan jälkeen palailen tässä pikkuhiljaa takaisin arkeen ja todelliseen maailmaan. Olisi naivin sinisilmäistä olettaa, että maailma olisi pyyteetön. Varmaan löytyy yksittäisiä ihmisiä ja tekoja, mutta suurimmaksi osaksi tämä maailma on täynnä vain kilpailua, tuottoa ja voittoa. Jopa tuo esikoiseni harrastama (ja mun kannustama)jalkapallo on kilpailua pallosta ja sitä otetaan toisilta väkisin. Onneksi ei vielä niin väkisin kuin esim. jääkiekossa. Myönnän olevani kentän laidalla kannustamassa, mutta häviö tai voitto, matkamme jatkuu ja porukassa on hyvä olla.
Näköjään harhailen taas....
Löytyykö sankareita? Jotka ovat valmiita puolustamaan toista kaikesta huolimatta? Miksi tuntuu, että ihmisen oma napa on aina lähimpänä. Minä itse en ole sen parempi. Oli melko kova paikka kun huomasin, etten todellakaan ole itse sellainen ihminen, mitä muissa ihailen. En ole rauhallinen tukipylväs, vaan panikoiva hermoilija. Petyin suuresti itseeni enkä oikeasti ole päässyt siitä yli.
Olkaa lähipiirin sankareita ihmiset!
torstai 21. toukokuuta 2009
lauantai 9. toukokuuta 2009
Psykologian etätehtävä
Saimme tehtäväksi kertoa yksi oma ennakkoluulo, miten se ilmenee ja sitten pitäisi tehdä jotain, että kohtaa sen ennakkoluulon. Sen jälkeen kerrottava, että vahvistuiko vai loppuiko ennakkoluulo.
Nyt täällä sitten kovasti mietin, että mikä ennakkoluulo. Ope sanoi meille, että hänellekin tuli ensin mieleen, että hänhän on niin suvaitsevainen jne. ei ennakkoluuloja. Mä olen sitä mieltä, että multa niitä ihan varmasti löytyy, vaikka olen muka myös kovin suvaitsevainen.
Vaikea silti kohdistaa sitä. Jos naapuriini muuttaisi romani, niin olisin ennakkoluuloinen. Vaikka lapsena katumme päässä asui romanisuku, joiden mumma kävi hakemassa kaivostamme vettä ja kuljin hetken kouluun heidän tyttären kanssa. Siitä huolimatta jäi varaus. Mitään kamalaa ei heidän aikana sattunut niin, että olisin nähnyt. Puheita kyllä liikkui.
Ruuasta mulla on iso ennakkoluulo oliiveja kohtaan. En ole ikinä maistanut, mutta sanovat väkeväksi. Eräs tuttava opetteli syömään oliiveja ennen ensimmäistä Kreikan matkaa. Ajattelin, että on se nyt kumma, jos on pakko opetella. Olen kyllä kuullut, että vieras maku tarvitseen monta maistelu kertaa ennen kuin oppii pitämään siitä.
Vahvasti maustetut ruuat ovat myös ennakkoluulojen kohteena. Sisareni luona olen kyllä yrittänyt kaikkea maistella.
Jätän tekstin nyt hiukan lyhkäiseksi ja palaan huomenna mikäli olen päässyt eteenpäin ennakkoluuloissa. Eikö olekin vaikeaa kun yhtäkkiä sun pitää alkaa miettimään tuollaista. Siitäkin huolimatta, etten kiellä ennakkoluulojeni olemassa oloa.
Mites teidän ennakkoluulot? Oletteko päässeet eroon vai ovatko vahvistuneet?
Nyt täällä sitten kovasti mietin, että mikä ennakkoluulo. Ope sanoi meille, että hänellekin tuli ensin mieleen, että hänhän on niin suvaitsevainen jne. ei ennakkoluuloja. Mä olen sitä mieltä, että multa niitä ihan varmasti löytyy, vaikka olen muka myös kovin suvaitsevainen.
Vaikea silti kohdistaa sitä. Jos naapuriini muuttaisi romani, niin olisin ennakkoluuloinen. Vaikka lapsena katumme päässä asui romanisuku, joiden mumma kävi hakemassa kaivostamme vettä ja kuljin hetken kouluun heidän tyttären kanssa. Siitä huolimatta jäi varaus. Mitään kamalaa ei heidän aikana sattunut niin, että olisin nähnyt. Puheita kyllä liikkui.
Ruuasta mulla on iso ennakkoluulo oliiveja kohtaan. En ole ikinä maistanut, mutta sanovat väkeväksi. Eräs tuttava opetteli syömään oliiveja ennen ensimmäistä Kreikan matkaa. Ajattelin, että on se nyt kumma, jos on pakko opetella. Olen kyllä kuullut, että vieras maku tarvitseen monta maistelu kertaa ennen kuin oppii pitämään siitä.
Vahvasti maustetut ruuat ovat myös ennakkoluulojen kohteena. Sisareni luona olen kyllä yrittänyt kaikkea maistella.
Jätän tekstin nyt hiukan lyhkäiseksi ja palaan huomenna mikäli olen päässyt eteenpäin ennakkoluuloissa. Eikö olekin vaikeaa kun yhtäkkiä sun pitää alkaa miettimään tuollaista. Siitäkin huolimatta, etten kiellä ennakkoluulojeni olemassa oloa.
Mites teidän ennakkoluulot? Oletteko päässeet eroon vai ovatko vahvistuneet?
tiistai 5. toukokuuta 2009
jälleen psykologiaa
Tutkinnossamme on taas vaihe, jossa käymme läpi psykologiaa. Edellisellä kerralla oli puhetta ihmisten temperamenteista. Ne jakautuivat jotenkin näin (ovat muuten syntymästä saakka): punainen, keltainen, vihreä ja sininen. Niillä oli myös hienot latinankieliset nimetkin, mutten muista.
Keltainen ja punainen ovat ulospäinsuuntautuneita, räiskyviä, johtajia jne.
Vihreä ja sininen ovat sisäänpäinsuuntautuneita, rauhallisia puurtajia jne.
Nämä ovat hiukan kärjistettyjä piirteitä, mutta itse sijoitun tuonne vihreään (se taisi olla flegmaattinen, muttei silti laiska). Rauhallinen, introvertti ja sopeutuva työmyyrä :o)
Tänään sitten testien kautta lisää tietoa itsestä. En ole spontaani vaan enempi suunnitelmallinen. Kuitenkin pohdiskeleva enempi kuin käytännön töihin tarttuva. Usein kysymykset ovat kuitenkin sellaisia, että tilanteesta riippuen vastaus voi olla eri.
Ylihuomiseksi pitää olla mukana kaksi esinettä. Toinen jokin erittäin rakas mitä ei millään antaisi pois (ei saa tuoda aviomiestä tai liian isoa esinettä) ja toinen oltava sellainen mitä vihaa, mutta ei voi antaa pois (taaskin suljettiin pois esim. anoppi :o)).
Siinäpä minulla pulma. Mulla ei kerta kaikkiaan ole sellaista kuljetettavaa esinettä, mikä olisi minulle niin rakas. Olen antimaterialisti. Tuli sitten mieleeni, että kun tätä synnyinkotoa oltiin myymässä isän kuoleman jälkeen, en voinut antaa sen mennä. Vaikka olin aina miettinyt, että on liian suuri. No, sitä en voi ottaa mukaan.
Sitten se toinen esine. Olen antanut nyt pois sellaiset tupaantuliaislahjat, jotka eivät ole mun tyyliä tai siis, että huomaa, että ne on ostettu kun muuta ei ole keksitty. En vihaa mitään esinettä. Mitä siis vien???
Muistoja sen sijaan mulla on pilvin pimein. On erittäin rakkaita, mitä en mistään hinnasta antaisi pois ja on paljon sellaisiakin, mitkä antaisin heti pois, jos voisin....
Opettajan vain totesi minulle, että mieti nyt vain ja ettei voi olla niin, ettei mulla ole esinettä. Lopuksi sanoi, ettei tietenkään väkisin.
Onko sinulla sellaisia esineitä? Taidan olla taas jotenkin erilainen nuori tässäkin asiassa....
Keltainen ja punainen ovat ulospäinsuuntautuneita, räiskyviä, johtajia jne.
Vihreä ja sininen ovat sisäänpäinsuuntautuneita, rauhallisia puurtajia jne.
Nämä ovat hiukan kärjistettyjä piirteitä, mutta itse sijoitun tuonne vihreään (se taisi olla flegmaattinen, muttei silti laiska). Rauhallinen, introvertti ja sopeutuva työmyyrä :o)
Tänään sitten testien kautta lisää tietoa itsestä. En ole spontaani vaan enempi suunnitelmallinen. Kuitenkin pohdiskeleva enempi kuin käytännön töihin tarttuva. Usein kysymykset ovat kuitenkin sellaisia, että tilanteesta riippuen vastaus voi olla eri.
Ylihuomiseksi pitää olla mukana kaksi esinettä. Toinen jokin erittäin rakas mitä ei millään antaisi pois (ei saa tuoda aviomiestä tai liian isoa esinettä) ja toinen oltava sellainen mitä vihaa, mutta ei voi antaa pois (taaskin suljettiin pois esim. anoppi :o)).
Siinäpä minulla pulma. Mulla ei kerta kaikkiaan ole sellaista kuljetettavaa esinettä, mikä olisi minulle niin rakas. Olen antimaterialisti. Tuli sitten mieleeni, että kun tätä synnyinkotoa oltiin myymässä isän kuoleman jälkeen, en voinut antaa sen mennä. Vaikka olin aina miettinyt, että on liian suuri. No, sitä en voi ottaa mukaan.
Sitten se toinen esine. Olen antanut nyt pois sellaiset tupaantuliaislahjat, jotka eivät ole mun tyyliä tai siis, että huomaa, että ne on ostettu kun muuta ei ole keksitty. En vihaa mitään esinettä. Mitä siis vien???
Muistoja sen sijaan mulla on pilvin pimein. On erittäin rakkaita, mitä en mistään hinnasta antaisi pois ja on paljon sellaisiakin, mitkä antaisin heti pois, jos voisin....
Opettajan vain totesi minulle, että mieti nyt vain ja ettei voi olla niin, ettei mulla ole esinettä. Lopuksi sanoi, ettei tietenkään väkisin.
Onko sinulla sellaisia esineitä? Taidan olla taas jotenkin erilainen nuori tässäkin asiassa....
lauantai 2. toukokuuta 2009
Oi ihana toukokuu
Niinpä sitten siirryttiin taas askelen verran kohti kesää. Täällä on melkoisen lämpöiset päivät. Koivut ovat hiirenkorvilla :o)
Kun tätä neljänkympin kriisiä tässä käydään läpi, niin tuntuu, että omakin elämä on hiirenkorvalla. Rakastan tätä vuodenaikaa eniten. Elämä syttyy ja syntyy. Päivän valoa riittää vieläkin eikä ole vielä liian kuuma.
Nyt kun olen muuttanut lapsuuden kotiin ja maisemiin, niin pyöräillessä parikymmentä vuotta hupsahtaa mielikuvissa taakse päin ihan tosta vaan.
Monet ihmiset sanovat kuinka heidän nuoruudessaan oli kaikki paremmin, kesät lämpöisempiä, talvet lumisempia jne. Aloin joku kerta miettimään, että miksi ne lapsuuden vuodenajat, ruuat ja kaikki tuntuvat parhaimmilta. Tulin siihen tulokseen, että silloin kerkesi elää ja nauttia. Omat vanhemmat huolehtivat tylsistä jokapäiväisistä rutiineista, raha-asioista, töistä jne.
Okei, olihan meilläkin koulu, ulkonäköpaineet (ainakin teininä), lapset kiusasivat toisiaan ja kaikkea muuta sellaista, mitä nykyisinkin on. Silti se tuntuu näin jälkeen päin jotenkin viattomammalta kuin nykypäivänä. Vai tuntuuko se vain? Kyllähän koulukiusattuja oli silloinkin paljon. Enempi vain nykyään puhutaan.
Kuitenkin kun pyöräilen vanhoja tuttuja kulmia, niin enimmäkseen on nostalginen olo. En väitä, että nykyinen elämäni olisi jotenkin huonompaa tai etten haluaisin sitä (tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta, heh heh), mutta vanhana sitä kai alkaa kaihoilemaan.
Kaihoiletko sinä ja jos niin mitä?
Kun tätä neljänkympin kriisiä tässä käydään läpi, niin tuntuu, että omakin elämä on hiirenkorvalla. Rakastan tätä vuodenaikaa eniten. Elämä syttyy ja syntyy. Päivän valoa riittää vieläkin eikä ole vielä liian kuuma.
Nyt kun olen muuttanut lapsuuden kotiin ja maisemiin, niin pyöräillessä parikymmentä vuotta hupsahtaa mielikuvissa taakse päin ihan tosta vaan.
Monet ihmiset sanovat kuinka heidän nuoruudessaan oli kaikki paremmin, kesät lämpöisempiä, talvet lumisempia jne. Aloin joku kerta miettimään, että miksi ne lapsuuden vuodenajat, ruuat ja kaikki tuntuvat parhaimmilta. Tulin siihen tulokseen, että silloin kerkesi elää ja nauttia. Omat vanhemmat huolehtivat tylsistä jokapäiväisistä rutiineista, raha-asioista, töistä jne.
Okei, olihan meilläkin koulu, ulkonäköpaineet (ainakin teininä), lapset kiusasivat toisiaan ja kaikkea muuta sellaista, mitä nykyisinkin on. Silti se tuntuu näin jälkeen päin jotenkin viattomammalta kuin nykypäivänä. Vai tuntuuko se vain? Kyllähän koulukiusattuja oli silloinkin paljon. Enempi vain nykyään puhutaan.
Kuitenkin kun pyöräilen vanhoja tuttuja kulmia, niin enimmäkseen on nostalginen olo. En väitä, että nykyinen elämäni olisi jotenkin huonompaa tai etten haluaisin sitä (tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta, heh heh), mutta vanhana sitä kai alkaa kaihoilemaan.
Kaihoiletko sinä ja jos niin mitä?
tiistai 28. huhtikuuta 2009
Muutama rivi vielä huhtikuun puolella
Tulin juuri tallilta taluttamasta. Oikein nautin lasten kanssa naljailusta ja hyötyliikunnasta hepan vieressä juostessa. Ekat ringit vain tahtovat olla melko tiukkoja ja sanon aina, että nyt on taluttajan lakisääteinen tauko.
Koulussani on paljon maahanmuuttajia. Ovat siellä oppimassa kieltä ja kenties ammattia. Yhtenä päivänä taas käsiteltiin psykologiaa ja olin nukahtaa tunnilla. Niinpä viimeisen kahvitauon aikana kävin vessassa ja näin ryhmän aasialaisia naisia. Heilläkin oli siivouskirjat ja arvasin, että ovat siivousalan eskarilaisia (hieman kevyempi kurssi kuin meillä kantasuomalaisilla ja saavat sitten jatkaa samaa kuin me kun ovat läpäisseet tuon eskarin). Niinpä marssin juttelemaan. Oli yksi Filippiineiltä ja kolme Burmasta. Kovasti puhuimme vaikka heidän suomensa on tietenkin vielä lapsen kengissä. Kolmella oli lapsiakin, mun nuorimman ikäisiä.
Oli oikein piristävää ja otin heiltä yhteistiedot. Aion käskeä käymään.
Olin huomaavinani ainakin yhdessä omassa ryhmäläisessä tiettyä maahanmuuttaja vastaisuutta. Vanhempi nainen, mutta liekö se syy??? Kukaan muu mun ryhmästä ei ole heille jutellut tai edes yrittänyt. Mistä johtuu....en tiedä?
Oletko sinä maahanmuuttajavastainen? Olisinko minä kiukus, jos joku maahanmuuttaja veisi minun tai mieheni nenän edestä työn? Eikö se ole parempi, että tekevät töitä kuin ovat vain?
Aion jatkaa tutustumista olkoot muut mitä mieltä haluavat. Sivistys ei näytä olevan sama kuin suvaitsevaisuus. Ei heilläkään mitää helppoa voi olla kun tulevat täysin erilaiseen kulttuuriin ja maahan asuttuaan kenties monta vuotta pakolaisleireillä. Silti ovat kovasti iloisia.
Kyseinen nainen vielä totesi, että tietää ainakin pari miestä, jotka ovat tilanneet vaimon Filippiineiltä. En tiedä onko tämän naisen kohtalo sellainen (se, johon tutustuin) enkä aio kysyä. Mitä se mulle kuuluu :o)
Koulussani on paljon maahanmuuttajia. Ovat siellä oppimassa kieltä ja kenties ammattia. Yhtenä päivänä taas käsiteltiin psykologiaa ja olin nukahtaa tunnilla. Niinpä viimeisen kahvitauon aikana kävin vessassa ja näin ryhmän aasialaisia naisia. Heilläkin oli siivouskirjat ja arvasin, että ovat siivousalan eskarilaisia (hieman kevyempi kurssi kuin meillä kantasuomalaisilla ja saavat sitten jatkaa samaa kuin me kun ovat läpäisseet tuon eskarin). Niinpä marssin juttelemaan. Oli yksi Filippiineiltä ja kolme Burmasta. Kovasti puhuimme vaikka heidän suomensa on tietenkin vielä lapsen kengissä. Kolmella oli lapsiakin, mun nuorimman ikäisiä.
Oli oikein piristävää ja otin heiltä yhteistiedot. Aion käskeä käymään.
Olin huomaavinani ainakin yhdessä omassa ryhmäläisessä tiettyä maahanmuuttaja vastaisuutta. Vanhempi nainen, mutta liekö se syy??? Kukaan muu mun ryhmästä ei ole heille jutellut tai edes yrittänyt. Mistä johtuu....en tiedä?
Oletko sinä maahanmuuttajavastainen? Olisinko minä kiukus, jos joku maahanmuuttaja veisi minun tai mieheni nenän edestä työn? Eikö se ole parempi, että tekevät töitä kuin ovat vain?
Aion jatkaa tutustumista olkoot muut mitä mieltä haluavat. Sivistys ei näytä olevan sama kuin suvaitsevaisuus. Ei heilläkään mitää helppoa voi olla kun tulevat täysin erilaiseen kulttuuriin ja maahan asuttuaan kenties monta vuotta pakolaisleireillä. Silti ovat kovasti iloisia.
Kyseinen nainen vielä totesi, että tietää ainakin pari miestä, jotka ovat tilanneet vaimon Filippiineiltä. En tiedä onko tämän naisen kohtalo sellainen (se, johon tutustuin) enkä aio kysyä. Mitä se mulle kuuluu :o)
maanantai 27. huhtikuuta 2009
Hengissä ollaan
Tervehdys kaikille.
Koulumaailma on imaissut sisäänsä niin, ettei ole paljon muuta kerinnyt. Kumma kun työaikana jäi aikaa. Tietysti tämä kevät on tuonut tullessaan lukuisat jalkapallo-ottelut, turnaukset ja myöskin kevään puutarhatyöt. On ollut niin väsynyt iltaisin, ettei ole jaksanut edes pohtia mitään.
Haravointi on kyllä hyvää hyötyliikuntaa ja siinä kerkiää ajatellakin paljon asioita. Lisäksi saa monesta ikävästä asiasta pontta liikeeseen ja niin nousee nurmikko ylös talviteloiltaan ja saa ilmaa juuriinsa.
Meillä oli ekat kokeetkin ja hyvin meni vaikka edellisistä on ainakin 15 vuotta. Tällä viikolla on seuraavat ja on opeteltu siivousmenetelmiä ja -välineitä. Uusia nimityksiä monella. Mielenkiinnolla odotan sitä siivouskoneen käyttöä kun näen sieluni silmin itseni epätoivoisena pitämässä kiiinni sen kahvasta kun se villinä kiitää pitkin käytäviä. Suorastaan lennän perässä. Toivon mukaan niin ei kuitenkaan oikeasti käy.
Olen paljon pohtinut jälleen sitä itseuskoa ja syytä siihen, että vaikka muut sanovat mulle mitä, niin miksen osaa nousta ylös. Miksen saa hiljaiseksi sitä pientä ääntä, joka tuolla jossa pään sisässä nalkuttaa mulle sitä, etten ole oikeasti hyvä tai saman arvoinen kuin muut. En osaa laittaa rajaa terveen itsekkyyden ja narsistisen itsekkyyden välille. Pienikin itsekkyys tuntuu mun pään sisässä menevän jo sille huonon itsekkyyden puolelle.
Olen jopa käynyt pari kertaa psykologin juttusilla, mutta sinne pääsee liian harvoin. Pitäisi aluksi olla ameriikan malliin kerran viikossa aika ja sitten vähentää. Toisaalta kun sanoin, etteivät toisten sanomiset auta, niin auttaako psykologinkaan. Kärsin vain niin kovasti tästä vaivasta. Mitä olette mieltä?
Koulumaailma on imaissut sisäänsä niin, ettei ole paljon muuta kerinnyt. Kumma kun työaikana jäi aikaa. Tietysti tämä kevät on tuonut tullessaan lukuisat jalkapallo-ottelut, turnaukset ja myöskin kevään puutarhatyöt. On ollut niin väsynyt iltaisin, ettei ole jaksanut edes pohtia mitään.
Haravointi on kyllä hyvää hyötyliikuntaa ja siinä kerkiää ajatellakin paljon asioita. Lisäksi saa monesta ikävästä asiasta pontta liikeeseen ja niin nousee nurmikko ylös talviteloiltaan ja saa ilmaa juuriinsa.
Meillä oli ekat kokeetkin ja hyvin meni vaikka edellisistä on ainakin 15 vuotta. Tällä viikolla on seuraavat ja on opeteltu siivousmenetelmiä ja -välineitä. Uusia nimityksiä monella. Mielenkiinnolla odotan sitä siivouskoneen käyttöä kun näen sieluni silmin itseni epätoivoisena pitämässä kiiinni sen kahvasta kun se villinä kiitää pitkin käytäviä. Suorastaan lennän perässä. Toivon mukaan niin ei kuitenkaan oikeasti käy.
Olen paljon pohtinut jälleen sitä itseuskoa ja syytä siihen, että vaikka muut sanovat mulle mitä, niin miksen osaa nousta ylös. Miksen saa hiljaiseksi sitä pientä ääntä, joka tuolla jossa pään sisässä nalkuttaa mulle sitä, etten ole oikeasti hyvä tai saman arvoinen kuin muut. En osaa laittaa rajaa terveen itsekkyyden ja narsistisen itsekkyyden välille. Pienikin itsekkyys tuntuu mun pään sisässä menevän jo sille huonon itsekkyyden puolelle.
Olen jopa käynyt pari kertaa psykologin juttusilla, mutta sinne pääsee liian harvoin. Pitäisi aluksi olla ameriikan malliin kerran viikossa aika ja sitten vähentää. Toisaalta kun sanoin, etteivät toisten sanomiset auta, niin auttaako psykologinkaan. Kärsin vain niin kovasti tästä vaivasta. Mitä olette mieltä?
maanantai 13. huhtikuuta 2009
Ihmisen ulkokuori
En tarkoita tuolla ulkokuorella pelkästään itsensä laittamista ja näkökysymystä.
Mietin vain, että minkälaisen kuvan annan itsestäni muille ja kuinka paljon se eroaa siitä kaaoksesta, mikä liikkuu sisälläni.
Meillä on tuolla kurssilla ihminen, joka myönsi olevansa erittäin kova jännittäjä. Hänen olemuksestaan se ei mun mielestä mitenkään näy. Hän puhuu ryhmän mukana, esittää mielipiteensä ja on rauhallinen. Voiko sitten ulkokuori enää pahemmin pettää? Sitten tunnen ihmisen, joka myönsi olevansa tietyssä seurassa epävarma itsestään. Silti hän puhuu siellä eniten. Taaskin ulospäin annettu vaikutelma pettää.
En tällä kirjoituksella tarkoita sitä, että kaikkien on nyt kaikkien aikana näytettävä todellinen sisäinen myllerrys tai epävarmuus. Vaikka silti on hyvä joskus tietää, ettei ole ainut ihminen, joka suorastaan paniikissa täällä maanpäällä kulkee.
Mä myös käytän näennäisen rauhallisuuden ulkokuorta hyväkseni. Se peittää sekä paniikkini että epävarmuuteni. Yritän kaikin mahdollisin keinoin olla porukan rauhallisin. Piirre, jota isässäni eniten ihailin. Myöskin sitä, että ihmiset turvautuivat häneen. Minä haluan kokea olevani tarvittu. Niin aika moni haluaa.
Koska toinen ihminen ei turvaudu panikoijaan ja hermoraunioon, pitää ainakin ulkokuori pitää tyynenä.
Pettääkö kaikkien ulkokuori? Kenelle olet valmis näyttämään sisäisen myllerryksesi? Ainoastaan läheisillesi vai uskallatko näyttää myös tuntemattomalle. Kannustus mielessä. Näyttääksesi, ettei se toinen ole yksin.
Mietin vain, että minkälaisen kuvan annan itsestäni muille ja kuinka paljon se eroaa siitä kaaoksesta, mikä liikkuu sisälläni.
Meillä on tuolla kurssilla ihminen, joka myönsi olevansa erittäin kova jännittäjä. Hänen olemuksestaan se ei mun mielestä mitenkään näy. Hän puhuu ryhmän mukana, esittää mielipiteensä ja on rauhallinen. Voiko sitten ulkokuori enää pahemmin pettää? Sitten tunnen ihmisen, joka myönsi olevansa tietyssä seurassa epävarma itsestään. Silti hän puhuu siellä eniten. Taaskin ulospäin annettu vaikutelma pettää.
En tällä kirjoituksella tarkoita sitä, että kaikkien on nyt kaikkien aikana näytettävä todellinen sisäinen myllerrys tai epävarmuus. Vaikka silti on hyvä joskus tietää, ettei ole ainut ihminen, joka suorastaan paniikissa täällä maanpäällä kulkee.
Mä myös käytän näennäisen rauhallisuuden ulkokuorta hyväkseni. Se peittää sekä paniikkini että epävarmuuteni. Yritän kaikin mahdollisin keinoin olla porukan rauhallisin. Piirre, jota isässäni eniten ihailin. Myöskin sitä, että ihmiset turvautuivat häneen. Minä haluan kokea olevani tarvittu. Niin aika moni haluaa.
Koska toinen ihminen ei turvaudu panikoijaan ja hermoraunioon, pitää ainakin ulkokuori pitää tyynenä.
Pettääkö kaikkien ulkokuori? Kenelle olet valmis näyttämään sisäisen myllerryksesi? Ainoastaan läheisillesi vai uskallatko näyttää myös tuntemattomalle. Kannustus mielessä. Näyttääksesi, ettei se toinen ole yksin.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Anioni- ja kationitendensiä
Eilen opiskelimme erilaisia likatyyppejä. Tänään olivat sitten vuorossa puhdistusaineet (pesuaine- sanaa kuulemma käytetään vain astian- ja pyykinpesussa EI siivouksessa). Kyllä tämä tuntuu melkolailla psykologin viralta ja erittäin ratkaisuhakuiselta.
Nähdään tahra, analysoidaan se ja lopuksi päätetään puhdistustapa ja -aine.
Tuli mieleen, että ihmisetkin ovat anionineita, ionittomia ja kationeita. Anionit ovat negatiivisia ihmisiä, ionittomat ovat niitä diplomaatteja ja kationit ovat sitten positiivisia. Ionittomia voi sekoittaa sekä anioneihin että kationeihin. Anioneita ja kationeita ei voi sekoittaa keskenään eri sähköisyyden takia. Ehkä sentään ihmisissä voi koittaa sitäkin, mutta voi olla, että tulee selvää jälkeä.
Paljon on tietoa pullon kyljissä kun osaa vain lukea. Harmi kun ihmisissä ei lue, että sisältää harmia n. 5 %, surua 10-15 %, iloa 20 % , töykeyttä vaikka 30 % jne. Osaisikohan sitä sitten tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa kun näkisi etukäteen sisällön. Siltikin voi tulla yllätyksiä kun sekoittaa kahta ihan uutta keskenään. Tuleeko paljon vaahtoa vai onko vaahdoton juttu.
Sitten voisi sekoittaa lisäaineena esim. säilöntäainetta (kestävä liitto), korroosion suoja-ainetta (ei kulumista), paksuntajaa (tunne uudistuisi), hajustetta (jaksaa seisoa rinnakkain). Kyllä tuolta siivouspuolelta löytyy keinot moneen asiaan :o)
Myöskin pH-arvon voisi nähdä ihmisestä, emäs vai hapan.
Hmm....luulenpa, että todellakin olen psykologian kurssilla...
Nähdään tahra, analysoidaan se ja lopuksi päätetään puhdistustapa ja -aine.
Tuli mieleen, että ihmisetkin ovat anionineita, ionittomia ja kationeita. Anionit ovat negatiivisia ihmisiä, ionittomat ovat niitä diplomaatteja ja kationit ovat sitten positiivisia. Ionittomia voi sekoittaa sekä anioneihin että kationeihin. Anioneita ja kationeita ei voi sekoittaa keskenään eri sähköisyyden takia. Ehkä sentään ihmisissä voi koittaa sitäkin, mutta voi olla, että tulee selvää jälkeä.
Paljon on tietoa pullon kyljissä kun osaa vain lukea. Harmi kun ihmisissä ei lue, että sisältää harmia n. 5 %, surua 10-15 %, iloa 20 % , töykeyttä vaikka 30 % jne. Osaisikohan sitä sitten tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa kun näkisi etukäteen sisällön. Siltikin voi tulla yllätyksiä kun sekoittaa kahta ihan uutta keskenään. Tuleeko paljon vaahtoa vai onko vaahdoton juttu.
Sitten voisi sekoittaa lisäaineena esim. säilöntäainetta (kestävä liitto), korroosion suoja-ainetta (ei kulumista), paksuntajaa (tunne uudistuisi), hajustetta (jaksaa seisoa rinnakkain). Kyllä tuolta siivouspuolelta löytyy keinot moneen asiaan :o)
Myöskin pH-arvon voisi nähdä ihmisestä, emäs vai hapan.
Hmm....luulenpa, että todellakin olen psykologian kurssilla...
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Siivous
Olen nyt kuunnellut kovasti näitä psykologisia ihmisten lokerointia (ihan ok juttuja) ja tänään on juteltu eri kohteiden siivoojien ammattinimikkeistä ja tehtävästä asiakaspalvelijana.
Nuorisopuolella on kuulemma loppunut laitoshuoltajakoulutus jo vuonna 2003 osallistujien vähyyden takia. No, kyllähän mä ymmärrän, ettei 16 vuotiaan ihanneammatti ole siivooja. Vaikka nimikkeenä siivoojaa ei enää ole. On huoltajia (laitoshuoltaja, sairaalahuoltaja jne.)
Itse tehtäväähän se ei muuta. Tuli vain mieleen, että miksiköhän siivoojan ammattia ei arvosteta. Siivoojan puuttuminen huomataan ja huono jälki, mutta hyvää jälkeä ei mainita eikä arvosteta kunnolla.
Nuorille siinä olisi loputon työmaa ja kun kunnolla opiskelee, niin varmasti saa töitä. Mutta miksi nuoret sitä ammattia arvostaisivat kun eivät aikuisetkaan oikeastaan. Vieläkin puhutaan, että joku on VAIN siivooja. Nimikkeen muuttaminen ei muuta itse mielikuvaa.
Olen nuorena itsekin sortunut siihen eikä todellakaan ollut mikään tavoiteltava ammatti. Nyt taas tuntuu, että mun arvoasteikossa ovat nousseet juuri nämä ammatit. Tutkijoita, professoreita, tohtoreita yms. muka parempia ammatinharjoittajia on pilvin pimein ja välillä tuntuvat tutkivan mitä kummallisimpia asioita. Suorastaan itsestään selvyyksistä.
Nykyisin putki-, sähkö- ja lvi-miehet saavat kunnon arvostuksen. Niin kuin rakentamiseen ja korjaukseen liittyvät ammatit yleensäkin.
Saavatko siivoojat vieläkään?????
Miksi joku Lilius saa mielettömiä summia muka vastuullisesta työstään (eivät ikinä joudu vastuuseen) ja sitten esim. lasten hoitajat saavat ihan minimi palkkaa ja ovat sentään vastuussa kaikista tärkeimmästä asiasta: toisen lapsen hengestä!
Jotain mätää maailmassa!!!!
Nuorisopuolella on kuulemma loppunut laitoshuoltajakoulutus jo vuonna 2003 osallistujien vähyyden takia. No, kyllähän mä ymmärrän, ettei 16 vuotiaan ihanneammatti ole siivooja. Vaikka nimikkeenä siivoojaa ei enää ole. On huoltajia (laitoshuoltaja, sairaalahuoltaja jne.)
Itse tehtäväähän se ei muuta. Tuli vain mieleen, että miksiköhän siivoojan ammattia ei arvosteta. Siivoojan puuttuminen huomataan ja huono jälki, mutta hyvää jälkeä ei mainita eikä arvosteta kunnolla.
Nuorille siinä olisi loputon työmaa ja kun kunnolla opiskelee, niin varmasti saa töitä. Mutta miksi nuoret sitä ammattia arvostaisivat kun eivät aikuisetkaan oikeastaan. Vieläkin puhutaan, että joku on VAIN siivooja. Nimikkeen muuttaminen ei muuta itse mielikuvaa.
Olen nuorena itsekin sortunut siihen eikä todellakaan ollut mikään tavoiteltava ammatti. Nyt taas tuntuu, että mun arvoasteikossa ovat nousseet juuri nämä ammatit. Tutkijoita, professoreita, tohtoreita yms. muka parempia ammatinharjoittajia on pilvin pimein ja välillä tuntuvat tutkivan mitä kummallisimpia asioita. Suorastaan itsestään selvyyksistä.
Nykyisin putki-, sähkö- ja lvi-miehet saavat kunnon arvostuksen. Niin kuin rakentamiseen ja korjaukseen liittyvät ammatit yleensäkin.
Saavatko siivoojat vieläkään?????
Miksi joku Lilius saa mielettömiä summia muka vastuullisesta työstään (eivät ikinä joudu vastuuseen) ja sitten esim. lasten hoitajat saavat ihan minimi palkkaa ja ovat sentään vastuussa kaikista tärkeimmästä asiasta: toisen lapsen hengestä!
Jotain mätää maailmassa!!!!
maanantai 6. huhtikuuta 2009
Pääsiäistapoja
Tulipa vielä mieleeni, että mitähän varten nuo suomalaisen pääsiäisen pakanalliset tavat ovat niin erilaisia muualla Suomessa kuin meillä Pohjanmaalla.
Meillä kun tosiaan trullit tulevat pääsiäisenä lauantaina. Virpominenhan kuuluu palmusunnuntaille, mutta täällä virpovat silloin lauantaina. Lisäksi täällä poltetaan valtavia pääsiäiskokkoja. Käymme aina iltaisin ajelulla ja niitä kokkoja on pitkin maita ja mantuja. Niitä on hieno katsella ja jonnekin aina pysähdymmekin.
Pitänee oikein googlata tapojen historiaa.
Täällä siis vielä kasvatellaan rairuohoa ja kaivetaan koristuksia esiin kun te siellä muualla olette jo "juhlineet" viikon verran.
Meillä kun tosiaan trullit tulevat pääsiäisenä lauantaina. Virpominenhan kuuluu palmusunnuntaille, mutta täällä virpovat silloin lauantaina. Lisäksi täällä poltetaan valtavia pääsiäiskokkoja. Käymme aina iltaisin ajelulla ja niitä kokkoja on pitkin maita ja mantuja. Niitä on hieno katsella ja jonnekin aina pysähdymmekin.
Pitänee oikein googlata tapojen historiaa.
Täällä siis vielä kasvatellaan rairuohoa ja kaivetaan koristuksia esiin kun te siellä muualla olette jo "juhlineet" viikon verran.
Hukkaus
Hukkasin itseni opiskelun maailmaan ja aika on suorastaan viuhahtanut ohi.
Luulin menneeni vahingossa psykologian kurssille, koska siivouksesta on tähän asti ollut vain maininta. Psykologiaa senkin edestä.
Näin aikuisena opiskelu on kyllä aivan erilaista kuin nuorena. Sitä erilailla osaa jo suhtautua asioihin ja ottaa sieltä tarvitsemansa. Ei enää ulkoaopettelua! Vaan opetellaan hakemaan tietoa. Jes, järki on voittanut!
Meidän ryhmä koostuu neljästä parikymppisestä tytöstä ja sitten meistä naisista, jotka ovat 40 tai yli. Mielenkiintoinen soppa kokemusta ja nuorta tietoa ja ihan hyvin sovitaan yhteen. Toki tauoilla on todettavissa nuorten pöytä ja meidän vanhempien pöytä. Itse kyllä menin tänään sotkemaan nuorten juttuja.
Odotan, että opiskelu laittaa omatkin vanhat aivosolut taas liikenteeseen. Ovat jo liian kauan jumittaneet samassa paikassa. Näytöt ja kokeet hiukan jännittävät, mutta näyttivät olevan huolenaiheina muillakin.
Ja mikä ihaninta....saan pyöräillä kouluun ja takaisin. Työmatkani on ollut n. 50 km/suunta, joten mahdoton tehtävä pyörällä työpäivisin. Varsinkin kun joutuu matkaamaan autojen seassa ja liikenne melko vilkas.
Myöskin opettajat ovat ihan erilaisia täällä aikuispuolella. Voi puhua enempi ohjaajista tai opastajista kuin opettajista. Viitataan, jos jaksetaan, mutta muuten puhutaan ääneen.
Paljon on aikuisopiskelijoita ja olenkin tuumannut, että peruskoulun voisin lyhennettynä käydä uudestaan läpi näin aikuisiän kokemuksella. Kuinka paljon antoisampaa se olisikaan :o)
Mulla on kyllä pohdittaviakin ajatuksia, mutta annan niiden hiukan vielä kypsyä. Tässä väliaikatietoja mun opiskelusta.
Luulin menneeni vahingossa psykologian kurssille, koska siivouksesta on tähän asti ollut vain maininta. Psykologiaa senkin edestä.
Näin aikuisena opiskelu on kyllä aivan erilaista kuin nuorena. Sitä erilailla osaa jo suhtautua asioihin ja ottaa sieltä tarvitsemansa. Ei enää ulkoaopettelua! Vaan opetellaan hakemaan tietoa. Jes, järki on voittanut!
Meidän ryhmä koostuu neljästä parikymppisestä tytöstä ja sitten meistä naisista, jotka ovat 40 tai yli. Mielenkiintoinen soppa kokemusta ja nuorta tietoa ja ihan hyvin sovitaan yhteen. Toki tauoilla on todettavissa nuorten pöytä ja meidän vanhempien pöytä. Itse kyllä menin tänään sotkemaan nuorten juttuja.
Odotan, että opiskelu laittaa omatkin vanhat aivosolut taas liikenteeseen. Ovat jo liian kauan jumittaneet samassa paikassa. Näytöt ja kokeet hiukan jännittävät, mutta näyttivät olevan huolenaiheina muillakin.
Ja mikä ihaninta....saan pyöräillä kouluun ja takaisin. Työmatkani on ollut n. 50 km/suunta, joten mahdoton tehtävä pyörällä työpäivisin. Varsinkin kun joutuu matkaamaan autojen seassa ja liikenne melko vilkas.
Myöskin opettajat ovat ihan erilaisia täällä aikuispuolella. Voi puhua enempi ohjaajista tai opastajista kuin opettajista. Viitataan, jos jaksetaan, mutta muuten puhutaan ääneen.
Paljon on aikuisopiskelijoita ja olenkin tuumannut, että peruskoulun voisin lyhennettynä käydä uudestaan läpi näin aikuisiän kokemuksella. Kuinka paljon antoisampaa se olisikaan :o)
Mulla on kyllä pohdittaviakin ajatuksia, mutta annan niiden hiukan vielä kypsyä. Tässä väliaikatietoja mun opiskelusta.
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Tästä se lähtee
Nyt se sitten alkoi :o)
Tämä päivä meni oppilaitokseen, ammattitutkintoon ja toisiinsa tutustumisessa. Huomenna jatketaan nykyajan trendillä: ryhmäytyksellä.
Käytiin läpi kaikki esitteitä, vaikka itse olisi mieluusti lukenut. En tiedä miksi tuollaiset ryhmäytykset ja muu sellainen tuntuu väliltä niin teennäiseltä. Taidan olla melkoinen kyynikko ja kun selvästi nykypäivän opettajat yrittävät tehdä tunneista mielenkiintoisia. Silti nytkin tuli mieleen, että olemmeko päiväkodissa vai missä. Höh, kyllä olenkin kyynikko ja liikaa aikuinen. Sisäinen lapseni on kadonnut johonkin todella syvälle.
Vastuu ja velvollisuus perheestä painaa joskus niin todella paljon. Vaikka minulla on puoliso tekemässä töitä, niin henkinen vastuu on kokonaan mun harteilla. Usein koen olevani sekä nainen että mies.
Sen takia kai mun on kaiveltava joskus se lapsenmieli jostain onkalosta. Harmittaa, mutta tuntuu, että jos joskus oikein iloitsen, niin välittömästi nurkan takana tulee turpaan :o(
No, nyt paistaa ulkona aurinko ja pyöräilin/kävelin kouluun ja takaisin. Ihana pirteätä kun töihin joutuu aina mennä autolla (80 km edes takaisin). Huomenna pyöräilen taas.
Aurinkoista huhtikuun alkua ilman aprillipilaa!
Tämä päivä meni oppilaitokseen, ammattitutkintoon ja toisiinsa tutustumisessa. Huomenna jatketaan nykyajan trendillä: ryhmäytyksellä.
Käytiin läpi kaikki esitteitä, vaikka itse olisi mieluusti lukenut. En tiedä miksi tuollaiset ryhmäytykset ja muu sellainen tuntuu väliltä niin teennäiseltä. Taidan olla melkoinen kyynikko ja kun selvästi nykypäivän opettajat yrittävät tehdä tunneista mielenkiintoisia. Silti nytkin tuli mieleen, että olemmeko päiväkodissa vai missä. Höh, kyllä olenkin kyynikko ja liikaa aikuinen. Sisäinen lapseni on kadonnut johonkin todella syvälle.
Vastuu ja velvollisuus perheestä painaa joskus niin todella paljon. Vaikka minulla on puoliso tekemässä töitä, niin henkinen vastuu on kokonaan mun harteilla. Usein koen olevani sekä nainen että mies.
Sen takia kai mun on kaiveltava joskus se lapsenmieli jostain onkalosta. Harmittaa, mutta tuntuu, että jos joskus oikein iloitsen, niin välittömästi nurkan takana tulee turpaan :o(
No, nyt paistaa ulkona aurinko ja pyöräilin/kävelin kouluun ja takaisin. Ihana pirteätä kun töihin joutuu aina mennä autolla (80 km edes takaisin). Huomenna pyöräilen taas.
Aurinkoista huhtikuun alkua ilman aprillipilaa!
tiistai 31. maaliskuuta 2009
Jännä tilanne
Mieheni on edelleen lomautettuna, etsii töitä ja käy työvoimatoimistossa "ilmoittautumassa". Minä aloitan opiskelun.
Deja-vú?
Eikös me jo ohitettu nämä epävarmat nuoren aikuisen vuodet? Omat vanhempamme olivat jo vakaissa viroissa tämän ikäisenä, perhe koossa, talo maksun alla ja kenties jäi jo rahaa muuhunkin?
Mitenkäs meillä nyt näin kävi?
Tulee väkisinkin mieleen, että historian kehitys on lähtemässä takaisin päin tietyllä tavalla. Monta sukupolvea on menty niin, että nuorempi sukupolvi jatkaa vakaasti vanhempien tavoin elämässä ja heillä on hiukan parempi elintaso kuin vanhemmillaan. Maailma on edennyt verkkaiseen tapaansa eteen päin. Pelkistettynä syntymä, lapsuus, nuoruus, opiskelu, ammatti, työ, perhe, ura, eläke ja kuolema.
Alku on vielä sama syntymä, lapsuus, nuoruus, opiskelu, ammatti, pätkätyö, opiskelu, ammatti, pätkätyö, ehkä perhe, ura eri firmoissa/viroissa keskimäärin 5 vuotta, opiskelu, pätkätyö, ei tietoakaan eläkkeestä ja viimeisenä varmasti kuolema.
Joskus pari sataa vuotta sitten oli yhtä epävarmaa aikuisen ja lapsenkin elämä. Enkä tarkoita nyt sairauksia vaan elämän etenemistä.
Vaikea selittää näin lyhyesti ja yhtäkkiä, mutta varmasti sinä lukija pysyt mukana :o)
Tulevaisuus on aina epävarma, mutta nyt siitä ovat kadonneet viimeisetkin raamit. Ei ole enää selvää elämän etenemistä vaan jokainen saa soveltaa ja säveltää itse. Ikä, sukupuoli eivät enää ole este.
Mielenkiintoista!
Deja-vú?
Eikös me jo ohitettu nämä epävarmat nuoren aikuisen vuodet? Omat vanhempamme olivat jo vakaissa viroissa tämän ikäisenä, perhe koossa, talo maksun alla ja kenties jäi jo rahaa muuhunkin?
Mitenkäs meillä nyt näin kävi?
Tulee väkisinkin mieleen, että historian kehitys on lähtemässä takaisin päin tietyllä tavalla. Monta sukupolvea on menty niin, että nuorempi sukupolvi jatkaa vakaasti vanhempien tavoin elämässä ja heillä on hiukan parempi elintaso kuin vanhemmillaan. Maailma on edennyt verkkaiseen tapaansa eteen päin. Pelkistettynä syntymä, lapsuus, nuoruus, opiskelu, ammatti, työ, perhe, ura, eläke ja kuolema.
Alku on vielä sama syntymä, lapsuus, nuoruus, opiskelu, ammatti, pätkätyö, opiskelu, ammatti, pätkätyö, ehkä perhe, ura eri firmoissa/viroissa keskimäärin 5 vuotta, opiskelu, pätkätyö, ei tietoakaan eläkkeestä ja viimeisenä varmasti kuolema.
Joskus pari sataa vuotta sitten oli yhtä epävarmaa aikuisen ja lapsenkin elämä. Enkä tarkoita nyt sairauksia vaan elämän etenemistä.
Vaikea selittää näin lyhyesti ja yhtäkkiä, mutta varmasti sinä lukija pysyt mukana :o)
Tulevaisuus on aina epävarma, mutta nyt siitä ovat kadonneet viimeisetkin raamit. Ei ole enää selvää elämän etenemistä vaan jokainen saa soveltaa ja säveltää itse. Ikä, sukupuoli eivät enää ole este.
Mielenkiintoista!
maanantai 30. maaliskuuta 2009
Uusi alku
Huomenna olen viimeistä päivää töissä paikassa, jossa olen ollut 15 vuotta.
Pitkä aika ja hyvät ihmissuhteet pienessä firmassa. Niiden vuosien aikana olen mennyt naimisiin, saanut kolme lasta ja saavuttanut varsinaisen aikuisuuden. Kun menin sinne töihin, olin vasta nuori aikuinen. Perustin perheen ja ostimme oman kodin.
Yritän kovasti muistella itseäni silloin alussa. Olenko kasvanut muutakin kuin horisontaalisesti. Mitä sanoisin itselleni, jos minut vietäisiin ajassa takaisin päin? Tekisinkö kaiken samoin? Ainahan löytyy jotain pientä "korjattavaa", mutta kokonaisuudessaan.
Pienellä firmalla ja sen ihmisillä on ollut minuun syvä vaikutus ja pitkäaikainen. Se on osaltaan muovannut mua sellaiseksi kuin olen tänään. Olen ollut asiakkaisiin yhteydessä ympäri Suomen puhelimitse. Olen kuullut kaikenlaista murretta. Ala on ollut erittäin miehinen ja yli sadasta asiakkaasta ainoastaan kolme naista.
Olen ollut aiemminkin pois firmasta jonkun kuukauden talvella kun menekki on ollut huono. Silti nyt tuntuu jotenkin lopulliselta.
En yhtään ihmettele, vaikkeivät ihmiset pääse pois työpaikoistaan, joissa ovat olleet 20-30 vuotta. Ei se ole niin helppoa kuin luulisi. Vaikka ilmpiirikin olisi tulehtunut, se on tuttua tulehdusta, jota osaa käsitellä.
Uusi alku opiskelijana. On teoriaa, käytäntöä ja sitten se iso peikko: kokeet tai näytöt. Miten ihmeessä niihin osaa enää lukea tai tehdä. Oikeasti niistä edellisistä on niin kauan.
Jännittää.....
Pitkä aika ja hyvät ihmissuhteet pienessä firmassa. Niiden vuosien aikana olen mennyt naimisiin, saanut kolme lasta ja saavuttanut varsinaisen aikuisuuden. Kun menin sinne töihin, olin vasta nuori aikuinen. Perustin perheen ja ostimme oman kodin.
Yritän kovasti muistella itseäni silloin alussa. Olenko kasvanut muutakin kuin horisontaalisesti. Mitä sanoisin itselleni, jos minut vietäisiin ajassa takaisin päin? Tekisinkö kaiken samoin? Ainahan löytyy jotain pientä "korjattavaa", mutta kokonaisuudessaan.
Pienellä firmalla ja sen ihmisillä on ollut minuun syvä vaikutus ja pitkäaikainen. Se on osaltaan muovannut mua sellaiseksi kuin olen tänään. Olen ollut asiakkaisiin yhteydessä ympäri Suomen puhelimitse. Olen kuullut kaikenlaista murretta. Ala on ollut erittäin miehinen ja yli sadasta asiakkaasta ainoastaan kolme naista.
Olen ollut aiemminkin pois firmasta jonkun kuukauden talvella kun menekki on ollut huono. Silti nyt tuntuu jotenkin lopulliselta.
En yhtään ihmettele, vaikkeivät ihmiset pääse pois työpaikoistaan, joissa ovat olleet 20-30 vuotta. Ei se ole niin helppoa kuin luulisi. Vaikka ilmpiirikin olisi tulehtunut, se on tuttua tulehdusta, jota osaa käsitellä.
Uusi alku opiskelijana. On teoriaa, käytäntöä ja sitten se iso peikko: kokeet tai näytöt. Miten ihmeessä niihin osaa enää lukea tai tehdä. Oikeasti niistä edellisistä on niin kauan.
Jännittää.....
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
Persoonallisuustesti
Ekstrovertti --------------------*Introvertti
Käytännöllinen ----------------*---- Intuitiivinen
Ajattelija --------------------* Tuntija
Impulsiivinen ----*---------------- Harkitsija
Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi:
Olet rauhallinen, luova ja huomaavainen henkilö. Saatat usein vaikuttaa ujolta, varautuneelta tai viileältä. Sinulla on harvinainen kyky omistautua syvästi sekä ihmisille että asioille. Ihmistyyppisi ohjaa käyttäytymistään vahvoilla sisäisillä arvoilla, eikä niinkään logiikalla tai järkisyillä. Jos sinut pakotetaan toimimaan faktojen ja logiikan tasolla, sinusta syntyy vaikutelma toiselta planeetalta tulleesta olennosta. Sovellut ammatteihin, joissa voi ihmisten kanssa soveltaa empatiaa ja keskustelua. Kaltaisesi ihmiset ovat usein uskonnollisia, hengellisiä tai filosofisia, ja näkevätkin oman elämänsä matkana tai tehtävänä. Järkeilyyn taipuvaiset ihmiset saattavat pitää sinua mystikkona tai haihattelijana. Ihmistyyppisi elämää leimaa usein puolison, ”sielunkumppanin” etsintä. Etsit kaiken aikaa tasapainoa, koska kaipaat yhtä aikaa rauhaa ja yksityisyyttä, sekä kontaktia toisiin ihmisiin. Tästä syystä sinulla on taipumus vaipua alakuloisuuteen.
Löysin tämän tekstin Jossun blogista minne se oli kulkeutunut Pellon pientareen blogista. Ajattelin näin sunnuntain kunniaksi käydä kokeilemassa, että minkähänlainen luonnehdinta sieltä tälle kertaa tulee. Monesti kun ne vastausvaihtoehdotkin ovat sellaisia, ettei löydä omaansa.
Näin siinä sitten kävi, että sieltä tuli kyllä niin tutunomainen luonnehdinta, että oikein säikähdin. Varsinkin kaksi viimeistä lausetta voin oikein alleviivata:
ETSIT KAIKEN AIKAA TASAPAINOA, KOSKA KAIPAAT YHTÄ AIKAA RAUHAA JA YKSITYISYYTTÄ, SEKÄ KONTAKTIA TOISIIN IHMISIIN. TÄSTÄ SYYSTÄ SINULLA ON TAIPUMUS VAIPUA ALAKULOISUUTEEN.
Voiko tuota nyt enää paremmin sanoa. Minä olen filosofinen. Minulla oli vieras pe-la ja kävimme pitkää keskustelua nykytilanteestamme (molemmat täytämme 40 v tänä vuonna), miten siihen on tultu, onko luonteemme vanhetessa muuttunut jne.
Keskustelu oli oikein antoisa ja olimme todella lähellä toistamme. Kenties liian lähellä auttaaksemme toistamme, mutta ainakin tuli juteltua ja huomattiin, ettemme ole yksin.
Tuosta persoonallisuustestistä vielä. Monet saavat musta harkitsevan rauhallisen ja järkevän kuvan, koska en näytä sisällä olevaa impulsiivista tunneihmistä herkästi. Mutta kuten sanoin, olen suuriakin ostoksia ja päätöksiä tehnyt tunteella ja äkkiä.
Käytännöllinen ----------------*---- Intuitiivinen
Ajattelija --------------------* Tuntija
Impulsiivinen ----*---------------- Harkitsija
Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi:
Olet rauhallinen, luova ja huomaavainen henkilö. Saatat usein vaikuttaa ujolta, varautuneelta tai viileältä. Sinulla on harvinainen kyky omistautua syvästi sekä ihmisille että asioille. Ihmistyyppisi ohjaa käyttäytymistään vahvoilla sisäisillä arvoilla, eikä niinkään logiikalla tai järkisyillä. Jos sinut pakotetaan toimimaan faktojen ja logiikan tasolla, sinusta syntyy vaikutelma toiselta planeetalta tulleesta olennosta. Sovellut ammatteihin, joissa voi ihmisten kanssa soveltaa empatiaa ja keskustelua. Kaltaisesi ihmiset ovat usein uskonnollisia, hengellisiä tai filosofisia, ja näkevätkin oman elämänsä matkana tai tehtävänä. Järkeilyyn taipuvaiset ihmiset saattavat pitää sinua mystikkona tai haihattelijana. Ihmistyyppisi elämää leimaa usein puolison, ”sielunkumppanin” etsintä. Etsit kaiken aikaa tasapainoa, koska kaipaat yhtä aikaa rauhaa ja yksityisyyttä, sekä kontaktia toisiin ihmisiin. Tästä syystä sinulla on taipumus vaipua alakuloisuuteen.
Löysin tämän tekstin Jossun blogista minne se oli kulkeutunut Pellon pientareen blogista. Ajattelin näin sunnuntain kunniaksi käydä kokeilemassa, että minkähänlainen luonnehdinta sieltä tälle kertaa tulee. Monesti kun ne vastausvaihtoehdotkin ovat sellaisia, ettei löydä omaansa.
Näin siinä sitten kävi, että sieltä tuli kyllä niin tutunomainen luonnehdinta, että oikein säikähdin. Varsinkin kaksi viimeistä lausetta voin oikein alleviivata:
ETSIT KAIKEN AIKAA TASAPAINOA, KOSKA KAIPAAT YHTÄ AIKAA RAUHAA JA YKSITYISYYTTÄ, SEKÄ KONTAKTIA TOISIIN IHMISIIN. TÄSTÄ SYYSTÄ SINULLA ON TAIPUMUS VAIPUA ALAKULOISUUTEEN.
Voiko tuota nyt enää paremmin sanoa. Minä olen filosofinen. Minulla oli vieras pe-la ja kävimme pitkää keskustelua nykytilanteestamme (molemmat täytämme 40 v tänä vuonna), miten siihen on tultu, onko luonteemme vanhetessa muuttunut jne.
Keskustelu oli oikein antoisa ja olimme todella lähellä toistamme. Kenties liian lähellä auttaaksemme toistamme, mutta ainakin tuli juteltua ja huomattiin, ettemme ole yksin.
Tuosta persoonallisuustestistä vielä. Monet saavat musta harkitsevan rauhallisen ja järkevän kuvan, koska en näytä sisällä olevaa impulsiivista tunneihmistä herkästi. Mutta kuten sanoin, olen suuriakin ostoksia ja päätöksiä tehnyt tunteella ja äkkiä.
lauantai 28. maaliskuuta 2009
Pimeys
Istun tietokoneen valossa. Meneillään on WWF tempaus. Olimme saunassakin kynttilän valossa. Melkoisen leppoisa tunnelma.
Kynttilän valo ja ja hiljaisuus. Jotenkin rauhallinen olo.
Kynttilän valo ja ja hiljaisuus. Jotenkin rauhallinen olo.
perjantai 27. maaliskuuta 2009
Puhinaa
Liekö vielä hormonikohtauksen jälkimaininkeja kun on nyt näin negatiivista tunnelmaa, mutta en voi olla kirjoittamatta joidenkin ihmisten laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä.
Vein tänään erään vammaisen miehen paperinkeräyspisteeseen meidän lehdet ja mainokset. Sinne oli jätetty koiranruokapusseja. Niissä mitä ilmeisemmin oli sisällä lehtiä ja mainoksia (oli pohjan muhun päin, joten en nähnyt varmaksi), mutta eihän keräys koske niitä pusseja. Usein olen nähnyt myös muovipusseja. Se onkin vallan kamala vaiva tyhjätä ja ottaa mukaansa. Vie jopa puoli minuuttia ajasta ja ajattelen kun ne lehdet voivat jäädä ripaan kiinni, niin pitää nähdä vaivaa!
Myös muissa keräyspisteissä näkee sinne kuulumattomia tavaroita ja joillakin metsätaipaleella jopa huonekaluja yms.
Kaupassa kun kävelee niin näkee tavaroita, jopa pakaste-elintarvikkeita, jätetyn ihan mihin sattuu kun ei sitten tarvittukaan sitä eikä jakseta palauttaa. Tiedän kyllä, että nykymarkettien käytävät ovat pitkiä kuin nälkävuosi ja yhden tavaran takia JOUTUU kävelemään useita metrejä, mutta silti ihmisten laiskuus ja välinpitämättömyys jaksaa ihmetyttää. Nämäkin ihmiset voivat olla sellaisia, jotka käyvät lenkillä, salilla tai muuten kuntoilemassa.
Mikä ihmisiä vaivaa?
Välillä alkaa itseäkin turhauttaa ja miettii, että miksi nähdä kaiken sen vaivan kun muutama laiska ihminen pilaa sen kuitenkin. Sitten taas koitan piristyä ja ajatella, että ainakin minä olen yrittänyt kaikkeni.
Vein tänään erään vammaisen miehen paperinkeräyspisteeseen meidän lehdet ja mainokset. Sinne oli jätetty koiranruokapusseja. Niissä mitä ilmeisemmin oli sisällä lehtiä ja mainoksia (oli pohjan muhun päin, joten en nähnyt varmaksi), mutta eihän keräys koske niitä pusseja. Usein olen nähnyt myös muovipusseja. Se onkin vallan kamala vaiva tyhjätä ja ottaa mukaansa. Vie jopa puoli minuuttia ajasta ja ajattelen kun ne lehdet voivat jäädä ripaan kiinni, niin pitää nähdä vaivaa!
Myös muissa keräyspisteissä näkee sinne kuulumattomia tavaroita ja joillakin metsätaipaleella jopa huonekaluja yms.
Kaupassa kun kävelee niin näkee tavaroita, jopa pakaste-elintarvikkeita, jätetyn ihan mihin sattuu kun ei sitten tarvittukaan sitä eikä jakseta palauttaa. Tiedän kyllä, että nykymarkettien käytävät ovat pitkiä kuin nälkävuosi ja yhden tavaran takia JOUTUU kävelemään useita metrejä, mutta silti ihmisten laiskuus ja välinpitämättömyys jaksaa ihmetyttää. Nämäkin ihmiset voivat olla sellaisia, jotka käyvät lenkillä, salilla tai muuten kuntoilemassa.
Mikä ihmisiä vaivaa?
Välillä alkaa itseäkin turhauttaa ja miettii, että miksi nähdä kaiken sen vaivan kun muutama laiska ihminen pilaa sen kuitenkin. Sitten taas koitan piristyä ja ajatella, että ainakin minä olen yrittänyt kaikkeni.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2009
Järkytys
Hain keskimmäisen lapseni eli nuorimman poikani iltapäiväkerhosta ja juttelin kerhosedän kanssa. Kuulin, että oli tullut ruksi vihkoon kiroilusta. Jotkut pojat saavat katsoa jotain piirrettyä tvstä: Pasila tai jokin sellainen, ja siinä kiroillaan. Toki sitä kiroilua on kuullut esikoiseni murkunkin suusta ja isän. Olen myös itse kuullut poikieni käyttävän kirosanoja ja puuttunut siihen. Toki muistan itsekin yläasteelle siirtyessäni oikein opetelleeni kiroamaan kun se jotenkin oli cool. Jäi kyllä multa kun en ollut tottunut ja tuntui kankealta suussa.
Mutta sitten tuli se kylmä suihku. Kesken tvn katseluni tuli puhelu, että poikani on joidenkin kaverien kanssa soitelleet häirikkösoittoja luokkansa yhdelle tytölle. Ensimmäisen puhelun aikana oli kiroiltu ja muuten kai soiteltu ja puhuttu jotain jonninjoutavaa. Tytön äiti pyysi, että pidän pojalle puhuttelun ja että soittelut loppuvat siihen. Mutisin jotain ja puhelu loppui. Sitten alkoi sulattelu ja järkytys upota aivoihin ensishokin jälkeen. Minun poikaniko on tuollainen häirikkö, miten moinen on voinut tapahtua kun muuten niin herkkä ja mukava. En siis sortunut siihen, että ei minun pikkukultani sitä ole tehnyt. Uskoin kyllä tuota äitiä.
Soitin takaisin ja kysyin, että voimmeko pojan kanssa tulla käymään kun haen sen kaverilta. Tulisimme pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ettei tällaista enää tapahdu. Hain pojan ja menimme käymään. Autossa sanoin, että pyydät anteeksi ja lupaat, ettet tee enää tuollaista tyhmää. Edes porukan kanssa. Arvasin, että käynti, pieni häpeä ja anteeksipyyntö tehoavat paremmin kuin pelkkä puhuttelu. Niin kävikin. Poika itki, mutta pyysi anteeksi. Kättelivät vielä tytön äidin kanssa, joka kehui pojan tekoa reiluksi.
Silti jäi kamala tunne, että mistä ihmeestä nuo kiusaamisjutut oikein tulevat. Olen koittanut puhua, ettei koskaan saa ketää kiusata ja nyt kaveriporukka vie mukanaan. Tuli mieleen häivähdys näiden koulusurmaajien vanhempien tunnoista. Yrittivätkö hekin parhaansa mukaan kasvattaa ja tulos oli tuo. Mitenkään puolustelematta tekoja. Alkoi hiukan pelottaa, että mistä sitä tietää, että miten kasvattaa ja meneekö oppi perille. Viekö kaveriporukka (jos sattuu huono olemaan) voiton.
Järkyttynyt olen vieläkin.
Mutta sitten tuli se kylmä suihku. Kesken tvn katseluni tuli puhelu, että poikani on joidenkin kaverien kanssa soitelleet häirikkösoittoja luokkansa yhdelle tytölle. Ensimmäisen puhelun aikana oli kiroiltu ja muuten kai soiteltu ja puhuttu jotain jonninjoutavaa. Tytön äiti pyysi, että pidän pojalle puhuttelun ja että soittelut loppuvat siihen. Mutisin jotain ja puhelu loppui. Sitten alkoi sulattelu ja järkytys upota aivoihin ensishokin jälkeen. Minun poikaniko on tuollainen häirikkö, miten moinen on voinut tapahtua kun muuten niin herkkä ja mukava. En siis sortunut siihen, että ei minun pikkukultani sitä ole tehnyt. Uskoin kyllä tuota äitiä.
Soitin takaisin ja kysyin, että voimmeko pojan kanssa tulla käymään kun haen sen kaverilta. Tulisimme pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ettei tällaista enää tapahdu. Hain pojan ja menimme käymään. Autossa sanoin, että pyydät anteeksi ja lupaat, ettet tee enää tuollaista tyhmää. Edes porukan kanssa. Arvasin, että käynti, pieni häpeä ja anteeksipyyntö tehoavat paremmin kuin pelkkä puhuttelu. Niin kävikin. Poika itki, mutta pyysi anteeksi. Kättelivät vielä tytön äidin kanssa, joka kehui pojan tekoa reiluksi.
Silti jäi kamala tunne, että mistä ihmeestä nuo kiusaamisjutut oikein tulevat. Olen koittanut puhua, ettei koskaan saa ketää kiusata ja nyt kaveriporukka vie mukanaan. Tuli mieleen häivähdys näiden koulusurmaajien vanhempien tunnoista. Yrittivätkö hekin parhaansa mukaan kasvattaa ja tulos oli tuo. Mitenkään puolustelematta tekoja. Alkoi hiukan pelottaa, että mistä sitä tietää, että miten kasvattaa ja meneekö oppi perille. Viekö kaveriporukka (jos sattuu huono olemaan) voiton.
Järkyttynyt olen vieläkin.
tiistai 24. maaliskuuta 2009
Hormonikohtaus
Hiljaiseloa olen viettänyt sillä jostain syystä kerran kuussa on aivan valtava väsy. Se ei siis tule välttämättä samaan aikaan kuin....
Aurinkoinen ilma piristää ja pian lähden tallille siitä nauttimaan ja saamaan hyötyliikuntaa juoksemalla hepan vieressä. Aurinkokaan ei tee helotuksellaan tätä väsyä.
Jostain syystä vain kaikki asiat harmittavat (oikeat ja kuvitellut), väsyttävät ja tuntuu, että kierre alaspäin on pohjaton. Turhauttaa tällainen hormonikohtaus vaikka tiedänkin se olevan väliaikaista. Miehet usein nauravat tälle ja luulevat meidän käyttävän sitä päänsäryn tavoin tekosyynä. Mutta tämä on niin totta ja jälkeen päin huomaa käyttäytyvänsä melko naurettavasti, mutta sillä hetkellä sitä vain käyttäytyy niin.
Itsessäni olen moisen ilmiön huomannut ja joku muukin ystävätär on "tunnustanut" omaavansa moisen hormonikohtauksen. Olin siitä siinä mielessä onnellinen, että luulin jo tulleeni hulluksi. Jostain syystä viimeisen synnytyksen jälkeen hormonikohtaus paheni ja oli oikeinkin paha. Nyt kun vuosia on kulunut neljä, alkaa helpottaa, mutta sieltä se joka kuukausi tulee.
Vanhemmat naiset kyllä pelottelevat, että ne hilmat ovat sitten vielä pahemmat (ehkei kaikilla) ja että nauti nyt vain tuosta leppoisasta menosta. Miksiköhän naiset on laitettu hormonien armoille?
Nyt vain odottelen kohtauksen ohi menoa ja pidän matalaa profiilia.
Aurinkoinen ilma piristää ja pian lähden tallille siitä nauttimaan ja saamaan hyötyliikuntaa juoksemalla hepan vieressä. Aurinkokaan ei tee helotuksellaan tätä väsyä.
Jostain syystä vain kaikki asiat harmittavat (oikeat ja kuvitellut), väsyttävät ja tuntuu, että kierre alaspäin on pohjaton. Turhauttaa tällainen hormonikohtaus vaikka tiedänkin se olevan väliaikaista. Miehet usein nauravat tälle ja luulevat meidän käyttävän sitä päänsäryn tavoin tekosyynä. Mutta tämä on niin totta ja jälkeen päin huomaa käyttäytyvänsä melko naurettavasti, mutta sillä hetkellä sitä vain käyttäytyy niin.
Itsessäni olen moisen ilmiön huomannut ja joku muukin ystävätär on "tunnustanut" omaavansa moisen hormonikohtauksen. Olin siitä siinä mielessä onnellinen, että luulin jo tulleeni hulluksi. Jostain syystä viimeisen synnytyksen jälkeen hormonikohtaus paheni ja oli oikeinkin paha. Nyt kun vuosia on kulunut neljä, alkaa helpottaa, mutta sieltä se joka kuukausi tulee.
Vanhemmat naiset kyllä pelottelevat, että ne hilmat ovat sitten vielä pahemmat (ehkei kaikilla) ja että nauti nyt vain tuosta leppoisasta menosta. Miksiköhän naiset on laitettu hormonien armoille?
Nyt vain odottelen kohtauksen ohi menoa ja pidän matalaa profiilia.
sunnuntai 22. maaliskuuta 2009
Kirkon kellot kutsuivat aamulla väkeä kirkkoon. Minä vein roskapussia ulos ja hain päivän lehden.
Aivan ihana auringon paiste ja pieni pakkanen. Vietin eilisen päivän Tampereella hevosmessuilla. Minä nautin erilaisista näytöksistä ja hevosvieraista. Ystäväni teki muistiinpanoja ja hankintoja omaa talliaan varten. Sekä meno- että tulomatkan juttelimme kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Syviä ajatuksia ja hiukan hömppääkin.
Loppuviikosta ja nyt viikonloppuna ei ole korviini kantautunut ainuttakaan syvällisen pohdinnan aiheuttajaa. Nyt oli taas aika laittaa aivot narikkaan ja nauttia.
Siitä keskusteltiin, että kun suurimman osan ihmisistä kevään aurinko herättää ja päivän piteneminen helpottaa, niin miksi joitakin ihmisiä kevät masentaa. Koska ei itse koe sellaista, sitä on vaikea ymmärtää. Mikä keväässä masentaa? Haluan ihan oikeasti ymmärtää enkä kyseenalaistaa.
Masennus tuntuu olevan tämän päivän rutto. Se leviää hurjaa vauhtia eikä siihen ole kunnon lääkkeitä. Mistä se masennus johtuu? Totta kai olen itsekin masentunut melko usein, mutta on paljon niitä hetkiä, jolloin on hyvä olla. Varsinkin kun tämän blogin tuumailujen kautta olen löytämässä itseni. Elämän tarkoitusta en ole vielä saanut kiinni.
Murkkuni on jatkuvasti suremassa surkeaa elämää. Missä vaiheessa pitää havahtua, että kyseessä on jo vakavampi asia kuin vain murkkuiän oireilut? Eilen autossa juttelimme, että tuo nuorten maailma on kova. Se oli kohtalaisen kova jo omanakin aikana, mutta sekin tuntuu pahentuneen. Miten ihmeessä osaa tukea nuorta niin, että sille kasvaa vahva itsetunto. Halu löytyy kyllä, mutta keinot ovat joskus kateissa. Pitääkö sanoa, että kyllä se siitä, älä välitä, olet hyvä jne. vai tuntuvatko tuollaiset kommentit nuorten korviin teennäisiltä.
Huomaatteko, syvä pohdiskelu alkoi.... :o)
Vaikea valita se oikea kanava. Joskus väsyy kun sitä kuohahtelua tapahtuu monta kertaa päivässä. Sitten kyllä keskustellaan ja murkku rauhoittuu. Mistä sitten tietää onko keskustelu auttanut, kun sama asia tulee eteen hetken päästä uudestaan?
Auttakaa!
Aivan ihana auringon paiste ja pieni pakkanen. Vietin eilisen päivän Tampereella hevosmessuilla. Minä nautin erilaisista näytöksistä ja hevosvieraista. Ystäväni teki muistiinpanoja ja hankintoja omaa talliaan varten. Sekä meno- että tulomatkan juttelimme kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Syviä ajatuksia ja hiukan hömppääkin.
Loppuviikosta ja nyt viikonloppuna ei ole korviini kantautunut ainuttakaan syvällisen pohdinnan aiheuttajaa. Nyt oli taas aika laittaa aivot narikkaan ja nauttia.
Siitä keskusteltiin, että kun suurimman osan ihmisistä kevään aurinko herättää ja päivän piteneminen helpottaa, niin miksi joitakin ihmisiä kevät masentaa. Koska ei itse koe sellaista, sitä on vaikea ymmärtää. Mikä keväässä masentaa? Haluan ihan oikeasti ymmärtää enkä kyseenalaistaa.
Masennus tuntuu olevan tämän päivän rutto. Se leviää hurjaa vauhtia eikä siihen ole kunnon lääkkeitä. Mistä se masennus johtuu? Totta kai olen itsekin masentunut melko usein, mutta on paljon niitä hetkiä, jolloin on hyvä olla. Varsinkin kun tämän blogin tuumailujen kautta olen löytämässä itseni. Elämän tarkoitusta en ole vielä saanut kiinni.
Murkkuni on jatkuvasti suremassa surkeaa elämää. Missä vaiheessa pitää havahtua, että kyseessä on jo vakavampi asia kuin vain murkkuiän oireilut? Eilen autossa juttelimme, että tuo nuorten maailma on kova. Se oli kohtalaisen kova jo omanakin aikana, mutta sekin tuntuu pahentuneen. Miten ihmeessä osaa tukea nuorta niin, että sille kasvaa vahva itsetunto. Halu löytyy kyllä, mutta keinot ovat joskus kateissa. Pitääkö sanoa, että kyllä se siitä, älä välitä, olet hyvä jne. vai tuntuvatko tuollaiset kommentit nuorten korviin teennäisiltä.
Huomaatteko, syvä pohdiskelu alkoi.... :o)
Vaikea valita se oikea kanava. Joskus väsyy kun sitä kuohahtelua tapahtuu monta kertaa päivässä. Sitten kyllä keskustellaan ja murkku rauhoittuu. Mistä sitten tietää onko keskustelu auttanut, kun sama asia tulee eteen hetken päästä uudestaan?
Auttakaa!
perjantai 20. maaliskuuta 2009
Muutoksen tuulet puhaltavat
Perheessämme on muitakin muutoksia. Mieheni on ollut jo loppiaisesta lomautettuna ja nyt sai kiiretyöntekijän hommia toisesta firmasta. Hän on joskus oppisopimuksella mennyt alkuperäiseen firmaan v. 1983. Ajattelin, ettei häntä enää pois saa sieltä. Elin toivossa koska on pintakäsittelijä ja varmaan jo keuhkot täynnä niitä myrkkyjä. Lisäksi myrkyttää itse itseään tupakalla. Sen verran alkoivat kotityöt maistumaan puulta, että sai itseään niskasta kiinni ja lähti etsimään töitä. Lomautusta edelsi 1,5 kk sairasloma kun mursi ranteensa tippuessaan meidän rappuja alas. Joten kotia tuli kyllä tuutin täydeltä :o)
Minä ilmoittauduin sinne kurssille ja se alkaa pian. Pitää kokeilla miltä opiskelu tuntuu, kun siitä edellisestä kerrasta on jonkin verran aikaa. Pitkääköhän hommata koulureppu, kynä, kumi ja viivotin :o) ja ilman muuta sininen ruutuvihko ja metallinen kynänterotin.
Ihminen on melko kummallinen olio. Sopeutuu mitä kummallisimpiin tapahtumiin ja oloihin.
Muutos lähtee siitä, että rutiinit tylsistyttävät niin paljon, että suorastaan etsii muutosta. Vaikkapa vain värjäämällä tukan. Sitten kun tekee sen muutoksen tulee ainakin minulle pikainen katumuksen puuska. Apua, mitä tuli tehtyä, mitenkä minä nyt näin.
Menee hetki ennen kuin sopeutuu ja alkaa pitämään nykyisestä olotilasta. Kunnes sitten siitäkin alkaa tulla rutiinia ja muutoksen halu taas kolkuttelee ovella. Miksiköhän ihminen on usein tyytymätön nykyiseen olotilaansa, ympäristöönsä jne?
Olen kuullut sanonnan, että tyytyväinen ihminen on kehityksen jarru. On totta, että jos ihmiset olisivat kovin tyytyväisiä, niin asuisimme varmaan vieläkin luolissa. Mutta pitääkö tyytymättömyydelle tulla joskus loppukin? Eikö ole sairasta haluta koko ajan jotain muuta kuin mitä jo on?
Minä ilmoittauduin sinne kurssille ja se alkaa pian. Pitää kokeilla miltä opiskelu tuntuu, kun siitä edellisestä kerrasta on jonkin verran aikaa. Pitkääköhän hommata koulureppu, kynä, kumi ja viivotin :o) ja ilman muuta sininen ruutuvihko ja metallinen kynänterotin.
Ihminen on melko kummallinen olio. Sopeutuu mitä kummallisimpiin tapahtumiin ja oloihin.
Muutos lähtee siitä, että rutiinit tylsistyttävät niin paljon, että suorastaan etsii muutosta. Vaikkapa vain värjäämällä tukan. Sitten kun tekee sen muutoksen tulee ainakin minulle pikainen katumuksen puuska. Apua, mitä tuli tehtyä, mitenkä minä nyt näin.
Menee hetki ennen kuin sopeutuu ja alkaa pitämään nykyisestä olotilasta. Kunnes sitten siitäkin alkaa tulla rutiinia ja muutoksen halu taas kolkuttelee ovella. Miksiköhän ihminen on usein tyytymätön nykyiseen olotilaansa, ympäristöönsä jne?
Olen kuullut sanonnan, että tyytyväinen ihminen on kehityksen jarru. On totta, että jos ihmiset olisivat kovin tyytyväisiä, niin asuisimme varmaan vieläkin luolissa. Mutta pitääkö tyytymättömyydelle tulla joskus loppukin? Eikö ole sairasta haluta koko ajan jotain muuta kuin mitä jo on?
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Otin suunnan
Tänään olin kurssihaastattelussa ja pääsin kurssille. Siten ylitin ylitsepääsemättömältä näyttävän risteyksen ja lähdin tiettyyn suuntaan. Katsotaan nyt sitten minne tämä suunta vie. Toinenkin suunta houkutteli, mutta tielle kasaantui esteitä. Luotan siihen, että ne johdattivat mut pois sieltä. Vielä ei ollut sen suunnan aika.
Tuntuuko sinusta siltä, että tietyissä valintatilanteissa selväsi jonkin valinnan eteen tulee esteitä. Vaikka se olisi houkutteleva suunta ja oikeasti olet halukas sinne menemään. Sitten niitä ylitsepääsemättömiä esteitä alkaa ilmaantui. Ikään kuin tosiaan paimentaisi sinut sinne toiseen suuntaan, jonne myöskin vilkuilit.
Sanotaan, että aika näyttää. Kun muistaa useinmiten ottaa rauhallisesti, niin aika todella näyttää. Jälkeen päin voi viisastella sitten, että näyttikö oikein tai väärin. Jotkut myös antavat painoa tunteilleen suuntaa ottaessaan. Toiset ottavat järjen käyttöön. Siltikään ei voi etukäteen tietää, että menikö oikein.
Mulla oli pelissä sekä tunteita että yritin järkeillä. Sen takia se pää kai olikin räjähdyksen partaalla. Tunne ja järki vetivät eri suuntiin. Järki voitti nyt, koska tutkinto on nykyisin tärkeä paperi. Tunne olisi vienyt mut oppisopimustöihin, mutta sieltä en olisi saanut haluamaani pätevyyttä.
Tunne oli kyllä mukana siten, että olen lopen kyllästynyt koulutusta vastaavaan työhön. En halua enää toimistoalalle. Pienessä firmassa olen saanut tehdä kaikenlaista ja käsillä tekeminen ja työn näkyvyys ovat mulle rahaa tärkeämpiä. Lähipiiristä olen kuullut hiukan napinaa, koska valitsemassani suunnassa eivät palkkatulot ole huikeita. He eivät oikein ymmärrä, että raha ei ole minulle kovin tärkeää. Ainoastaan sen verran, että tulee toimeen. En haaveile kulutuksesta tms.
Suunta alkaa toteutumaan 1.4. (heh heh, vai tuleeko vain kuravettä kenkään). Pian astun risteyksen yli.
Tuntuuko sinusta siltä, että tietyissä valintatilanteissa selväsi jonkin valinnan eteen tulee esteitä. Vaikka se olisi houkutteleva suunta ja oikeasti olet halukas sinne menemään. Sitten niitä ylitsepääsemättömiä esteitä alkaa ilmaantui. Ikään kuin tosiaan paimentaisi sinut sinne toiseen suuntaan, jonne myöskin vilkuilit.
Sanotaan, että aika näyttää. Kun muistaa useinmiten ottaa rauhallisesti, niin aika todella näyttää. Jälkeen päin voi viisastella sitten, että näyttikö oikein tai väärin. Jotkut myös antavat painoa tunteilleen suuntaa ottaessaan. Toiset ottavat järjen käyttöön. Siltikään ei voi etukäteen tietää, että menikö oikein.
Mulla oli pelissä sekä tunteita että yritin järkeillä. Sen takia se pää kai olikin räjähdyksen partaalla. Tunne ja järki vetivät eri suuntiin. Järki voitti nyt, koska tutkinto on nykyisin tärkeä paperi. Tunne olisi vienyt mut oppisopimustöihin, mutta sieltä en olisi saanut haluamaani pätevyyttä.
Tunne oli kyllä mukana siten, että olen lopen kyllästynyt koulutusta vastaavaan työhön. En halua enää toimistoalalle. Pienessä firmassa olen saanut tehdä kaikenlaista ja käsillä tekeminen ja työn näkyvyys ovat mulle rahaa tärkeämpiä. Lähipiiristä olen kuullut hiukan napinaa, koska valitsemassani suunnassa eivät palkkatulot ole huikeita. He eivät oikein ymmärrä, että raha ei ole minulle kovin tärkeää. Ainoastaan sen verran, että tulee toimeen. En haaveile kulutuksesta tms.
Suunta alkaa toteutumaan 1.4. (heh heh, vai tuleeko vain kuravettä kenkään). Pian astun risteyksen yli.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Tee toisille niin kuin haluat itsellesi tehtävän
Yllä olevaa kommenttia koitan soveltaa mahdollisimman moneen, mutta tällä kertaa seistessäni risteyksessä, pohdin kyseistä sanontaa ja sen toteutumista neuvomisessa.
Seison edelleen työasioiden kanssa risteyksessä. Huomenna ratkeaa yksi suunta (tai ainakin osittain) ja eilen tuli lisää näkökulmia pohdittavaksi. Typeryyksissäni olen pohtinut niitä ääneenkin perhepiirissä ja sitten niitä neuvoja ja kommentteja on alkanut tulla.
Huono itseuskon omaavana olen erittäin herkkä neuvomiselle. Varsinkin kun se tulee lähipiiristä. Seuraan lähipiirin elämää ja joskus pohdin mitä itse tekisin eri tilanteissa, joita lähipiiri kokee, mutta hyvin harvoin sanon mitään ääneen, pyytämättä. Olen sitä mieltä, että jos ihminen tarvitsee apua (tietenkin on niitä vaikeita ongelmia, joihin ei uhri osaa pyytää apua eikä aina ymmärrä huoliakaan eli niissä tapauksissa olen huono lähimmäinen), hän sitä pyytää. Jos hän tarvitsee neuvoja, hän pyytää. Ehkäpä tahtomattani annan kuvan, että haluan apua, kun pohdin ääneen. Tai sitten ei enää saa pohtia ääneen.
Ymmärrän myös sen, etteivät ratkaisuni ole aina oikeita tai edes viisaitakaan, mutta saanko luvan erehtyä hyvistä neuvoista huolimatta. Ettei mulle sitten tulla sanomaan, että mitäs minä sanoin!
Olen äärimmäisen huono sekaantumaan toisten asioihin. Se johtuu siitä, etten pidä omia mielipiteitäni kovin kaksisina ja enkä ainakaan halua vastuuta, että joku seuraa neuvojani ja joutuu vaikeuksiin. Kun joku on tullut puhumaan, sanon heti, että älä odota mitään viisaita sanoja. Tulee vain mun sanoja. Kuuntelen kyllä ja esitän kysymyksiä kuin paraskin psykologi :o)
Ainakin naisista on sanottu (ja huomaan kyllä itsekin), että me haluamme vain puhua ongelman ääneen ja usein ratkaisu löytyy siitä. Emme odota toisen kertovan mitä tehdä. Miehistä taas sanotaan, että he tarjoavat usein ratkaisua, koska käsittelevät ongelmia niin. Siksi onkin paradoksaalista että naiset kaipaavat kuuntelijaa ja miehet kertovat oman ratkaisunsa. Ja siitä se sekametelisoppa sitten syntyy.
Pääpohdintani oli kuitenkin se, että koska itse koitan olla neuvomatta pyytämättä, niin miksei yllä oleva sanonta toteudu mun kohdalla. Miksi saan neuvoja pyytämättä (en kuitenkaan yllättäen kuten taannoinen naispääministerimme)? Eikö tiikeri voi raidoilleen mitään? Tarkoitan, että jos on sekaantujaluonne, niin sekaantuu joka tapauksessa, vaikka yritän tehdä hänelle niin kuin haluan itselleni tehtävän.
Tuntuu, että pää räjähtää tässä risteyksessä, mutta ehkä sieltä kasvaa sitten uusi pää, jonka saa taas täyttää :o)
Seison edelleen työasioiden kanssa risteyksessä. Huomenna ratkeaa yksi suunta (tai ainakin osittain) ja eilen tuli lisää näkökulmia pohdittavaksi. Typeryyksissäni olen pohtinut niitä ääneenkin perhepiirissä ja sitten niitä neuvoja ja kommentteja on alkanut tulla.
Huono itseuskon omaavana olen erittäin herkkä neuvomiselle. Varsinkin kun se tulee lähipiiristä. Seuraan lähipiirin elämää ja joskus pohdin mitä itse tekisin eri tilanteissa, joita lähipiiri kokee, mutta hyvin harvoin sanon mitään ääneen, pyytämättä. Olen sitä mieltä, että jos ihminen tarvitsee apua (tietenkin on niitä vaikeita ongelmia, joihin ei uhri osaa pyytää apua eikä aina ymmärrä huoliakaan eli niissä tapauksissa olen huono lähimmäinen), hän sitä pyytää. Jos hän tarvitsee neuvoja, hän pyytää. Ehkäpä tahtomattani annan kuvan, että haluan apua, kun pohdin ääneen. Tai sitten ei enää saa pohtia ääneen.
Ymmärrän myös sen, etteivät ratkaisuni ole aina oikeita tai edes viisaitakaan, mutta saanko luvan erehtyä hyvistä neuvoista huolimatta. Ettei mulle sitten tulla sanomaan, että mitäs minä sanoin!
Olen äärimmäisen huono sekaantumaan toisten asioihin. Se johtuu siitä, etten pidä omia mielipiteitäni kovin kaksisina ja enkä ainakaan halua vastuuta, että joku seuraa neuvojani ja joutuu vaikeuksiin. Kun joku on tullut puhumaan, sanon heti, että älä odota mitään viisaita sanoja. Tulee vain mun sanoja. Kuuntelen kyllä ja esitän kysymyksiä kuin paraskin psykologi :o)
Ainakin naisista on sanottu (ja huomaan kyllä itsekin), että me haluamme vain puhua ongelman ääneen ja usein ratkaisu löytyy siitä. Emme odota toisen kertovan mitä tehdä. Miehistä taas sanotaan, että he tarjoavat usein ratkaisua, koska käsittelevät ongelmia niin. Siksi onkin paradoksaalista että naiset kaipaavat kuuntelijaa ja miehet kertovat oman ratkaisunsa. Ja siitä se sekametelisoppa sitten syntyy.
Pääpohdintani oli kuitenkin se, että koska itse koitan olla neuvomatta pyytämättä, niin miksei yllä oleva sanonta toteudu mun kohdalla. Miksi saan neuvoja pyytämättä (en kuitenkaan yllättäen kuten taannoinen naispääministerimme)? Eikö tiikeri voi raidoilleen mitään? Tarkoitan, että jos on sekaantujaluonne, niin sekaantuu joka tapauksessa, vaikka yritän tehdä hänelle niin kuin haluan itselleni tehtävän.
Tuntuu, että pää räjähtää tässä risteyksessä, mutta ehkä sieltä kasvaa sitten uusi pää, jonka saa taas täyttää :o)
maanantai 16. maaliskuuta 2009
Maanantai
Luin seuraamiani blogeja läpi. Niistä huokui kevät, värit ja lämpöinen tunnelma. On melkeinpä vaikea keksiä, mitä uutta sitä kirjoittaisi omaan blogiinsa, kun asioita niin hienosti käyty läpi toisten omissa.
Ajattelin, että käyn suihkussa ja tulen puhtaan raikkaana uudestaan koneen ääreen. Jospa sitten jokin harmaa aivosolu olisi liikahtanut pohdinnan verran. Huomasin juuri, että kello on sen verran, että pian saa mennä maata.
En vihaa maanantaita viikon aloittavana päivänä. Ilman aikaisia nousuja nämä viikon päivät ovat ihan yhtä hyviä kuin viikonloputkin. Olen kyllä elänyt viikonloppuja varten ja viikko on vain ollut sellainen pakollinen paha siinä välissä. Koitan nyt oppia nauttimaan kustakin päivästä omanaan. Täytyy silti tunnustaa, että maanantai-iltana olen melko väsynyt. Tiistaina piristystä iltaan tuo 1,5 h talutuskeikka tallilla, pirteää ulkoilmaa.
Useat muuten elävät vain viikonloppuja ja lomia varten. Puhutaan siitä, että sitten viikonloppuna teen sitä ja tätä. Sama virsi lomalla. Tietysti silloin on enempi aikaa kun on koko päivä itselle. Olen itsekin arki-iltana väsynyt ja jotkut työt pakkaavat kasautua viikonloppuun. Elänkö vain viikonloppuisin? En. Oli puhetta suorittamisesta. Me kai suoritamme viikon että saamme sitten viikonloppuna rentoutua. Vaikka sitten tekemällä jotain.
Elämä on kyllä täynnä meidän itsemme tekemiä pakkoja. Koska niitä pakkoja on ihan oikeastikin, niin onko järkeä luoda niitä vielä lisää. Ympäristö on vahva painostaja ja vaatii suurta kylähulluutta käydä sitä vastaan. Ajattelin etsiä itsestäni sen rohkeuden. Ei omatekemiä pakkoja!
Antoisaa maaliskuun viikkoa kaikille!
ps. Kiitos Jossulle tunnustuksesta. Koitan urkkia keinon sen saamiseksi blogiini :o)
Ajattelin, että käyn suihkussa ja tulen puhtaan raikkaana uudestaan koneen ääreen. Jospa sitten jokin harmaa aivosolu olisi liikahtanut pohdinnan verran. Huomasin juuri, että kello on sen verran, että pian saa mennä maata.
En vihaa maanantaita viikon aloittavana päivänä. Ilman aikaisia nousuja nämä viikon päivät ovat ihan yhtä hyviä kuin viikonloputkin. Olen kyllä elänyt viikonloppuja varten ja viikko on vain ollut sellainen pakollinen paha siinä välissä. Koitan nyt oppia nauttimaan kustakin päivästä omanaan. Täytyy silti tunnustaa, että maanantai-iltana olen melko väsynyt. Tiistaina piristystä iltaan tuo 1,5 h talutuskeikka tallilla, pirteää ulkoilmaa.
Useat muuten elävät vain viikonloppuja ja lomia varten. Puhutaan siitä, että sitten viikonloppuna teen sitä ja tätä. Sama virsi lomalla. Tietysti silloin on enempi aikaa kun on koko päivä itselle. Olen itsekin arki-iltana väsynyt ja jotkut työt pakkaavat kasautua viikonloppuun. Elänkö vain viikonloppuisin? En. Oli puhetta suorittamisesta. Me kai suoritamme viikon että saamme sitten viikonloppuna rentoutua. Vaikka sitten tekemällä jotain.
Elämä on kyllä täynnä meidän itsemme tekemiä pakkoja. Koska niitä pakkoja on ihan oikeastikin, niin onko järkeä luoda niitä vielä lisää. Ympäristö on vahva painostaja ja vaatii suurta kylähulluutta käydä sitä vastaan. Ajattelin etsiä itsestäni sen rohkeuden. Ei omatekemiä pakkoja!
Antoisaa maaliskuun viikkoa kaikille!
ps. Kiitos Jossulle tunnustuksesta. Koitan urkkia keinon sen saamiseksi blogiini :o)
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Valittaminen- nykyajan muoti
Oletteko huomanneet kuinka ihmiset suorastaan tykkäävät valittaa. Mielipidekirjoitukset ovat pullollaan valittamista. Missä vaiheessa mielipiteen kertominen sitten muuttuu valittamiseksi?
Minulla on tuttuja, joiden puheet ovat jatkuvaa kertomista omista sairauksista, miten elämä on kohdellut kaltoin yms. On minullakin päiviä, jolloin olisi hyvä valittaa jollekin sisuksissa vellovat ajatukset elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Jotkut ovat sellaisia joka päivä.
Ihmiset valittavat naapureistaan, lemmikkieläimistä, milloin kenenkäkin jätöksistä, metelistä, palvelusta, ylipäänsä kaikesta. On olemassa se rakentava kritiikki ja varmaan sellaisiakin ihmisiä, jotka ihan oikeasti ilkeästi vaikeuttavat kanssaihmisen elämää.
Onko ihminen oikeasti sellainen olento, joka ei tule toimeen toisen ihmisen kanssa. Niitä on meinaan meistä paljon, koska on sotia, riitoja, tappeluja.
Tuntuu, että ihmisistä niin usein korostuvat ne huonot puolet ahneus, valitus, kateus, mustasukkaisuus. Mihin katoavat ne hyvät?
Hyviäkin ihmisiä on paljon, mutta miksei heistä kuulu? Otetaan esimerkiksi nykyinen Yhdysvaltojen uusi presidentti. Hän varmasti yrittää parhaansa maansa parantamiseksi. Silti olen satavarma, että nurkan takana jo odottavat sakaalit, jotka kaivavat menneisyydestä pienetkin mahdolliset virheet ja tuovat ne vahingoniloisina julkisuuteen.
Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Vai olenko vain sinisilmäinen. Olenko liian optimisti tai romantikko kun uskon, että jokainen yrittää parhaansa.
No, tämä meni nyt hiukan sivuraiteille valittamisen pohtimisesta, mutta minua ei lakkaa ihmetyttämästä tämä ihmisten pahuuden voittokulku. Koska kuitenkin itseäni lähellä olevat ihmiset ovat hyviä ja mukavia.
Minulla on tuttuja, joiden puheet ovat jatkuvaa kertomista omista sairauksista, miten elämä on kohdellut kaltoin yms. On minullakin päiviä, jolloin olisi hyvä valittaa jollekin sisuksissa vellovat ajatukset elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Jotkut ovat sellaisia joka päivä.
Ihmiset valittavat naapureistaan, lemmikkieläimistä, milloin kenenkäkin jätöksistä, metelistä, palvelusta, ylipäänsä kaikesta. On olemassa se rakentava kritiikki ja varmaan sellaisiakin ihmisiä, jotka ihan oikeasti ilkeästi vaikeuttavat kanssaihmisen elämää.
Onko ihminen oikeasti sellainen olento, joka ei tule toimeen toisen ihmisen kanssa. Niitä on meinaan meistä paljon, koska on sotia, riitoja, tappeluja.
Tuntuu, että ihmisistä niin usein korostuvat ne huonot puolet ahneus, valitus, kateus, mustasukkaisuus. Mihin katoavat ne hyvät?
Hyviäkin ihmisiä on paljon, mutta miksei heistä kuulu? Otetaan esimerkiksi nykyinen Yhdysvaltojen uusi presidentti. Hän varmasti yrittää parhaansa maansa parantamiseksi. Silti olen satavarma, että nurkan takana jo odottavat sakaalit, jotka kaivavat menneisyydestä pienetkin mahdolliset virheet ja tuovat ne vahingoniloisina julkisuuteen.
Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Vai olenko vain sinisilmäinen. Olenko liian optimisti tai romantikko kun uskon, että jokainen yrittää parhaansa.
No, tämä meni nyt hiukan sivuraiteille valittamisen pohtimisesta, mutta minua ei lakkaa ihmetyttämästä tämä ihmisten pahuuden voittokulku. Koska kuitenkin itseäni lähellä olevat ihmiset ovat hyviä ja mukavia.
lauantai 14. maaliskuuta 2009
Perinteet, kirous vai onni
Asun nyt talossa, jossa ovat vahvat perinteet. Olen kolmas sukupolvi. Kapernaumin kolmas....
Kun muutimme tähän, olin ajatellut, että pidän talon samanlaisena. Jotain pientä pintaremonttia vain. Sitten tuli kuitenkin pakollinen kylppäriremontti kosteuden ja rihmaston myötä. Kylppäri on tehty 90-luvun alussa. Isältä jäi kesken toiskan remontti. Se on vieläkin kesken. Eteistä remontoimme myös hiukan.
Nyt on kevät ja aloimme pätkiä vanhaa siperianhernepensasta ja paria syreenipuskaa. Ovat olleet tämän tontin ympärillä niin kauan kuin muistan (eli 70-luvulta lähtien). Isä on niitä toki välillä leikannut.
Alussa tuntui kamalalta puuttua talon sisältöön tai ympäristöön. Ikään kuin olisi koskenut johonkin pyhään. Äiti on muuttanut pois, mutta käy toki välillä. Varmaan on oma opettelunsa siinä, että muutamme taloa pikkuhiljaa. Kun muutimme tähän, oli toki puhe, että saamme asua kuin kotonaan.
Silti joskus on olo, että haluaisin kahden edellisen polven hyväksynnän. Saisin jonkun merkin, että asia ok. Jossain unessa tein isäni kanssa remonttia, muttei ollut tämä talo.
Olin joskus ajatellut, että tämä talo on liian iso. En kaipaa näin paljon tilaa (n. 150 neliötä). Suunnittelin, että jos vanhempani pärjäävät tässä vielä kymmenen vuotta, niin pojat ovat jo opiskelemassa ja nuorinkin on ihan viittä vaille, niin muuttaisimme vanhempieni kanssa saman katon alle. Samalla tavalla kuin vanhempani asuivat isän vanhempien kanssa. Niin saisin hoitaa vanhempani kotona.
Niin ei vain sitten käynyt..... Kun tuli puhe talon myynnistä ulkopuolisille, niin en voinutkaan antaa talon mennä. Kävin pitkiä keskusteluja mieheni kanssa, joka tietysti oli tykästynyt silloiseen taloomme. Mikä muuten oli ihan hyvä ja sopivan kokoinen. Jokin vain veti mua tämän talon puoleen. Rakkaus historiaan, omat juuret, perinteet????
Puolisen vuotta tilannetta käytiin läpi ja kokeilimme myydä taloamme. Itse ei onnistunut, mutta kiinteistövälitysfima onnistui.
Sitten alkoi muu järjestely, hoito, koulut, tavarat jne.
Perinteet, kirous vai onni......sitä vielä pohdiskelen.
Kun muutimme tähän, olin ajatellut, että pidän talon samanlaisena. Jotain pientä pintaremonttia vain. Sitten tuli kuitenkin pakollinen kylppäriremontti kosteuden ja rihmaston myötä. Kylppäri on tehty 90-luvun alussa. Isältä jäi kesken toiskan remontti. Se on vieläkin kesken. Eteistä remontoimme myös hiukan.
Nyt on kevät ja aloimme pätkiä vanhaa siperianhernepensasta ja paria syreenipuskaa. Ovat olleet tämän tontin ympärillä niin kauan kuin muistan (eli 70-luvulta lähtien). Isä on niitä toki välillä leikannut.
Alussa tuntui kamalalta puuttua talon sisältöön tai ympäristöön. Ikään kuin olisi koskenut johonkin pyhään. Äiti on muuttanut pois, mutta käy toki välillä. Varmaan on oma opettelunsa siinä, että muutamme taloa pikkuhiljaa. Kun muutimme tähän, oli toki puhe, että saamme asua kuin kotonaan.
Silti joskus on olo, että haluaisin kahden edellisen polven hyväksynnän. Saisin jonkun merkin, että asia ok. Jossain unessa tein isäni kanssa remonttia, muttei ollut tämä talo.
Olin joskus ajatellut, että tämä talo on liian iso. En kaipaa näin paljon tilaa (n. 150 neliötä). Suunnittelin, että jos vanhempani pärjäävät tässä vielä kymmenen vuotta, niin pojat ovat jo opiskelemassa ja nuorinkin on ihan viittä vaille, niin muuttaisimme vanhempieni kanssa saman katon alle. Samalla tavalla kuin vanhempani asuivat isän vanhempien kanssa. Niin saisin hoitaa vanhempani kotona.
Niin ei vain sitten käynyt..... Kun tuli puhe talon myynnistä ulkopuolisille, niin en voinutkaan antaa talon mennä. Kävin pitkiä keskusteluja mieheni kanssa, joka tietysti oli tykästynyt silloiseen taloomme. Mikä muuten oli ihan hyvä ja sopivan kokoinen. Jokin vain veti mua tämän talon puoleen. Rakkaus historiaan, omat juuret, perinteet????
Puolisen vuotta tilannetta käytiin läpi ja kokeilimme myydä taloamme. Itse ei onnistunut, mutta kiinteistövälitysfima onnistui.
Sitten alkoi muu järjestely, hoito, koulut, tavarat jne.
Perinteet, kirous vai onni......sitä vielä pohdiskelen.
perjantai 13. maaliskuuta 2009
Isänmaallisuus
On tullut taas uusi tutkimus Suomen käymästä talvisodasta. Se poiki sitten mieleeni mietiskelyn isänmaallisuudesta ennen ja nyt. Onko se paljon muuttunut?
Toki ympärillä oleva maailma vaikuttaa enenevässä määrin asioiden kulkuun ja maat muodostavat erilaisia liittoja. Onko isänmaa nyt sitten EU, Pohjoismaat vai maailma?
Itse olen siinä määrin isänmaallinen vanhaan malliin, että nuo sotajutut säväyttävät. Varsin romanttinen kuva on jäänyt monesta elokuvasta vaikka varmaan nykyisin niistä on yritetty näyttää mahdollisimman oikea kuva. Itsenäisyysjuhlia tulee katsottua, mutta olo niiden suhteen on hiukan ristiriitainen. Olen sitä mieltä, että juhlia on turhan vähän ja siitä näkökulmasta linnanjuhlat ovat ok. Sitten taas tulee mieleen, että paljonko rahaa siinäkin palaa ja onko oikein, että jotkut käyvät siellä vuodesta toiseen. Tulisiko siitäkään sitten mitään, että sinne kutsuttaisiin ns. tavallista väkeä?
Mun isänmaallisuus juontaa juurensa vieläkin kauempaa eli Ruotsi-Suomen aikoihin ja varsinkin Venäjästä irrotautumisen aikaan. Mua ei mikään sävellys hätkäytä kuten Sibeliuksen Finlandia (koko teos!). Joka kerta kun kuuntelen sitä, kylmät väreet menevät pitkin selkää. Lisäksi pidin Timo Koivusalon Kahden kotkan varjossa. Tieto siitä, että pienessä Suomessa löytyi niin paljon vastarintaa ja ihmisillä uskallusta siihen. Pystyisimmekö siihen vielä tänä päivänä?
Diplomatia ja neuvottelu ovat päivän sanat. Hukkuuko isänmaallisuus siihen kompromissien tulvaan mitä EU syytää. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihmisten tulee kaikin keinoin yrittää elää sovussa. Silti oman kansallisen identiteetin säilyttäen. Onko sellainen mahdollista?
Toki ympärillä oleva maailma vaikuttaa enenevässä määrin asioiden kulkuun ja maat muodostavat erilaisia liittoja. Onko isänmaa nyt sitten EU, Pohjoismaat vai maailma?
Itse olen siinä määrin isänmaallinen vanhaan malliin, että nuo sotajutut säväyttävät. Varsin romanttinen kuva on jäänyt monesta elokuvasta vaikka varmaan nykyisin niistä on yritetty näyttää mahdollisimman oikea kuva. Itsenäisyysjuhlia tulee katsottua, mutta olo niiden suhteen on hiukan ristiriitainen. Olen sitä mieltä, että juhlia on turhan vähän ja siitä näkökulmasta linnanjuhlat ovat ok. Sitten taas tulee mieleen, että paljonko rahaa siinäkin palaa ja onko oikein, että jotkut käyvät siellä vuodesta toiseen. Tulisiko siitäkään sitten mitään, että sinne kutsuttaisiin ns. tavallista väkeä?
Mun isänmaallisuus juontaa juurensa vieläkin kauempaa eli Ruotsi-Suomen aikoihin ja varsinkin Venäjästä irrotautumisen aikaan. Mua ei mikään sävellys hätkäytä kuten Sibeliuksen Finlandia (koko teos!). Joka kerta kun kuuntelen sitä, kylmät väreet menevät pitkin selkää. Lisäksi pidin Timo Koivusalon Kahden kotkan varjossa. Tieto siitä, että pienessä Suomessa löytyi niin paljon vastarintaa ja ihmisillä uskallusta siihen. Pystyisimmekö siihen vielä tänä päivänä?
Diplomatia ja neuvottelu ovat päivän sanat. Hukkuuko isänmaallisuus siihen kompromissien tulvaan mitä EU syytää. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihmisten tulee kaikin keinoin yrittää elää sovussa. Silti oman kansallisen identiteetin säilyttäen. Onko sellainen mahdollista?
torstai 12. maaliskuuta 2009
Haaste blogini lukijoille
Koska jätän vielä aivoni narikkaan (tulee sitten kokonainen vuorokausi!), niin päätin tehdä oman haasteen kaikille, jotka lukevat seuraavan vuorokauden aikana blogiani:
1. Luonnehdi yhdellä sanalla itseäsi
2. Kerro lauseella mitä saat lukemalla blogeja
3. Kirjoita kappale siitä, mistä sydämesi unelmoi
Aloitan itse:
1. Luotettava
2. Uusia näkemyksiä eri aiheisiin ja uusia tietoja eri maista ja sen kansalaisista.
3. Sydämeni unelmoi siitä, että osaisin ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Olla rauhassa ja luottaa siihen, että elämä kantaa kuitenkin. Huonojenkin aikojen aikana. Sydämeni unelmoi luottamuksesta itseeni. Että osaisin arvostaa itseäni.
1. Luonnehdi yhdellä sanalla itseäsi
2. Kerro lauseella mitä saat lukemalla blogeja
3. Kirjoita kappale siitä, mistä sydämesi unelmoi
Aloitan itse:
1. Luotettava
2. Uusia näkemyksiä eri aiheisiin ja uusia tietoja eri maista ja sen kansalaisista.
3. Sydämeni unelmoi siitä, että osaisin ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Olla rauhassa ja luottaa siihen, että elämä kantaa kuitenkin. Huonojenkin aikojen aikana. Sydämeni unelmoi luottamuksesta itseeni. Että osaisin arvostaa itseäni.
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Pidin lupaukseni
Tänään se sitten tapahtui. Aivot olivat tosiaan narikassa. Radiosta ei tullut mitään mielenkiintoista pohdittavaa.
Hallitus perui eläkepäätöksiään. En vaivaa päätäni vielä niillä, koska siihen on niiiiiin kauan enkä mä eläkkeelle pääsekään. Kuulun niihin sukupolviin, jotka vain maksavat ja kun mun jälkeen tulevat sukupolvet ovat määrältään jo niin pieniä, etteivät ne uhraa elintasoaan ja maksa mun eläkkeitä. Säästämäni eläkerahasto on jo sulanut pörssikurssien myötä taivaan tuuliin. Joten aivan sama mulle mitä takkuavat eläkkeistä :o)
Mikkosen perhettäkin käsiteltiin. Tai siis sitä ohjelmaa. En katsonut tvstä koska olin siihen aikaan ratsastamassa (mikä muuten on paljon parempaa puuhaa!). Niinpä selasin nettiä ja löysin sieltä kyseisen ohjelman. Niinpä sitten ajattelin, että keskustelusivistyksen takia uhraan sen n. 20 minuuttia ja katsoin. Kun se oli ohi, mietin, että miten ihmeessä ihmiset jaksavat vouhkata siitä. Ohjelmahan oli suorastaan niin naurettava, että ei siihen jaksa edes reagoida. Paljon melua tyhjästä. Mitä sillä on väliä, mitä mieltä Mikkoset ovat jostain asiasta. Pääasia on, että itse on valintoihinsa tyytyväinen eikä ehdoin tahdoin loukkaa tai vahingoita muita.
Että näin tänä pikkulauantaina. Nautiskelin justiinsa salmiakkia ja valmistaudun esikoisen harrastaman jalkapallon junioritoimikunnan kokoukseen. Katsotaan sitten mikä on huomisen anti :o)
Hallitus perui eläkepäätöksiään. En vaivaa päätäni vielä niillä, koska siihen on niiiiiin kauan enkä mä eläkkeelle pääsekään. Kuulun niihin sukupolviin, jotka vain maksavat ja kun mun jälkeen tulevat sukupolvet ovat määrältään jo niin pieniä, etteivät ne uhraa elintasoaan ja maksa mun eläkkeitä. Säästämäni eläkerahasto on jo sulanut pörssikurssien myötä taivaan tuuliin. Joten aivan sama mulle mitä takkuavat eläkkeistä :o)
Mikkosen perhettäkin käsiteltiin. Tai siis sitä ohjelmaa. En katsonut tvstä koska olin siihen aikaan ratsastamassa (mikä muuten on paljon parempaa puuhaa!). Niinpä selasin nettiä ja löysin sieltä kyseisen ohjelman. Niinpä sitten ajattelin, että keskustelusivistyksen takia uhraan sen n. 20 minuuttia ja katsoin. Kun se oli ohi, mietin, että miten ihmeessä ihmiset jaksavat vouhkata siitä. Ohjelmahan oli suorastaan niin naurettava, että ei siihen jaksa edes reagoida. Paljon melua tyhjästä. Mitä sillä on väliä, mitä mieltä Mikkoset ovat jostain asiasta. Pääasia on, että itse on valintoihinsa tyytyväinen eikä ehdoin tahdoin loukkaa tai vahingoita muita.
Että näin tänä pikkulauantaina. Nautiskelin justiinsa salmiakkia ja valmistaudun esikoisen harrastaman jalkapallon junioritoimikunnan kokoukseen. Katsotaan sitten mikä on huomisen anti :o)
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Rakkaus
Jälleen tuo pahuksen radio sai ajatukset jylläämään. Olen kyllä oikeasti alkanut miettimään, että heitän television pois (nykyiset ohjelmat eivät herätä mitään ajatuksia, menee vain aikaa)ja alan aktiivisesti kuuntelemaan radiota.
Siellä on kysymyksenä, että mitä pidät julkisista hellyydenosoituksista ja haastateltiin 2006 valmistunutta rakkausvalmentajaa (muistaakseni se oli valmentaja-nimike). Tänä vuonna kuulemma valmistuu lisää.
Ensin olin kyynisellä mielellä matkassa, että mitä sitä nyt valmentajalla siinäkin asiassa tekee. Kyse on siis kaikenlaisesta rakkaudesta, ei vain parisuhteesta. Mutta varmaan tuossa valmennusasiassa tuloksena yritetään parempaa miehen ja naisen välistä rakkautta. Sitten se, yllätys yllätys, nainen sanoi, että tapaamisissa (on kuin psykologin vastaanotot, mutta voi olla puhelinaikoja, sähköpostia jne. Ei aina kasvotusten) opetellaan myös rakkautta itseensä: itseluottamusta ja uskoa itseensä. Sen jälkeen on valmis antamaan rakkautta muille. Se kommentti hiukan lievitti kyynisyyttäni, mutta täytyy myöntää, etten ole heti valmis soittamaan aikoja.
Nyt joku varmaan miettii, että miten me ihmiset olemme ennen selvinneet kun ei ollut rakkausvalmentajia. Onko tämä taas yhtä huuhaata. En oikein tiedä, miten ovat selvinneet. Ennen ei niin paljon painotettu rakastumista ja välttämättä rakkauttakaan. Ihmisen ajatukset olivat enempi henkiin jäämisessä. Jopa ihan 1800-luvulle saakka. Oli niin paljon sotia, sairauksia. Ei ollut aikaa moiseen. Silti varmaan silloinkin oli rakastumisia. Aika paljon paremmalla väellä oli järjestettyjä naimakauppoja. Ehkäpä rakkaus oli köyhien ainut luksustuote.
Sukurakkautta ja rakkautta lapsiin oli enempi tai vähempi silloin. Jälleen kerran paremman väen suku piti tiukemmin yhtä, mutta jättivät lapset hoitajien hoidettaviksi (siis ihan kokonaan ja olivat juhlissa, matkoilla jne.). Suku oli ihmisen turva. Oliko se sitten sukurakkautta vai sukuriippuvuutta?
Entäs sitten ne julkiset hellyydenosoitukset. Itse olen erittäin paljon sen puolesta, mutta sillä rajoituksella, ettei se mene ihan överiksi. Kädestä kiinni pitäminen, suukottelu (ei imuttelu), hellät tönimiset jne. tuovat itsellekin hyvä mielen. Tietenkin, jos on juuri eronnut tai muuten kaltoin kohdeltu, niin osoitusten katselu on yhtä tuskaa. He eivät vain voi sitä tietää.
Usein painotetaan ja suorastaa käsketään, että näyttäkää tunteitanne. Sitten tulee se lause mutta.....ei koko ajan eikä yleisellä paikalla. Ihmisten tulisi olla harmaata massaa ja ainakin Suomessa kavahdetaan äänekkäitä tunteiden purkauksia. Kestetään kyllä kiroilut, lyömiset julkisella paikalla, mutta ei noita positiivisia tunteita. Ajatellaan helposti, että ovat hassahtaneita, jos halaavat tms. julkisella paikalla. Nyt on kuitenkin menty parempaan suuntaan siinäkin.
Että tällainen lyhyt referaatti varsin laajasta aiheesta. Takaisin sorvin ja radion ääreen ;o)
Siellä on kysymyksenä, että mitä pidät julkisista hellyydenosoituksista ja haastateltiin 2006 valmistunutta rakkausvalmentajaa (muistaakseni se oli valmentaja-nimike). Tänä vuonna kuulemma valmistuu lisää.
Ensin olin kyynisellä mielellä matkassa, että mitä sitä nyt valmentajalla siinäkin asiassa tekee. Kyse on siis kaikenlaisesta rakkaudesta, ei vain parisuhteesta. Mutta varmaan tuossa valmennusasiassa tuloksena yritetään parempaa miehen ja naisen välistä rakkautta. Sitten se, yllätys yllätys, nainen sanoi, että tapaamisissa (on kuin psykologin vastaanotot, mutta voi olla puhelinaikoja, sähköpostia jne. Ei aina kasvotusten) opetellaan myös rakkautta itseensä: itseluottamusta ja uskoa itseensä. Sen jälkeen on valmis antamaan rakkautta muille. Se kommentti hiukan lievitti kyynisyyttäni, mutta täytyy myöntää, etten ole heti valmis soittamaan aikoja.
Nyt joku varmaan miettii, että miten me ihmiset olemme ennen selvinneet kun ei ollut rakkausvalmentajia. Onko tämä taas yhtä huuhaata. En oikein tiedä, miten ovat selvinneet. Ennen ei niin paljon painotettu rakastumista ja välttämättä rakkauttakaan. Ihmisen ajatukset olivat enempi henkiin jäämisessä. Jopa ihan 1800-luvulle saakka. Oli niin paljon sotia, sairauksia. Ei ollut aikaa moiseen. Silti varmaan silloinkin oli rakastumisia. Aika paljon paremmalla väellä oli järjestettyjä naimakauppoja. Ehkäpä rakkaus oli köyhien ainut luksustuote.
Sukurakkautta ja rakkautta lapsiin oli enempi tai vähempi silloin. Jälleen kerran paremman väen suku piti tiukemmin yhtä, mutta jättivät lapset hoitajien hoidettaviksi (siis ihan kokonaan ja olivat juhlissa, matkoilla jne.). Suku oli ihmisen turva. Oliko se sitten sukurakkautta vai sukuriippuvuutta?
Entäs sitten ne julkiset hellyydenosoitukset. Itse olen erittäin paljon sen puolesta, mutta sillä rajoituksella, ettei se mene ihan överiksi. Kädestä kiinni pitäminen, suukottelu (ei imuttelu), hellät tönimiset jne. tuovat itsellekin hyvä mielen. Tietenkin, jos on juuri eronnut tai muuten kaltoin kohdeltu, niin osoitusten katselu on yhtä tuskaa. He eivät vain voi sitä tietää.
Usein painotetaan ja suorastaa käsketään, että näyttäkää tunteitanne. Sitten tulee se lause mutta.....ei koko ajan eikä yleisellä paikalla. Ihmisten tulisi olla harmaata massaa ja ainakin Suomessa kavahdetaan äänekkäitä tunteiden purkauksia. Kestetään kyllä kiroilut, lyömiset julkisella paikalla, mutta ei noita positiivisia tunteita. Ajatellaan helposti, että ovat hassahtaneita, jos halaavat tms. julkisella paikalla. Nyt on kuitenkin menty parempaan suuntaan siinäkin.
Että tällainen lyhyt referaatti varsin laajasta aiheesta. Takaisin sorvin ja radion ääreen ;o)
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Aivot narikkaan
Yksin kun täällä töissä nyt pakerran, tulee kuunneltua radiota oikein kunnolla. Tänään siellä oli joku spesialisti, joka suorastaan käski laittaa aivot joskus narikkaan.
Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että alkaa hulluna huitomaan ja tekemään mitä sattuu kun aivot eivät olet mukana. Vaan aivojen lepoa. Sanoin kyllä sitäkin, että aivoja on hyvä kiusata monipuolisilla tehtävillä, koska kehittyvät käyttämällä. Niin kuin muistikin.
Ei taida nykyisin olla helppo laittaa aivoja narikkaan. Itse koen sen olevan melko vaikeaa koska stimulaatioita tulee koko ajan joka puolelta. Kerran monta vuotta sitten annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi yksinäisen vapaapäivän. Vein lapset hoitoon ja kouluun ja sitten aloin miettimään, että mihin menen. Halusin paikkaan, jossa saisin olla yksin luonnon keskellä. Mitään patikointivaatteita ei ollut päällä, joten paikka saisi olla lähellä. Niinpä ajelin hetken ja totesin, että vaikea on löytää paikkaa, jossa saisi laittaa aivot vapaalle yksin.
Tässä lähellä on ihana maisemoitu koskialue ja sinne suuntasin. Sielläkin oli joku kalastaja, mutta oli toisella puolella, joten ei häirinnyt. Vesi oli laskenut melko alas ja sain loikkia kivien päällä ja jäädä istumaan. Siinä sitten istuin, kuuntelin kohinaa ja katselin taivaanrantaa. Aivot todella lepäsivät. Koitin olla ajattelematta mitään ja vain katsella. Siinä vaiheessa pystyin jättämään aivot narikkaan ja samalla kaikki turhat ärsykkeet.
Sellainen hetki pitäisi saada useammin kuin kerran elämässä. Luulen, että vaikka kuka sanoisi mitä, niin vähintään kerran kuussa. Kotona sellainen ei minulta onnistu kun en ole koskaan yksin. Lapsien mentyä nukkumaankin on liian paljon ajatuksia ja sitten tuleekin väsy.
Pieni lupaus itselle....kerran kuussa aivot narikkaan!
Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että alkaa hulluna huitomaan ja tekemään mitä sattuu kun aivot eivät olet mukana. Vaan aivojen lepoa. Sanoin kyllä sitäkin, että aivoja on hyvä kiusata monipuolisilla tehtävillä, koska kehittyvät käyttämällä. Niin kuin muistikin.
Ei taida nykyisin olla helppo laittaa aivoja narikkaan. Itse koen sen olevan melko vaikeaa koska stimulaatioita tulee koko ajan joka puolelta. Kerran monta vuotta sitten annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi yksinäisen vapaapäivän. Vein lapset hoitoon ja kouluun ja sitten aloin miettimään, että mihin menen. Halusin paikkaan, jossa saisin olla yksin luonnon keskellä. Mitään patikointivaatteita ei ollut päällä, joten paikka saisi olla lähellä. Niinpä ajelin hetken ja totesin, että vaikea on löytää paikkaa, jossa saisi laittaa aivot vapaalle yksin.
Tässä lähellä on ihana maisemoitu koskialue ja sinne suuntasin. Sielläkin oli joku kalastaja, mutta oli toisella puolella, joten ei häirinnyt. Vesi oli laskenut melko alas ja sain loikkia kivien päällä ja jäädä istumaan. Siinä sitten istuin, kuuntelin kohinaa ja katselin taivaanrantaa. Aivot todella lepäsivät. Koitin olla ajattelematta mitään ja vain katsella. Siinä vaiheessa pystyin jättämään aivot narikkaan ja samalla kaikki turhat ärsykkeet.
Sellainen hetki pitäisi saada useammin kuin kerran elämässä. Luulen, että vaikka kuka sanoisi mitä, niin vähintään kerran kuussa. Kotona sellainen ei minulta onnistu kun en ole koskaan yksin. Lapsien mentyä nukkumaankin on liian paljon ajatuksia ja sitten tuleekin väsy.
Pieni lupaus itselle....kerran kuussa aivot narikkaan!
Ensimmäinen haaste
Sain Tilulta haasteen ja ennen tekstejä vastaan siihen.
Haasteen tarkoituksena on listata viisi inhokkiruokaa. Olen kyllä myös sitä mieltä, että aikuisena se lista hiukan kaventuu, mutta koitetaan....
1. Kouluajoista lähtien PINAATTIKEITTO. Sitä en kyllä hyvällä tahdollakaan saata syödä edes nyt aikuisena.
2. VELLIT. Kun laitoin lapsilleni velliä vauva-aikoina, mietin kyllä, että voiko näitä oikeasti syödä.
3. SIENET. Olen maistanut sieniä, varmastikin kaupan jotain veteliä malleja, enkä ole pitänyt. Serkkuni kyllä sanoi maistattavansa mulla tuoreita hyvin laitettuja kanttarelleja, mutta sitä päivää ei ole vielä näkynyt. Tämän kohdalla todettava, että olen kyllä lupautunut maistamaan, jos joku vielä mulle hyvän sieniruuan tekee
4. Veteliksi keitetyt MAKARONIT. Jälleen ruoka, jota kyllä syön, mutta en pidä
5. Sitten meni kyllä vaikeaksi. On paljon ruokia (kieli, sydän jne.), joista nousee aika ällöttävä mielikuva, mutten ole maistanut eli en voi sanoa inhoavani. En keksi viidettä, joten tässä tämä lista.
Haastan PELLON PIENTAREELLA, TYHJÄNPÄIVÄISTÄ, HEVOSVOIMAA, KAMELEONTTI PIHASSA JA THE 52 PHOTOGRAPHS
Haasteen tarkoituksena on listata viisi inhokkiruokaa. Olen kyllä myös sitä mieltä, että aikuisena se lista hiukan kaventuu, mutta koitetaan....
1. Kouluajoista lähtien PINAATTIKEITTO. Sitä en kyllä hyvällä tahdollakaan saata syödä edes nyt aikuisena.
2. VELLIT. Kun laitoin lapsilleni velliä vauva-aikoina, mietin kyllä, että voiko näitä oikeasti syödä.
3. SIENET. Olen maistanut sieniä, varmastikin kaupan jotain veteliä malleja, enkä ole pitänyt. Serkkuni kyllä sanoi maistattavansa mulla tuoreita hyvin laitettuja kanttarelleja, mutta sitä päivää ei ole vielä näkynyt. Tämän kohdalla todettava, että olen kyllä lupautunut maistamaan, jos joku vielä mulle hyvän sieniruuan tekee
4. Veteliksi keitetyt MAKARONIT. Jälleen ruoka, jota kyllä syön, mutta en pidä
5. Sitten meni kyllä vaikeaksi. On paljon ruokia (kieli, sydän jne.), joista nousee aika ällöttävä mielikuva, mutten ole maistanut eli en voi sanoa inhoavani. En keksi viidettä, joten tässä tämä lista.
Haastan PELLON PIENTAREELLA, TYHJÄNPÄIVÄISTÄ, HEVOSVOIMAA, KAMELEONTTI PIHASSA JA THE 52 PHOTOGRAPHS
sunnuntai 8. maaliskuuta 2009
Elokuvien happy end - miksei elämässäkin?
Katsoin äsken yhden parhaimmista suomalaisista elokuvista: FC Venus. Kun katson sitä itken ja nauran yhtäaikaa. Sitten aloin taas pohtimaan asiaa syvemmältä.
Kun näen jonkun elokuvan missä ihminen alkaa toteuttaa jotain unelmaansa, tekee töitä sen eteen ja lopuksi onnistuu, olen sekä onnellinen että surullinen. Onnellinen siksi, että elokuvassa kuitenkin useimmat onnistuvat lopuksi toteuttamaan unelmansa (ei aina rikastuminen tai kuuluisuus tms.). Surullinen siksi, että mua itseä estää monessa asiassa pelko. Alan harmittelemaan uskalluksen ja itseuskon puutetta. Toinen "esto" on, etten tiedä mitä haluan tai haluan liian paljon. En osaa rajata, koska pelkään sitten toisaalla menettäväni jotain.
Kuitenkin pitäisi olla asioita, jotka ovat sen arvoisia, ettei väliä, vaikka sitten jotain menettäisi. Tarkoitan nyt tällä sitä, että jos osallistun vaikka jumppaan niin en voi osallistua kielten opiskeluun ja menetän sen tilaisuuden.
Sitten on vielä se riskinotto ja elämässä ei voi, kuten elokuvassa, olla varma että loppu hyvin kaikki hyvin. Et pysty etukäteen tietämään miten kaikki päättyy. Jos teitkin huonon valinnan, et voi tietää osaatko/pystytkö korjaamaan. Jääkö siitä pysyvä haitta elämään...
Toiset ihmiset rakastavat vuoristorataa ja elämän yllätyksellisyyttä. Ei haittaa vaikka joskus menee päin mäntyä ja he luottavat siihen, että elämä kantaa tai että pystyvät korjaamaan tilanteen. Jälleen huomaan olevani suorastaan kateellinen heille (en niin, että olisi heiltä pois vaan että itselläkin olisi) heidän uskostaan. Mistä ihmeestä minä sen saan vain olenko tuomittu tähän panikoivaan luonteeseeni. Ensimmäisen askeleen pitäisi ottaa itse ja siitä se sitten kasvaisi, mutta kun tämän ensimmäisen askeleenkin ottaminen vaatii niin paljon rohkeutta.
Tämä on nyt raadollisen itsepaljastavaa tekstiä.
Joskus olen jollekin tästä "ongelmasta" puhunutkin, mutta usein saan katseita ja kommentteja itsesäälistä. Mä ihan oikeasti yritän vain analysoida ja löytää ongelman ytimen. Monet saavat musta kuvan rauhallisena ihmisenä, mutta hehän eivät näe mun pään sisään. Ei sitä hirvittävää ajatusten sinkoilua ja sydämen pamppailua. Mä haluan rakastaa elämän vuoristorataa ja yllätyksellisyyttä, mutta voinko opettaa itseni siihen?
Kun näen jonkun elokuvan missä ihminen alkaa toteuttaa jotain unelmaansa, tekee töitä sen eteen ja lopuksi onnistuu, olen sekä onnellinen että surullinen. Onnellinen siksi, että elokuvassa kuitenkin useimmat onnistuvat lopuksi toteuttamaan unelmansa (ei aina rikastuminen tai kuuluisuus tms.). Surullinen siksi, että mua itseä estää monessa asiassa pelko. Alan harmittelemaan uskalluksen ja itseuskon puutetta. Toinen "esto" on, etten tiedä mitä haluan tai haluan liian paljon. En osaa rajata, koska pelkään sitten toisaalla menettäväni jotain.
Kuitenkin pitäisi olla asioita, jotka ovat sen arvoisia, ettei väliä, vaikka sitten jotain menettäisi. Tarkoitan nyt tällä sitä, että jos osallistun vaikka jumppaan niin en voi osallistua kielten opiskeluun ja menetän sen tilaisuuden.
Sitten on vielä se riskinotto ja elämässä ei voi, kuten elokuvassa, olla varma että loppu hyvin kaikki hyvin. Et pysty etukäteen tietämään miten kaikki päättyy. Jos teitkin huonon valinnan, et voi tietää osaatko/pystytkö korjaamaan. Jääkö siitä pysyvä haitta elämään...
Toiset ihmiset rakastavat vuoristorataa ja elämän yllätyksellisyyttä. Ei haittaa vaikka joskus menee päin mäntyä ja he luottavat siihen, että elämä kantaa tai että pystyvät korjaamaan tilanteen. Jälleen huomaan olevani suorastaan kateellinen heille (en niin, että olisi heiltä pois vaan että itselläkin olisi) heidän uskostaan. Mistä ihmeestä minä sen saan vain olenko tuomittu tähän panikoivaan luonteeseeni. Ensimmäisen askeleen pitäisi ottaa itse ja siitä se sitten kasvaisi, mutta kun tämän ensimmäisen askeleenkin ottaminen vaatii niin paljon rohkeutta.
Tämä on nyt raadollisen itsepaljastavaa tekstiä.
Joskus olen jollekin tästä "ongelmasta" puhunutkin, mutta usein saan katseita ja kommentteja itsesäälistä. Mä ihan oikeasti yritän vain analysoida ja löytää ongelman ytimen. Monet saavat musta kuvan rauhallisena ihmisenä, mutta hehän eivät näe mun pään sisään. Ei sitä hirvittävää ajatusten sinkoilua ja sydämen pamppailua. Mä haluan rakastaa elämän vuoristorataa ja yllätyksellisyyttä, mutta voinko opettaa itseni siihen?
lauantai 7. maaliskuuta 2009
Nainen vai mies...kumpana olo on helpompaa?
Eilen radiossa esitettiin kysymyksiä naisena ja miehenä olosta. Esimerkiksi mitä tekisit, jos saisit olla yhden päivän toista sukupuolta, kumpana olo on helpompaa ja mikä naisessa/miehessä on parasta.
Jännä juttu kun tuo ihmisen kehitys laahaa kuitenkin sen verran jäljessä, ettei se aina ylety nykyajan tasolle. Meidän geenit ja useat tavat juontavat juurensa todella kaukaa. Paljon on edistyttykin. Jollain tasolla silti olemme vielä luolamiehen ja -naisen kaltaisia. Lujassa istuu rooli miehestä metsästäjänä ja naisesta kodinlaittajana. Ne tuntuvat useimmilla olevan luontaisesti. Ovatko ne sitten periytyviä geenejä vai syvään opittuja tapoja?
Onhan sanottu, että meidän aivomme olisivat erilaisia. En tiedä mikä selittää sen, että useat naiset tekevät monta työtä yhtäaikaa ja miehet keskittyvät yhden saattamiseksi loppuun. Joskus suorastaan toivon, että pystyisin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Tietyissä ongelman ratkaisemisissa se olisi tarpeen. Eivät muut työt häiritsisi. Lisäksi miehiltä karehdin kykyä keskittyä nykyiseen siinäkin mielessä, etteivät kauheasti pode huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä yms. Pystyvät nauttimaan vapaa-ajastaan. Välillä tuntuu, että itse ole aina väärässä paikassa väärään aikaan, enkä pysty nauttimaan. Ehkä senkin voi oppia.
Sitten nämä luonteenpiirteet. Meissä on selvästi eroa ja joskus tuntuu, että tuolla yläkerrassa on ollut huumoria pelissä kun on luonut miehen ja naisen. Hänelle olemme varmaan joskus yhtä saippuaoopperaa. Miksi ihmeessä hän sitten olisi luonut meidät niin erilaisiksi, että vastakkaisen sukupuolen luonteenpiirteet alkavat pitemmän päälle ärsyttää. Tai sitten hän on käyttänyt niitä siihen kulmien hionta tarkoitukseen. Kun on tarpeeksi kauan toisen kanssa on sitten lopuksi valmis timantti?
Onko sitten helpompaa olla mies tai nainen? Mun mielestä ei ole helpompaa roolia. Kun kuunteli radion kuuntelijoiden tekemää listaa ihanne naisesta/miehestä (miesten lista oli huomattavasti lyhyempi), niin hikeä pukkasi mieheen kohdistuvan listan osalta. Ei sellaisia määriä luonteenpiirteitä voi kasaantua yhteen ihmiseen, mahdoton tehtävä miehelle. Se täytyy sanoa, että miehet eivät ole niin vaativia kuin naiset. Mutta naiset toiselle naiselle ovat.
Mitä sitten tekisin, jos olisin yhden päivän mies? Vaikea laittaa noin lyhyelle ajalle mitään sen kummempaa. Varmaan viettäisin sen tarkkaillen ja opetellen miehen ajatusmaailmaa. Saisin selityksen miksi jotkut asiat käsitetään niin kuin käsitetään ja oppisin, että miten saada tietyt jutut menemään perille. Osaisin esittää asiat oikein.
Olen tasa-arvon kannattaja, mutten feministi siinä mielessä, että ymmärrän miesten osaavan tai fyysisesti pystyvän tekemään tiettyjä asioita helpommin kuin meidän naisten. Taas yritän tänään muistaa olla ihmisiksi ja yrittää oppia se, että kai me yritetään täydentää toisiamme.
Aurinkoista ja leppoisaa lauantaita!
Jännä juttu kun tuo ihmisen kehitys laahaa kuitenkin sen verran jäljessä, ettei se aina ylety nykyajan tasolle. Meidän geenit ja useat tavat juontavat juurensa todella kaukaa. Paljon on edistyttykin. Jollain tasolla silti olemme vielä luolamiehen ja -naisen kaltaisia. Lujassa istuu rooli miehestä metsästäjänä ja naisesta kodinlaittajana. Ne tuntuvat useimmilla olevan luontaisesti. Ovatko ne sitten periytyviä geenejä vai syvään opittuja tapoja?
Onhan sanottu, että meidän aivomme olisivat erilaisia. En tiedä mikä selittää sen, että useat naiset tekevät monta työtä yhtäaikaa ja miehet keskittyvät yhden saattamiseksi loppuun. Joskus suorastaan toivon, että pystyisin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Tietyissä ongelman ratkaisemisissa se olisi tarpeen. Eivät muut työt häiritsisi. Lisäksi miehiltä karehdin kykyä keskittyä nykyiseen siinäkin mielessä, etteivät kauheasti pode huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä yms. Pystyvät nauttimaan vapaa-ajastaan. Välillä tuntuu, että itse ole aina väärässä paikassa väärään aikaan, enkä pysty nauttimaan. Ehkä senkin voi oppia.
Sitten nämä luonteenpiirteet. Meissä on selvästi eroa ja joskus tuntuu, että tuolla yläkerrassa on ollut huumoria pelissä kun on luonut miehen ja naisen. Hänelle olemme varmaan joskus yhtä saippuaoopperaa. Miksi ihmeessä hän sitten olisi luonut meidät niin erilaisiksi, että vastakkaisen sukupuolen luonteenpiirteet alkavat pitemmän päälle ärsyttää. Tai sitten hän on käyttänyt niitä siihen kulmien hionta tarkoitukseen. Kun on tarpeeksi kauan toisen kanssa on sitten lopuksi valmis timantti?
Onko sitten helpompaa olla mies tai nainen? Mun mielestä ei ole helpompaa roolia. Kun kuunteli radion kuuntelijoiden tekemää listaa ihanne naisesta/miehestä (miesten lista oli huomattavasti lyhyempi), niin hikeä pukkasi mieheen kohdistuvan listan osalta. Ei sellaisia määriä luonteenpiirteitä voi kasaantua yhteen ihmiseen, mahdoton tehtävä miehelle. Se täytyy sanoa, että miehet eivät ole niin vaativia kuin naiset. Mutta naiset toiselle naiselle ovat.
Mitä sitten tekisin, jos olisin yhden päivän mies? Vaikea laittaa noin lyhyelle ajalle mitään sen kummempaa. Varmaan viettäisin sen tarkkaillen ja opetellen miehen ajatusmaailmaa. Saisin selityksen miksi jotkut asiat käsitetään niin kuin käsitetään ja oppisin, että miten saada tietyt jutut menemään perille. Osaisin esittää asiat oikein.
Olen tasa-arvon kannattaja, mutten feministi siinä mielessä, että ymmärrän miesten osaavan tai fyysisesti pystyvän tekemään tiettyjä asioita helpommin kuin meidän naisten. Taas yritän tänään muistaa olla ihmisiksi ja yrittää oppia se, että kai me yritetään täydentää toisiamme.
Aurinkoista ja leppoisaa lauantaita!
perjantai 6. maaliskuuta 2009
Riittää jo
Luin lehdestä kirjailijasta, joka kirjoitti kirjan meille länsimaiseen kulutushysteriaan tottuneille. Muistaakseni otsikossa oli myös oman otsikkoni sanat.
Hän viittasi siihen, että meidät länsimaalaiset opetetaan haluamaan koko ajan jotain. Jos emme itse tiedä, niin kyllä mainos kertoo, mitä me nyt ihan välttämättä tarvitsemme. Totesinkin jo aiemmin, että olen mahdollisimman paljon antimaterialisti ja myöskin informaatioähky on iskenyt. Kummallisinta kaikessa on, että vaikka kuinka luemme ja varmaan tiedostammekin, ettei tavara tuo onnea, niin miksi yhä jatkamme niiden keräämistä.
Kirjailija viittasi ihan kivikauteen saakka, jolloin meidän geeneihin tuli keräysgeeni. Silloin vain kerättiin vastaisuuden varalle tavaraa. Määrä lienee kuitenkin hirmu pieni verrattuna nykypäivän keräysviettiin.
Onko ihmismieli niin heikko vai mukavuudenhaluinen, ettei jaksa uida vastavirtaan vaan luottaa siihen, mitä mainos sanoo. Joskus kun oikein kriittisesti katsoo mainoksia, niin tulee mieleen, että tyhminäkö meitä pidetään. Olen törmännyt oikeastaan ainoastaan yhteen minua viihdyttävään mainokseen, mutten silti ole alkanut ostaa siinä mainostettua tuotetta. Itse mainos oli silti oikein hyvä.
Onko siis edelleen niin, että miehet ostavat mitä tuotetta tahansa, jos sitä tarjotaan vähäpukeisten naisten avulla. Siis oikeesti??? Ja onko nainen edelleen niin hassu, että kuvittelee pysyvänsä ikuisesti nuorena ja kauniina erilaisten kosmetiikkatuotteiden avulla. Siis oikeesti???
Kun lukee eri ihmisten kirjoituksia, niin tuntuu, että kriittisyyttä vielä löytyy. Kuka sitten lankeaa noihin mainoksiin? Voin kyllä sanoa, että en ole ainuttakaan tuotetta ostanut mainoksen vaikutuksen takia. Ihmisten puskaradiomainoksen perusteella kyllä.
Mainostoimistot ovat isoja firmoja ja ovat ainakin tähän asti tienanneet paljon.
Riittääkö sinulle jo tavaramäärä?
Hän viittasi siihen, että meidät länsimaalaiset opetetaan haluamaan koko ajan jotain. Jos emme itse tiedä, niin kyllä mainos kertoo, mitä me nyt ihan välttämättä tarvitsemme. Totesinkin jo aiemmin, että olen mahdollisimman paljon antimaterialisti ja myöskin informaatioähky on iskenyt. Kummallisinta kaikessa on, että vaikka kuinka luemme ja varmaan tiedostammekin, ettei tavara tuo onnea, niin miksi yhä jatkamme niiden keräämistä.
Kirjailija viittasi ihan kivikauteen saakka, jolloin meidän geeneihin tuli keräysgeeni. Silloin vain kerättiin vastaisuuden varalle tavaraa. Määrä lienee kuitenkin hirmu pieni verrattuna nykypäivän keräysviettiin.
Onko ihmismieli niin heikko vai mukavuudenhaluinen, ettei jaksa uida vastavirtaan vaan luottaa siihen, mitä mainos sanoo. Joskus kun oikein kriittisesti katsoo mainoksia, niin tulee mieleen, että tyhminäkö meitä pidetään. Olen törmännyt oikeastaan ainoastaan yhteen minua viihdyttävään mainokseen, mutten silti ole alkanut ostaa siinä mainostettua tuotetta. Itse mainos oli silti oikein hyvä.
Onko siis edelleen niin, että miehet ostavat mitä tuotetta tahansa, jos sitä tarjotaan vähäpukeisten naisten avulla. Siis oikeesti??? Ja onko nainen edelleen niin hassu, että kuvittelee pysyvänsä ikuisesti nuorena ja kauniina erilaisten kosmetiikkatuotteiden avulla. Siis oikeesti???
Kun lukee eri ihmisten kirjoituksia, niin tuntuu, että kriittisyyttä vielä löytyy. Kuka sitten lankeaa noihin mainoksiin? Voin kyllä sanoa, että en ole ainuttakaan tuotetta ostanut mainoksen vaikutuksen takia. Ihmisten puskaradiomainoksen perusteella kyllä.
Mainostoimistot ovat isoja firmoja ja ovat ainakin tähän asti tienanneet paljon.
Riittääkö sinulle jo tavaramäärä?
torstai 5. maaliskuuta 2009
Ikä....luku vai mielentila?
Ehdottomasti nuorena luku ja vanhempana mielentila!
Kuten jo aiemmin totesin, nuorena sitä odottaa niitä tiettyjä lukuja. On kova kiire päästä eteen päin vanhenemisessa, mutta esim. 30-vuotias on jo ihan ikivanha.
Kai se oli joskus 35 vuoden jälkeen kun alkoi muuttua luvusta mielentilaksi. En haluaisi olla alle 30-vuotias, mutta tosiaan on lakannut vanhenemasta nyt. Ainoastaan kroppa joskus muistuttaa siitä, ettei ole enää nuori. Vartin liikuntasuoritukseen vaaditaan tunnin alku- ja loppuverryttely :o) Ja auta armias, jos erehdyt repäisemään yhtäkkiä. Minä ratsastin viime lauantaina runsaan tunnin (paljon laukkoja), sunnuntaina 1,5 luistelua lasten kanss ja illalla tunnin ratsastus. Kärsin vieläkin niistä lihaskivuista, jotka kyllä koko ajan ovat pois menossa.
Kun ajattelee sitten sitä pyöreää lukua, joka on täyttymässä tänä vuonna, pääsee aina ihmetyksen huokaisu. En mä oikeasti voi olla pian 40 v. Sehän on jo hurjan iso luku. Silti hyvässä lykyssä on vielä saman verran edessä. Onneksi nykyisin edes 70-vuotiasta ei pidetä vielä ihan vanhuksena. Meinaan, että pitää olla tukka nutturalla kiikkustuolissa virkkaamassa.
Haluan olla nuorekas, mutten yritä olla nuori. Minusta on hienoa, että Aira Samulin on pysynyt nuorekkaana, mutta en ole samaa mieltä minihameen käytöstä tuossa iässä. Nuorekkaita vaatteita on muitakin. Ei väkisin saa olla nuori. Nuorekas on ihan eri asia.
En käytä kosmeettisia aineita, koska en pelkää ryppyjä tms. Mieleltäni olen vieläkin nuorekkaan yllytyshullu enkä varmaan aina käyttäydy kuten tämän ikäisen jo pitäisi. Siinäkin on onneksi suvaitsevaisuus mennyt eteen päin. Ja menee varmaan vieläkin, mitä vanhemmaksi meidän sukupolvi elää.
Olkaamme siis nuorekkaita ja pitäkäämme ikä mielentilana!
Kuten jo aiemmin totesin, nuorena sitä odottaa niitä tiettyjä lukuja. On kova kiire päästä eteen päin vanhenemisessa, mutta esim. 30-vuotias on jo ihan ikivanha.
Kai se oli joskus 35 vuoden jälkeen kun alkoi muuttua luvusta mielentilaksi. En haluaisi olla alle 30-vuotias, mutta tosiaan on lakannut vanhenemasta nyt. Ainoastaan kroppa joskus muistuttaa siitä, ettei ole enää nuori. Vartin liikuntasuoritukseen vaaditaan tunnin alku- ja loppuverryttely :o) Ja auta armias, jos erehdyt repäisemään yhtäkkiä. Minä ratsastin viime lauantaina runsaan tunnin (paljon laukkoja), sunnuntaina 1,5 luistelua lasten kanss ja illalla tunnin ratsastus. Kärsin vieläkin niistä lihaskivuista, jotka kyllä koko ajan ovat pois menossa.
Kun ajattelee sitten sitä pyöreää lukua, joka on täyttymässä tänä vuonna, pääsee aina ihmetyksen huokaisu. En mä oikeasti voi olla pian 40 v. Sehän on jo hurjan iso luku. Silti hyvässä lykyssä on vielä saman verran edessä. Onneksi nykyisin edes 70-vuotiasta ei pidetä vielä ihan vanhuksena. Meinaan, että pitää olla tukka nutturalla kiikkustuolissa virkkaamassa.
Haluan olla nuorekas, mutten yritä olla nuori. Minusta on hienoa, että Aira Samulin on pysynyt nuorekkaana, mutta en ole samaa mieltä minihameen käytöstä tuossa iässä. Nuorekkaita vaatteita on muitakin. Ei väkisin saa olla nuori. Nuorekas on ihan eri asia.
En käytä kosmeettisia aineita, koska en pelkää ryppyjä tms. Mieleltäni olen vieläkin nuorekkaan yllytyshullu enkä varmaan aina käyttäydy kuten tämän ikäisen jo pitäisi. Siinäkin on onneksi suvaitsevaisuus mennyt eteen päin. Ja menee varmaan vieläkin, mitä vanhemmaksi meidän sukupolvi elää.
Olkaamme siis nuorekkaita ja pitäkäämme ikä mielentilana!
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
Kuolema
Kuuntelin äsken Aki Sirkesalon kappaletta Mysteriet. Sattuneesta syystä ajatukset eksyivät siihen tiettyyn Tapaninpäivään ja tsunamiin. Koko perhe meni, hyvä vai huono? Siitä tietenkin ajatus jatkoi isääni ja hänen vanhemman sisarensa mieheen, joka kuoli viime kesänä.
Kuolema....onko se lopullista? Näenkö enää koskaan niitä ihmisiä?
Kun suvussani 90-luvun alussa kuoli ihmisiä, olin kaiketi sen verran nuori, etten pysähtynyt sen kummemmin ajattelemaan. Toki olin surullinen ja ikävöin, muttei se ollut niin rajua kuin nyt. Silloin kuoli paljon isovanhempani sukupolven edustajia. Olin hakemassa mummaani ja meidän varamummaa sairaalan kappelista. Isoäitini on ensimmäinen vainaja, jonka olen nähnyt ja koskenut. Muistan kuinka outoa oli nähdä hurjasti pienentynyt ruumis arkussa ja kuinka kylmä oli mumman otsa kun kosketin sitä. Levolliselta ovat kaikki näyttäneet. Isäni kohdalla kontrasti oli vieläkin isompi kun olimme sairaalassa vielä koskeneet lämpimään ruumiseen, nähneet hengityksen ja olleet mukana kuolinkamppailussa. Sillä kamppailua se oli.
Kun sitten olimme kappelissa hakemassa levollisesta olemuksesta huolimatta ruumiin kylmyys iski kyllä tajuntaan voimakkaasti.
Vieläkin on erittäin epätodellinen olo näiden kahden viimeisen herran kanssa. Ei voi uskoa, että he ovat poissa. Hehän ovat olleet läsnä mun elämässä koko elämäni ajan. Toinen todella paljon ja toinen hiukan vähempi, mutta läsnä kuitenkin.
Olen myös ajatellut, että onko odottamaton kuolema pahempi/parempi kuin pitempi esim. sairaudesta johtuva kuolema. Tietenkin kivut yms. ovat ikäviä. Entä läheisten kannalta? Meillä oli neljä vuorokautta hyvästellä isä, vaikkei hän tietenkään vastannut kun ei ollut tajuissaan. Kuitenkin on niitä, jotka tietävät kuoleman olevan edessä ja saavat hyvästellä. Helpottaako se jotenkin oloa ja eloa kun saa tietoisen tilaisuuden sanoa kaikki mitä on aina ajatellut?
Olen onnellinen, että edes tekstarin välityksellä olin sanonut isälle rakastavani häntä (meillä ei sellaisista puhuta, mutta nyt kyllä sanon lapsilleni!). Silti viimeinen puhelu oli tavallaan ihan mitäänsanomaton, normaali. Eihän sitä tiennyt.
Kyllä on ikävä!
Kuolema....onko se lopullista? Näenkö enää koskaan niitä ihmisiä?
Kun suvussani 90-luvun alussa kuoli ihmisiä, olin kaiketi sen verran nuori, etten pysähtynyt sen kummemmin ajattelemaan. Toki olin surullinen ja ikävöin, muttei se ollut niin rajua kuin nyt. Silloin kuoli paljon isovanhempani sukupolven edustajia. Olin hakemassa mummaani ja meidän varamummaa sairaalan kappelista. Isoäitini on ensimmäinen vainaja, jonka olen nähnyt ja koskenut. Muistan kuinka outoa oli nähdä hurjasti pienentynyt ruumis arkussa ja kuinka kylmä oli mumman otsa kun kosketin sitä. Levolliselta ovat kaikki näyttäneet. Isäni kohdalla kontrasti oli vieläkin isompi kun olimme sairaalassa vielä koskeneet lämpimään ruumiseen, nähneet hengityksen ja olleet mukana kuolinkamppailussa. Sillä kamppailua se oli.
Kun sitten olimme kappelissa hakemassa levollisesta olemuksesta huolimatta ruumiin kylmyys iski kyllä tajuntaan voimakkaasti.
Vieläkin on erittäin epätodellinen olo näiden kahden viimeisen herran kanssa. Ei voi uskoa, että he ovat poissa. Hehän ovat olleet läsnä mun elämässä koko elämäni ajan. Toinen todella paljon ja toinen hiukan vähempi, mutta läsnä kuitenkin.
Olen myös ajatellut, että onko odottamaton kuolema pahempi/parempi kuin pitempi esim. sairaudesta johtuva kuolema. Tietenkin kivut yms. ovat ikäviä. Entä läheisten kannalta? Meillä oli neljä vuorokautta hyvästellä isä, vaikkei hän tietenkään vastannut kun ei ollut tajuissaan. Kuitenkin on niitä, jotka tietävät kuoleman olevan edessä ja saavat hyvästellä. Helpottaako se jotenkin oloa ja eloa kun saa tietoisen tilaisuuden sanoa kaikki mitä on aina ajatellut?
Olen onnellinen, että edes tekstarin välityksellä olin sanonut isälle rakastavani häntä (meillä ei sellaisista puhuta, mutta nyt kyllä sanon lapsilleni!). Silti viimeinen puhelu oli tavallaan ihan mitäänsanomaton, normaali. Eihän sitä tiennyt.
Kyllä on ikävä!
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Hiljaisuus
Minä rakastan hiljaisuutta.
Huomaan, että kun töissä tehdään hommia puhumatta mitään, niin mulla on todellisia vaikeuksia sitten aloittaa yhtäkkiä puhumaan. Pää on kyllä täynnä ajatuksia.
Kun nuorempana jäin kesätöiden takia kotiin, kun muu perhe matkoilla, ja "hoidin" mummaani, niin hän odotti koko päivän, että joku tulee juttelemaan. Minä taas odotin koko päivän, että saan vetäytyä omaan rauhaani.
Olen huomannut, että suhteellisen moni ihminen on sellainen, että jos joutuu olemaan kauan puhumatta, niin puhe suorastaan pulppuaa ensimmäisen tilaisuuden tullen. Minä itse taas menen aina vain hiljaisemmaksi, mitä enemmän puhetta ilmassa.
Kun olen seurueessa, jossa on enempi kuin kolme ihmistä, minä vetäydyn tarkkailijaksi. En kilpaile puheenvuoroista enkä halua tulla kuulluksi "väkisin". Minulle kyllä neuvottiin, että ota vaan puheenvuoro, välillä vaikka väkisin. Mun mielestä on kamalaa, jos keskustelu menee kilpalaulannaksi.
Olen sosiaalinen erakko. Pidän siitä, että on paljon tuttavia ja kaikkien kanssa voin vaihtaa sanan pari. Mutta sen jälkeen haluan vetäytyä yksinäisyyteen. Kanssani voi kuka tahansa viettää rinnakkain hiljaa vaikka kuinka kauan enkä koe sitä mitenkään painostavana.
Ehkä tämä johtuu siitä, että osaan ilmaista itseni parhaiten kirjoittamalla. En puhumalla.
Hiljaisuus on ystäväni ja sitä, jos mitä kaipaan tässä ruuhkavuosien keskellä.
Huomaan, että kun töissä tehdään hommia puhumatta mitään, niin mulla on todellisia vaikeuksia sitten aloittaa yhtäkkiä puhumaan. Pää on kyllä täynnä ajatuksia.
Kun nuorempana jäin kesätöiden takia kotiin, kun muu perhe matkoilla, ja "hoidin" mummaani, niin hän odotti koko päivän, että joku tulee juttelemaan. Minä taas odotin koko päivän, että saan vetäytyä omaan rauhaani.
Olen huomannut, että suhteellisen moni ihminen on sellainen, että jos joutuu olemaan kauan puhumatta, niin puhe suorastaan pulppuaa ensimmäisen tilaisuuden tullen. Minä itse taas menen aina vain hiljaisemmaksi, mitä enemmän puhetta ilmassa.
Kun olen seurueessa, jossa on enempi kuin kolme ihmistä, minä vetäydyn tarkkailijaksi. En kilpaile puheenvuoroista enkä halua tulla kuulluksi "väkisin". Minulle kyllä neuvottiin, että ota vaan puheenvuoro, välillä vaikka väkisin. Mun mielestä on kamalaa, jos keskustelu menee kilpalaulannaksi.
Olen sosiaalinen erakko. Pidän siitä, että on paljon tuttavia ja kaikkien kanssa voin vaihtaa sanan pari. Mutta sen jälkeen haluan vetäytyä yksinäisyyteen. Kanssani voi kuka tahansa viettää rinnakkain hiljaa vaikka kuinka kauan enkä koe sitä mitenkään painostavana.
Ehkä tämä johtuu siitä, että osaan ilmaista itseni parhaiten kirjoittamalla. En puhumalla.
Hiljaisuus on ystäväni ja sitä, jos mitä kaipaan tässä ruuhkavuosien keskellä.
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Aikuinen
Jostain syystä aloin pohtimaan aikuisena olemista.
Pienenä lapsena sitä oikein odotti, että kun tulen aikuiseksi, niin saa karkkia joka päivä, valvoa niin myöhään kuin haluan, syödä mitä haluan, mennä minne ikinä haluan ja tehdä mitä ikinä haluan.
Teininä odotti, että pääsee yläasteelle, ripille, opiskelemaan, ajokortin, käydä yökerhoissa ja ostaa sitä alkoholiakin. Nuorena aikuisena odotti, että mihin opiskelemaan, pääsee töihin, menee naimisiin/avoliittoon ja perustaa perheen.
Nyt nelikymppisenä huomaan olevani jumissa töissä, perheessä, ruuhkavuosissa, yhteiskuntavelvotteissa ja omassa kriisissä.
En saa mennä minne haluan, tehdä mitä haluan, milloin haluan, valvoa niin myöhään kuin haluan (jos haluan pitää terveydestäni huolta), syödä mitä haluan....
Kuitenkin jokainen lapsi ja nuori odottaa aikuisuutta kuin lupausta paremmasta. Sukupolvi toisensa jälkeen. Suurin osa vuosistamme eletään aikuisuudessa. Tänään taas tuntui siltä, että aikuisuus on pelkkää velvoitetta toisensa perään. En minä tätä halunnut/odottanut. Tietenkin sitä aikuisuuden lähestyessä huomasi, ettei se ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ja ymmärrän senkin, että taaksepäin katsottuna nämäkin ruuhkavuodet tuntuvat lyhyiltä.
Kuvittelin, että kun olen aikuinen niin silloin osaan ja tiedän paljon asioita. Niinhän minä lapsena ajattelin omista vanhemmistani. Nyt mietin, että olivatkohan omat vanhempani yhtä hukassa kuin minä. Aikuisuus ei tarkoittanutkaan sitä, että olen valmis. Aikuisuus tarkoittikin sitä, että tiedän ja osaan aina vain vähempi. Mikään ei ole enää yhtä mustavalkoista kuin nuorena. Aikuisten maailma on täynnä harmaan sävyjä ja niiden kanssa pitää osata luovia.
Aikuisena pitäisi olla vahva ja vankka turva lapsilleen. Hallita melkein tilanne kuin tilanne. Entä jos sisällä asuu jatkuvasti epävarma pieni lapsi. Miten siinä olet lapsellesi turva kun pelottaa niin pirusti eikä tietoa huomisesta. Vaistoaako lapsi sen, että näyttelen? Mitä sitten tapahtuu, jos lapsi huomaa, että olen epävarma ja heikko? Paniikki iskee... haluan olla tuki ja turva, mutta miten saan sen tunteen sisälleni? Tehtyä sen itselleni selväksi, että minusta on siihen?
Pienenä lapsena sitä oikein odotti, että kun tulen aikuiseksi, niin saa karkkia joka päivä, valvoa niin myöhään kuin haluan, syödä mitä haluan, mennä minne ikinä haluan ja tehdä mitä ikinä haluan.
Teininä odotti, että pääsee yläasteelle, ripille, opiskelemaan, ajokortin, käydä yökerhoissa ja ostaa sitä alkoholiakin. Nuorena aikuisena odotti, että mihin opiskelemaan, pääsee töihin, menee naimisiin/avoliittoon ja perustaa perheen.
Nyt nelikymppisenä huomaan olevani jumissa töissä, perheessä, ruuhkavuosissa, yhteiskuntavelvotteissa ja omassa kriisissä.
En saa mennä minne haluan, tehdä mitä haluan, milloin haluan, valvoa niin myöhään kuin haluan (jos haluan pitää terveydestäni huolta), syödä mitä haluan....
Kuitenkin jokainen lapsi ja nuori odottaa aikuisuutta kuin lupausta paremmasta. Sukupolvi toisensa jälkeen. Suurin osa vuosistamme eletään aikuisuudessa. Tänään taas tuntui siltä, että aikuisuus on pelkkää velvoitetta toisensa perään. En minä tätä halunnut/odottanut. Tietenkin sitä aikuisuuden lähestyessä huomasi, ettei se ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ja ymmärrän senkin, että taaksepäin katsottuna nämäkin ruuhkavuodet tuntuvat lyhyiltä.
Kuvittelin, että kun olen aikuinen niin silloin osaan ja tiedän paljon asioita. Niinhän minä lapsena ajattelin omista vanhemmistani. Nyt mietin, että olivatkohan omat vanhempani yhtä hukassa kuin minä. Aikuisuus ei tarkoittanutkaan sitä, että olen valmis. Aikuisuus tarkoittikin sitä, että tiedän ja osaan aina vain vähempi. Mikään ei ole enää yhtä mustavalkoista kuin nuorena. Aikuisten maailma on täynnä harmaan sävyjä ja niiden kanssa pitää osata luovia.
Aikuisena pitäisi olla vahva ja vankka turva lapsilleen. Hallita melkein tilanne kuin tilanne. Entä jos sisällä asuu jatkuvasti epävarma pieni lapsi. Miten siinä olet lapsellesi turva kun pelottaa niin pirusti eikä tietoa huomisesta. Vaistoaako lapsi sen, että näyttelen? Mitä sitten tapahtuu, jos lapsi huomaa, että olen epävarma ja heikko? Paniikki iskee... haluan olla tuki ja turva, mutta miten saan sen tunteen sisälleni? Tehtyä sen itselleni selväksi, että minusta on siihen?
sunnuntai 1. maaliskuuta 2009
Vaatimattomuus kaunistaa?
Vai kaunistaako liiallinen vaatimattomuus?
Sain eilen kehuja ystävältäni blogiajatuksistani. Olin otettu ja hämilläni kun luin sitä kehutekstiä ja muutamia kehukommentteja teiltä. Vaatimattomuus alkoi nostaa päätään. Eihän mun tekstit ole kuin ajatuksia mun vaatimattomasta päästä. Kuka tahansa pystyisi siihen eli ei mitään kummallista.
Teidän kaikkien kommentit rohkaisevat mua pitämään tämän blogin sellaisena kuin olin ajatellutkin. Käytän blogia ja teitä hyväkseni omassa henkisessä prosessissani :o)
Niin se vaatimattomuus.... Miksi on niin vaikea ottaa kehuja vastaan ja ilahtua. On jopa vaikeampi ottaa sitä vastaan kuin antaa, vaikka sekin tuntuu olevan vaikeaa. Rakentavaa kritiikkiä on sen sijaan helppo antaa. Pelkäämmekö, että liika kehuminen tai kehujen hyväksyminen alkaa murtaa meidän vaatimattomuutta ja nousee päähän?
Miksi meidän on helpompi hyväksyä rakentava kritiikki kuin kehu. Pelkäämmekö, että muut alkavat kadehtia, kasvavatko paineet sen jälkeen liikaa? Myönnän kyllä, että itsellä alkaa paine kasvaa kun joku kehuu. Mietin, että pitääkö mun kehun jälkeen yltää korkeammalle tasolle kuin ennen kehuja. Vai riittääkö sama?
Nykyisin pitää osata myydä itseään, joten vaatimattomuus ei siinä mielessä ole enää hyve. Tässä kuten monessa muussakin pitää löytää se kultainen keskitie ja se vasta onkin vaikeaa. Ainakin minulle. Liika vaatimattomuus ei kaunista vaan se sallii röyhkeimpien talloa sinut.
En tiedä opinko koskaa pois tästä vaatimattomuudesta, mutta yritän kovasti karistaa sitä niskastani. Oppia kehumaan myös itseään kun on onnistunut eikä vain vähätellä. Se on sairasta vaatimattomuutta.
Aurinkoista sunnuntaita kaikille!
Sain eilen kehuja ystävältäni blogiajatuksistani. Olin otettu ja hämilläni kun luin sitä kehutekstiä ja muutamia kehukommentteja teiltä. Vaatimattomuus alkoi nostaa päätään. Eihän mun tekstit ole kuin ajatuksia mun vaatimattomasta päästä. Kuka tahansa pystyisi siihen eli ei mitään kummallista.
Teidän kaikkien kommentit rohkaisevat mua pitämään tämän blogin sellaisena kuin olin ajatellutkin. Käytän blogia ja teitä hyväkseni omassa henkisessä prosessissani :o)
Niin se vaatimattomuus.... Miksi on niin vaikea ottaa kehuja vastaan ja ilahtua. On jopa vaikeampi ottaa sitä vastaan kuin antaa, vaikka sekin tuntuu olevan vaikeaa. Rakentavaa kritiikkiä on sen sijaan helppo antaa. Pelkäämmekö, että liika kehuminen tai kehujen hyväksyminen alkaa murtaa meidän vaatimattomuutta ja nousee päähän?
Miksi meidän on helpompi hyväksyä rakentava kritiikki kuin kehu. Pelkäämmekö, että muut alkavat kadehtia, kasvavatko paineet sen jälkeen liikaa? Myönnän kyllä, että itsellä alkaa paine kasvaa kun joku kehuu. Mietin, että pitääkö mun kehun jälkeen yltää korkeammalle tasolle kuin ennen kehuja. Vai riittääkö sama?
Nykyisin pitää osata myydä itseään, joten vaatimattomuus ei siinä mielessä ole enää hyve. Tässä kuten monessa muussakin pitää löytää se kultainen keskitie ja se vasta onkin vaikeaa. Ainakin minulle. Liika vaatimattomuus ei kaunista vaan se sallii röyhkeimpien talloa sinut.
En tiedä opinko koskaa pois tästä vaatimattomuudesta, mutta yritän kovasti karistaa sitä niskastani. Oppia kehumaan myös itseään kun on onnistunut eikä vain vähätellä. Se on sairasta vaatimattomuutta.
Aurinkoista sunnuntaita kaikille!
lauantai 28. helmikuuta 2009
Ihmisten aggressiivisuus
Tilanne:
Poikani ja minä pyöräilemme kaupungilta kotiin. Vihreä valo palaa sekä meillä jalankulkijoille että oikealle kääntyville autoille. Kolme mummaa kävelevät rinnakkain. Koitan soittaa kelloa, mutta eivät kuule. Sitten rykäisen ja totean että anteeksi, pääsemmekö ohi. Mummat väistävät hymyillen ja anteeksipyytäen. Vanhin poikani tulee hiukan perässä ja yhtäkkiä kääntyvä auto rääkättää. Mihinkä ihmeeseen sillä oli kiire ja miksi ihmeessä piti rääkättää kun varmaan näki tilanteen?
Pojalle tuli hetkeksi paha mieli kun ei YMMÄRTÄNYT väistää kiireistä autoa. Koitin lohduttaa sanomalla, että harmittele mielessäsi hetken ja anna sitten mennä. Valitettavasti maailma on täynnä tuollaisia ihmisiä.
Muistan kun töissä joku asiakas soitti ja hakkui mun suun ja silmät täyteen ennen kuin edes tiesin mistä on kyse. Toki asia sitten selvisi ja syy oli meidän päässä, mutta vaikka tuo samainen asiakas soitti jälkeen päin monta kertaa ihan tavallista asiaa, mulla nousi aina karvat pystyyn.
Auttaako se oikeasti, että heti ollaan hyökkäämässä kun jotain itselle valitettavaa tapahtuu? Meinaan, jos saat ravintolassa väärän ruuan tai joudut odottamaan todella kauan, niin tuleeko se oikea ruoka tai nopeammin, jos käyt välillä huutamassa henkilökunnalle. En tarkoita sitä, ettei saa antaa palautetta, mutta miksi se niin usein tulee huudon ja manauksen kanssa?
Itsekin olen harmissani tai kiukkuinen, mutta koitan silti esittää asian asiallisesti. Painokkaastikin joskus, mutta asiallisesti. Kun olen kuunnellut myyjätuttujani ja heidän kertomuksia asiakkaiden huutamisesta ja sättimisestä, tulee mieleeni vain iso kysymys MIKSI?
Mitä sillä voittaa? Sillä ainahan on kyse siitä, että ihmisen on saatava purkaa oma paha mieli toiseen. Kotonakin sitä tehdään ja sen pitääkin olla sellainen paikka, missä saakin tuulettaa mieltään. Kunhan muistaa sitten sen kiitospuolenkin eikä aina vain pura.
Onko tämä nyt tämän ajan trendi? Valitettavan usein kiltit ihmiset jäävät jalkoihin ja röyhkeät saavat paljon, ainakin maallista hyvää.
Onnekseni minä en enää piittaa moisista ihmisistä. Osaan jo ottaa rennosti (no, en aina), mutta harmittaa lasteni puolesta. Joutuvat oppimaan ikäviä asioita. Such is life!
Poikani ja minä pyöräilemme kaupungilta kotiin. Vihreä valo palaa sekä meillä jalankulkijoille että oikealle kääntyville autoille. Kolme mummaa kävelevät rinnakkain. Koitan soittaa kelloa, mutta eivät kuule. Sitten rykäisen ja totean että anteeksi, pääsemmekö ohi. Mummat väistävät hymyillen ja anteeksipyytäen. Vanhin poikani tulee hiukan perässä ja yhtäkkiä kääntyvä auto rääkättää. Mihinkä ihmeeseen sillä oli kiire ja miksi ihmeessä piti rääkättää kun varmaan näki tilanteen?
Pojalle tuli hetkeksi paha mieli kun ei YMMÄRTÄNYT väistää kiireistä autoa. Koitin lohduttaa sanomalla, että harmittele mielessäsi hetken ja anna sitten mennä. Valitettavasti maailma on täynnä tuollaisia ihmisiä.
Muistan kun töissä joku asiakas soitti ja hakkui mun suun ja silmät täyteen ennen kuin edes tiesin mistä on kyse. Toki asia sitten selvisi ja syy oli meidän päässä, mutta vaikka tuo samainen asiakas soitti jälkeen päin monta kertaa ihan tavallista asiaa, mulla nousi aina karvat pystyyn.
Auttaako se oikeasti, että heti ollaan hyökkäämässä kun jotain itselle valitettavaa tapahtuu? Meinaan, jos saat ravintolassa väärän ruuan tai joudut odottamaan todella kauan, niin tuleeko se oikea ruoka tai nopeammin, jos käyt välillä huutamassa henkilökunnalle. En tarkoita sitä, ettei saa antaa palautetta, mutta miksi se niin usein tulee huudon ja manauksen kanssa?
Itsekin olen harmissani tai kiukkuinen, mutta koitan silti esittää asian asiallisesti. Painokkaastikin joskus, mutta asiallisesti. Kun olen kuunnellut myyjätuttujani ja heidän kertomuksia asiakkaiden huutamisesta ja sättimisestä, tulee mieleeni vain iso kysymys MIKSI?
Mitä sillä voittaa? Sillä ainahan on kyse siitä, että ihmisen on saatava purkaa oma paha mieli toiseen. Kotonakin sitä tehdään ja sen pitääkin olla sellainen paikka, missä saakin tuulettaa mieltään. Kunhan muistaa sitten sen kiitospuolenkin eikä aina vain pura.
Onko tämä nyt tämän ajan trendi? Valitettavan usein kiltit ihmiset jäävät jalkoihin ja röyhkeät saavat paljon, ainakin maallista hyvää.
Onnekseni minä en enää piittaa moisista ihmisistä. Osaan jo ottaa rennosti (no, en aina), mutta harmittaa lasteni puolesta. Joutuvat oppimaan ikäviä asioita. Such is life!
perjantai 27. helmikuuta 2009
Elämän tarkoitus
Linnean blogia lukiessani aloin pohtia elämän tarkoitusta. Hän oli oman hyvän määritelmänsä siihen jo kirjoittanutkin: Oppia tuntemaan itsensä, kestää se tieto ja silti tykätä itsestään.
Välillä tuntuu, että juuri kun olen oppinut tuntemaan itseni, löydän taas uusia puolia. Eihän mun noin pitänyt tuohon asiaan reagoida, mietin. Olinhan joskus miettinyt järkevästi, että kuinka johonkin asiaan reagoin. Sitten kun asia tulee oikeasti vastaan, reaktio voi olla jotain ihan muuta.
Elämän tarkoituksen pohtiminen on laaja ja syvä aihe. Paikallisessa lehdessä haastatellaan eri julkkiksia ja lopuksi on aina heidän määritelmänsä elämän tarkoituksesta. Sen olen huomannut, että jokaisella on oma määritelmä tai motto.
Niin kai se onkin. Ei ole mitään yhtä elämän tarkoitusta vaan jokainen saa/löytää omansa. Itse olen parastaikaa etsimässä sitä. Joskus tuntuu, että se oma määritelmä on ihan nurkan takana. Tähän asti se vain on näyttäytynyt vilaukselta ja juuri kun luulen löytäneeni sen, se katoaa taas. Ilmeisesti se ei ole vielä valmis vaan mun on vielä etsittävä, tutkittava ja hiottava sitä.
On vain sellainen tunne, että melko kepoinen on tämä elämän tarkoitus, jos on vain tarkoitus kerätä maallista mammonaa, olla tapahtumien keskipisteessä, keritä tehdä vaikka mitä jne. Eli kaikkea tuota mitä nykyään monet ihannoivat. Entä jos elämän tarkoitus onkin vain nauttia elämästä. Antaa elämän soljua omalla painollaan ja ottaa vastaan avoimin mielin asioita.
Annanko muiden määritellä oman elämäni tarkoituksen? Miellyttäjäihmisenä, annan. Haluanko sitä? Multa puuttuu se rohkeus. Elän toivossa, että kun nyt pohdin näitä asioita ja kirjoitan tätä blogia, se on iso osa prosessia kohti minun näköistä elämää. Kaikkien teidän kommentit ja että luette tätä, antaa minulle palan rohkeutta lisää.
Vielä en osaa sanoa oman elämäni tarkoitusta, mutta kenties pian se antaa ottaa kiinni!
Välillä tuntuu, että juuri kun olen oppinut tuntemaan itseni, löydän taas uusia puolia. Eihän mun noin pitänyt tuohon asiaan reagoida, mietin. Olinhan joskus miettinyt järkevästi, että kuinka johonkin asiaan reagoin. Sitten kun asia tulee oikeasti vastaan, reaktio voi olla jotain ihan muuta.
Elämän tarkoituksen pohtiminen on laaja ja syvä aihe. Paikallisessa lehdessä haastatellaan eri julkkiksia ja lopuksi on aina heidän määritelmänsä elämän tarkoituksesta. Sen olen huomannut, että jokaisella on oma määritelmä tai motto.
Niin kai se onkin. Ei ole mitään yhtä elämän tarkoitusta vaan jokainen saa/löytää omansa. Itse olen parastaikaa etsimässä sitä. Joskus tuntuu, että se oma määritelmä on ihan nurkan takana. Tähän asti se vain on näyttäytynyt vilaukselta ja juuri kun luulen löytäneeni sen, se katoaa taas. Ilmeisesti se ei ole vielä valmis vaan mun on vielä etsittävä, tutkittava ja hiottava sitä.
On vain sellainen tunne, että melko kepoinen on tämä elämän tarkoitus, jos on vain tarkoitus kerätä maallista mammonaa, olla tapahtumien keskipisteessä, keritä tehdä vaikka mitä jne. Eli kaikkea tuota mitä nykyään monet ihannoivat. Entä jos elämän tarkoitus onkin vain nauttia elämästä. Antaa elämän soljua omalla painollaan ja ottaa vastaan avoimin mielin asioita.
Annanko muiden määritellä oman elämäni tarkoituksen? Miellyttäjäihmisenä, annan. Haluanko sitä? Multa puuttuu se rohkeus. Elän toivossa, että kun nyt pohdin näitä asioita ja kirjoitan tätä blogia, se on iso osa prosessia kohti minun näköistä elämää. Kaikkien teidän kommentit ja että luette tätä, antaa minulle palan rohkeutta lisää.
Vielä en osaa sanoa oman elämäni tarkoitusta, mutta kenties pian se antaa ottaa kiinni!
torstai 26. helmikuuta 2009
Kotona jälleen ja oman koneen ääressä....
Multa pääsi tänään yhteen blogikommenttiin sammakko suusta. Eniten mua vaivaa se, että se vaivaa mua koko ajan ja yhtenään mietin sopivia selittelyjä asiaan. Seuraavaksi pohdin, että taitaa turha selittely vain pahentaa asiaa.
Ei se ollut haukkumista tai mitään vakavaa, mutta olen miellyttäjä-ihminen enkä meinaa kestää sitä, että olisin, vaikkakin tahattomasti, loukannut jotakuta ihmistä. Minä, joka todella uskon, että jokainen taaplaa tyylillään enkä minä ole mitenkään oikeutettu arvostelemaan toisten tekoja tai elämää.
Miksen sitten pysty laittamaan tuotakin "sammakkoa" omaan lokeroonsa yhtenä elämän temppuna, ja unohtamaan asian. Tiedän, että nyt kun menen kyseiseen blogiin, tuo "sammakko" kummittelee mukana ja saa mut varomaan kommenttejani.
Muutenkin alan olla kyllästynyt rooliini miellyttäjä-ihmisenä. Ymmärrän, että meitä diplomaatteja (hienompi sana miellyttäjälle)tarvitaan. Esimerkiksi joukkueenjohtajana on hyvä olla sellainen. Silti se on todella raskastakin. Suorastaan paniikki iskee, jos koen, että olen loukannut jotakuta tai sanonut mielipiteeni ja huomaan, että keskustelukumppani on ihan toisella laidalla. Varsinkin, jos olen mielipiteeni jotenkin töksäyttänyt antamatta tilaa sen toisen mielipiteelle. Harvoin sellaista tapahtuu, koska välttelen sellaista tilannetta viimeiseen saakka.
Oletko ollut tai olet nyt miellyttäjä-ihminen. Jos olet päässyt eroon, miten?
Multa pääsi tänään yhteen blogikommenttiin sammakko suusta. Eniten mua vaivaa se, että se vaivaa mua koko ajan ja yhtenään mietin sopivia selittelyjä asiaan. Seuraavaksi pohdin, että taitaa turha selittely vain pahentaa asiaa.
Ei se ollut haukkumista tai mitään vakavaa, mutta olen miellyttäjä-ihminen enkä meinaa kestää sitä, että olisin, vaikkakin tahattomasti, loukannut jotakuta ihmistä. Minä, joka todella uskon, että jokainen taaplaa tyylillään enkä minä ole mitenkään oikeutettu arvostelemaan toisten tekoja tai elämää.
Miksen sitten pysty laittamaan tuotakin "sammakkoa" omaan lokeroonsa yhtenä elämän temppuna, ja unohtamaan asian. Tiedän, että nyt kun menen kyseiseen blogiin, tuo "sammakko" kummittelee mukana ja saa mut varomaan kommenttejani.
Muutenkin alan olla kyllästynyt rooliini miellyttäjä-ihmisenä. Ymmärrän, että meitä diplomaatteja (hienompi sana miellyttäjälle)tarvitaan. Esimerkiksi joukkueenjohtajana on hyvä olla sellainen. Silti se on todella raskastakin. Suorastaan paniikki iskee, jos koen, että olen loukannut jotakuta tai sanonut mielipiteeni ja huomaan, että keskustelukumppani on ihan toisella laidalla. Varsinkin, jos olen mielipiteeni jotenkin töksäyttänyt antamatta tilaa sen toisen mielipiteelle. Harvoin sellaista tapahtuu, koska välttelen sellaista tilannetta viimeiseen saakka.
Oletko ollut tai olet nyt miellyttäjä-ihminen. Jos olet päässyt eroon, miten?
Uudistuminen
En ole vielä kotona, mutta lainasin kyläpaikan konetta ja nettiyhteyttä. Sain eilen taas pohdinta-aiheen...
Katsoin Villi Pohjola-sarjan jakson paria kohtausta. Toisessa nuori nainen kärsi siitä, että hänen ihonsa hilseili. Siihen intiaanitohtori sanoi, että kun on kevät (eläimet poikivat, luonto alkaa kasvaa jne)hän luo ihoaan uusiksi.
Sitten eräs mies kaupassa kertoi, että hän rakasti armeijan leirejä. Siellä siviiliminä riisuttiin pois (siviilivaatteet pois, hiukset leikattiin) ja armeija antoi omat kamppeensa. Ihminen ikäänkuin revittiin palasiksi ja alettiin kasata uudestaan. Myös hänen äitinsä teki aina perusteellisen kevätsiivouksen ja nyt hän ymmärsi miksi. Hänen mielestään ihmisen tulee uudistua kun alkaa tuntua, ettei mikään yllätä ja kaikki menee saman vanhan kaavan mukaan.
Olisiko tosiaan ihmisen aina välillä hyvä pysähtyä, "repiä" itsensä palasiksi ja alkaa kasata uusiksi itseään. Oletko koskaan kokeillut?
Perusluonnettaan ja sitä miksi on kasvanut ei kokonaan pysty hävittämään. Miten uudistuksen sitten tekisi. Muuttaisiko ympäristöään siten kun pystyy? Vai tulisiko uudistuksen alkaa ensin sisältä, mikä on huomattavasti vaikeampi toteuttaa. Ihminen usein pelkää kuunnella omaa sisintään ja menee vain hyväksi totutun kaavan mukaan. Kuten ystäväni joskus sanoi, että parempi tuttu "helvetti" kuin uskalias hyppy tuntemattomaan.
Miksi ihminen usein pelkää rikkoa rajoja ja hypätä sinne tuntemattomaan. Siellä voi odottaa ihana tulevaisuus, josta tulee kyllä aikojen saatossa tuttu ja turvallinen. Tai pitää jotain tuttua ja turvallista mukanaan hypyssä. Eihän sitä ihan kaikkea voikaan muuttaa.
Itselläni on menossa tietynlainen muutosprosessi. Tutusta ja turvallisesta mukana ovat perhe, tämä sukutalo ja lähisuku. Toivon, että hyvin pian olen valmis ottamaan sen askeleen kohti tuntematonta. Toivon myös, että olen tarpeeksi vahva ja rohkea kuuntelemaan itseäni vaikka se tietäisi jopa lähisuvussa ihmettelyä.
Onnittelen kaikkia ihmisiä, jotka ovat olleet rohkeita ja löytäneet oman tiensä!
Katsoin Villi Pohjola-sarjan jakson paria kohtausta. Toisessa nuori nainen kärsi siitä, että hänen ihonsa hilseili. Siihen intiaanitohtori sanoi, että kun on kevät (eläimet poikivat, luonto alkaa kasvaa jne)hän luo ihoaan uusiksi.
Sitten eräs mies kaupassa kertoi, että hän rakasti armeijan leirejä. Siellä siviiliminä riisuttiin pois (siviilivaatteet pois, hiukset leikattiin) ja armeija antoi omat kamppeensa. Ihminen ikäänkuin revittiin palasiksi ja alettiin kasata uudestaan. Myös hänen äitinsä teki aina perusteellisen kevätsiivouksen ja nyt hän ymmärsi miksi. Hänen mielestään ihmisen tulee uudistua kun alkaa tuntua, ettei mikään yllätä ja kaikki menee saman vanhan kaavan mukaan.
Olisiko tosiaan ihmisen aina välillä hyvä pysähtyä, "repiä" itsensä palasiksi ja alkaa kasata uusiksi itseään. Oletko koskaan kokeillut?
Perusluonnettaan ja sitä miksi on kasvanut ei kokonaan pysty hävittämään. Miten uudistuksen sitten tekisi. Muuttaisiko ympäristöään siten kun pystyy? Vai tulisiko uudistuksen alkaa ensin sisältä, mikä on huomattavasti vaikeampi toteuttaa. Ihminen usein pelkää kuunnella omaa sisintään ja menee vain hyväksi totutun kaavan mukaan. Kuten ystäväni joskus sanoi, että parempi tuttu "helvetti" kuin uskalias hyppy tuntemattomaan.
Miksi ihminen usein pelkää rikkoa rajoja ja hypätä sinne tuntemattomaan. Siellä voi odottaa ihana tulevaisuus, josta tulee kyllä aikojen saatossa tuttu ja turvallinen. Tai pitää jotain tuttua ja turvallista mukanaan hypyssä. Eihän sitä ihan kaikkea voikaan muuttaa.
Itselläni on menossa tietynlainen muutosprosessi. Tutusta ja turvallisesta mukana ovat perhe, tämä sukutalo ja lähisuku. Toivon, että hyvin pian olen valmis ottamaan sen askeleen kohti tuntematonta. Toivon myös, että olen tarpeeksi vahva ja rohkea kuuntelemaan itseäni vaikka se tietäisi jopa lähisuvussa ihmettelyä.
Onnittelen kaikkia ihmisiä, jotka ovat olleet rohkeita ja löytäneet oman tiensä!
maanantai 23. helmikuuta 2009
Risteys
Tänään yllättäen elämä heitti mut risteykseen. Olo on hämmentynyt, surullinen, kaihoisa...
Olen joskus aina leikkinyt ajatuksella, että mitä musta tulee isona (kuten jo aiemmin blogissani kirjoitin). Nyt siitä tuli hiukan konkreettisempaa kun rupesimme pohtimaan pienen metalliyrityksemme tulevaisuutta. Maailman markkinanäkymät eivät juuri ruusuisia kuvia anna ja lisäksi yhtiökumppanini on muutamien vuosien päässä eläkeiästä. Mullahan ei ole mitään koulutusta metallialalle enkä rehellisesti sanottuna pärjää yksin.
Niinpä aloin miettiä, että mitä nyt. Ihanne ammattini tällä hetkellä on hevosterapeutti. En tarkoita hevoskuiskaajaa vaan ihmistä, joka käyttää hevosta syrjäytyneiden nuorten, lasten ja miksein aikuistenkin kuntoutukseen. Mulla olisi esim. kaksi suokkiruunaa, jotka olisivat mun työkavereita. Koitin googlesta etsiä koulutusta jotain sinne päin, mutta vaikea hahmottaa kyseiselle ammatille sopivaa nimikettä. En löytäny tietoja tai sitten etsin ihan vääristä paikoista.
Ihailen niitä, jotka päättäväisesti menevät kohti asettamaansa päämäärää. Minä leijun ilmapallon lailla tuulen vietävänä ja toivon, että joku tökkää taas johonkin suuntaan. Olisiko tuossa nyt ainesta ammattiin. Riittääkö töitä? Se olisi mulle tavallaan sijaisperheenä olemista kun eivät resurssit muuten riitä.
Ja arvatkaa mitä. Laitoin ensin hakemuksen laitoshuoltajakurssille, joka alkaa huhtikuussa. Minä, joka olen vältellyt perinaisellisia ammatteja vaikka typeryyksissäni hankin koulutuksenkin sille alalle ;o) Voiko nyt enempää olla kohtalon ironiaa. Tämäkin siirto tuli siitä kun yhtiökumppanini vaimo ehdotti. Hän juuri itse valmistui laitoshuoltajaksi ja totesi, että töitä ainakin piisaa ja pulaa sijaisista on.
Millä ihmeellä sitä löytää sen rohkeuden kulkea omia polkujaan? Täytyykö ostaa Camel bootsit (jos joku vielä muistaa mainoksen!)? Työtä en pelkää ja mulle riittää, että tulee toimeen. Rikastua en halua kuin henkisesti viisaudella.
Voi että nuo hevoset kiehtovat. Eilen olin taas viikon kevennyksellä ja laukkasimme oikein kunnolla. Huolet jäivät kilometrien päähän ja tänään ovat lihakset kipeät. Eli ne, jotka väittävät ettei ratsastus tunnu missään kun hevonen on se, joka kulkee, niin saatte luvan tulla kokeilemaan mun kanssa.
Olen joskus aina leikkinyt ajatuksella, että mitä musta tulee isona (kuten jo aiemmin blogissani kirjoitin). Nyt siitä tuli hiukan konkreettisempaa kun rupesimme pohtimaan pienen metalliyrityksemme tulevaisuutta. Maailman markkinanäkymät eivät juuri ruusuisia kuvia anna ja lisäksi yhtiökumppanini on muutamien vuosien päässä eläkeiästä. Mullahan ei ole mitään koulutusta metallialalle enkä rehellisesti sanottuna pärjää yksin.
Niinpä aloin miettiä, että mitä nyt. Ihanne ammattini tällä hetkellä on hevosterapeutti. En tarkoita hevoskuiskaajaa vaan ihmistä, joka käyttää hevosta syrjäytyneiden nuorten, lasten ja miksein aikuistenkin kuntoutukseen. Mulla olisi esim. kaksi suokkiruunaa, jotka olisivat mun työkavereita. Koitin googlesta etsiä koulutusta jotain sinne päin, mutta vaikea hahmottaa kyseiselle ammatille sopivaa nimikettä. En löytäny tietoja tai sitten etsin ihan vääristä paikoista.
Ihailen niitä, jotka päättäväisesti menevät kohti asettamaansa päämäärää. Minä leijun ilmapallon lailla tuulen vietävänä ja toivon, että joku tökkää taas johonkin suuntaan. Olisiko tuossa nyt ainesta ammattiin. Riittääkö töitä? Se olisi mulle tavallaan sijaisperheenä olemista kun eivät resurssit muuten riitä.
Ja arvatkaa mitä. Laitoin ensin hakemuksen laitoshuoltajakurssille, joka alkaa huhtikuussa. Minä, joka olen vältellyt perinaisellisia ammatteja vaikka typeryyksissäni hankin koulutuksenkin sille alalle ;o) Voiko nyt enempää olla kohtalon ironiaa. Tämäkin siirto tuli siitä kun yhtiökumppanini vaimo ehdotti. Hän juuri itse valmistui laitoshuoltajaksi ja totesi, että töitä ainakin piisaa ja pulaa sijaisista on.
Millä ihmeellä sitä löytää sen rohkeuden kulkea omia polkujaan? Täytyykö ostaa Camel bootsit (jos joku vielä muistaa mainoksen!)? Työtä en pelkää ja mulle riittää, että tulee toimeen. Rikastua en halua kuin henkisesti viisaudella.
Voi että nuo hevoset kiehtovat. Eilen olin taas viikon kevennyksellä ja laukkasimme oikein kunnolla. Huolet jäivät kilometrien päähän ja tänään ovat lihakset kipeät. Eli ne, jotka väittävät ettei ratsastus tunnu missään kun hevonen on se, joka kulkee, niin saatte luvan tulla kokeilemaan mun kanssa.
sunnuntai 22. helmikuuta 2009
Usko
Mihin sinä uskot?
Lapsena oli lapsenusko. Teini-iässä ja nuorena aikuisena en juurikaan uskoa miettinyt. Mietin vain, että koska pääsen ripiltä, koska saan ajokortin, koska löydän poikaystävän, koska ja millaisen työpaikan saan, koska menen naimisiin ja koska perustan perheen.
Sitten kun ne oli saavutettu, astuin ikäänkuin tyhjän päälle. Aloin ajatella uskoa. Mitä usko on minulle. En käy kirkossa kuin häissä, hautajaisissa ja jouluna. En koe kirkkoa omaksi enkä seurakuntaa. Mielummin istun luonnossa ja kuuntelen sen ääniä. Kuten varmaan olette huomanneet kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan samanlaisia. On jumala ja hänen luomat säännöt ja puitteet. Ne säännöt ja puitteet sekä seurakuntalaisten tulkinnat sitten ovat niitä, jotka tuovat ristiriidat. Miksi yksi uskonto olisi oikeampi kuin toinen.
Olen myös huomannut, että selvästi tietyt tapahtumat tai ihmiset tulevat eri elämän tilanteissa vastaan järjestettynä. On olemassa jokin johdatus. Usein myös huomaan, että jos antaa asian olla, aika tuo ratkaisun. Elämä tai jokin kantaa.
Uskon siis johdatukseen, mutten uskontoihin. Onko se johdatus sitten Jumala? Sitä en osaa sanoa.
Lapsena oli lapsenusko. Teini-iässä ja nuorena aikuisena en juurikaan uskoa miettinyt. Mietin vain, että koska pääsen ripiltä, koska saan ajokortin, koska löydän poikaystävän, koska ja millaisen työpaikan saan, koska menen naimisiin ja koska perustan perheen.
Sitten kun ne oli saavutettu, astuin ikäänkuin tyhjän päälle. Aloin ajatella uskoa. Mitä usko on minulle. En käy kirkossa kuin häissä, hautajaisissa ja jouluna. En koe kirkkoa omaksi enkä seurakuntaa. Mielummin istun luonnossa ja kuuntelen sen ääniä. Kuten varmaan olette huomanneet kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan samanlaisia. On jumala ja hänen luomat säännöt ja puitteet. Ne säännöt ja puitteet sekä seurakuntalaisten tulkinnat sitten ovat niitä, jotka tuovat ristiriidat. Miksi yksi uskonto olisi oikeampi kuin toinen.
Olen myös huomannut, että selvästi tietyt tapahtumat tai ihmiset tulevat eri elämän tilanteissa vastaan järjestettynä. On olemassa jokin johdatus. Usein myös huomaan, että jos antaa asian olla, aika tuo ratkaisun. Elämä tai jokin kantaa.
Uskon siis johdatukseen, mutten uskontoihin. Onko se johdatus sitten Jumala? Sitä en osaa sanoa.
lauantai 21. helmikuuta 2009
Tärkeät lauseet
Niin selvittiin hengissä eilisestä. Kiitos kaikille kommentoineille. Surutyö jatkuu...
Tässä nyt ilmoitan, että näillä minun pohdiskeluillani ei ole mitään logiikkaa. En herää päivään miettimällä, että mitä tänään miettisin. Pohdinnan aiheet tulevat päivän mittaan ja joskus mitä kummallisimmista paikoista. Ja valinnanvaraa löytyy. Lisäksi saatan aloittaa kirjoittamaan blogitekstiäni jostain aiheesta, pyyhkiä äkkiä pois ja aloittaa jostain ihan muusta, koska se aihe tuntuu tärkeämmältä ottaa pohdinnan kohteeksi.
Minulla pyörii nyt päässäni kaksi lausetta Walt Disneyn elokuvasta Prinsessa päiväkirja. Kyllä, minä katson nuorisohömppää korkeasta iästäni huolimatta :o)
Ensimmäinen lause: Kukaan ei voi saada sinua tuntemaan itseäsi sellaiseksi mitä et itse salli.
Toinen lause: Rohkeus ei ole pelon puutetta vaan että kokee jonkun asian tai tekemisen tärkeämmäksi kuin oman pelkonsa.
Hienoja lauseita, mutta käytännössä usein vaikea toteuttaa. Ainakin pitää käyttää aikaa siihen, että alkaa oikeasti uskomaan niihin. Kun kuulin tuon ensimmäisen lauseen ensimmäistä kertaa minä jopa kannustin itseäni uskomaan siihen. En sallisin kenenkään saavan minut kokemaan itseni huonoksi, ala-arvoiseksi, tyhmäksi jne. Lienenkö sitten unohtanut lauseen, koska olen kyllä sallinut toisten saavan minut tuntemaan itseni kaikeksi edellämainituksi. Nyt kun ostin elokuvan itselleni minulla on tilaisuus katsoa se joka päivä ja muistuttaa itseäni siitä.
Sallitko sinä toisten polkea sinua? Saada sinut tuntemaan itsesi joksikin muuksi kuin mitä tiedät sisimmässäsi olevan. Miten oppisin siihen, etten enää salli. Niiden toisten ihmisten valtahan perustuu tämän mukaan kuplaan, jonka voi puhkaista. Itse sallin vallan.
Minulla oli lukiossa opettaja, jonka kuri perustui ihmisen nolaamiseen luokan edessä. Suurin osahan meistä oli kuin tulisilla hiilillä koko tunnin ja siten käyttäytyi hyvin. Silloin kai olimme niin nuoria, että sallimme moisen pelottelun. Meidän luokalla oli yksi poika, joka ei sitten antanut sellaista valtaa opettajalle ja tiedättekö mitä....opettajan keinot loppuivat. Tämä poika ei silti käyttäynyt kamalasti tai häiritsevästi. Hän ei vain stressannut siitä, mitä opettaja hänestä sanoi tunnilla eikä meidän muiden mahdollisesta ajatuksista.
Se toinen lause. Minua pelottavat julkiset esiintymiset. Minua pelottaa, että omilla teoillani saan harmia aikaiseksi muille. Vaikka se olisi vain pientä harmia, vaikka tapaamisten uudelleenjärjestely, en pääsekään auttamaan, olen unohtanut jonkun asian. Siis sellaisia, että jos joku aiheuttaisi mulle moisen "harmin" en ajattelisi siitä yhtään mitään. Asiat vain tehtäisiin uusiksi. Mietinkin nyt, että eikö minulla sitten ole ollut tarpeeksi tärkeätä asiaa kun se ei ole noussut pelon yli? Vai olenko noussut pelon yli joissain asioissa, mutten ole vain huomannut (olen mestari vähättelemään omia saavutuksia!)
Muistatko sinä elämästäsi tapausta, että olet noussut pelon yli sitä tärkeämmän asian puolesta?
Tässä nyt ilmoitan, että näillä minun pohdiskeluillani ei ole mitään logiikkaa. En herää päivään miettimällä, että mitä tänään miettisin. Pohdinnan aiheet tulevat päivän mittaan ja joskus mitä kummallisimmista paikoista. Ja valinnanvaraa löytyy. Lisäksi saatan aloittaa kirjoittamaan blogitekstiäni jostain aiheesta, pyyhkiä äkkiä pois ja aloittaa jostain ihan muusta, koska se aihe tuntuu tärkeämmältä ottaa pohdinnan kohteeksi.
Minulla pyörii nyt päässäni kaksi lausetta Walt Disneyn elokuvasta Prinsessa päiväkirja. Kyllä, minä katson nuorisohömppää korkeasta iästäni huolimatta :o)
Ensimmäinen lause: Kukaan ei voi saada sinua tuntemaan itseäsi sellaiseksi mitä et itse salli.
Toinen lause: Rohkeus ei ole pelon puutetta vaan että kokee jonkun asian tai tekemisen tärkeämmäksi kuin oman pelkonsa.
Hienoja lauseita, mutta käytännössä usein vaikea toteuttaa. Ainakin pitää käyttää aikaa siihen, että alkaa oikeasti uskomaan niihin. Kun kuulin tuon ensimmäisen lauseen ensimmäistä kertaa minä jopa kannustin itseäni uskomaan siihen. En sallisin kenenkään saavan minut kokemaan itseni huonoksi, ala-arvoiseksi, tyhmäksi jne. Lienenkö sitten unohtanut lauseen, koska olen kyllä sallinut toisten saavan minut tuntemaan itseni kaikeksi edellämainituksi. Nyt kun ostin elokuvan itselleni minulla on tilaisuus katsoa se joka päivä ja muistuttaa itseäni siitä.
Sallitko sinä toisten polkea sinua? Saada sinut tuntemaan itsesi joksikin muuksi kuin mitä tiedät sisimmässäsi olevan. Miten oppisin siihen, etten enää salli. Niiden toisten ihmisten valtahan perustuu tämän mukaan kuplaan, jonka voi puhkaista. Itse sallin vallan.
Minulla oli lukiossa opettaja, jonka kuri perustui ihmisen nolaamiseen luokan edessä. Suurin osahan meistä oli kuin tulisilla hiilillä koko tunnin ja siten käyttäytyi hyvin. Silloin kai olimme niin nuoria, että sallimme moisen pelottelun. Meidän luokalla oli yksi poika, joka ei sitten antanut sellaista valtaa opettajalle ja tiedättekö mitä....opettajan keinot loppuivat. Tämä poika ei silti käyttäynyt kamalasti tai häiritsevästi. Hän ei vain stressannut siitä, mitä opettaja hänestä sanoi tunnilla eikä meidän muiden mahdollisesta ajatuksista.
Se toinen lause. Minua pelottavat julkiset esiintymiset. Minua pelottaa, että omilla teoillani saan harmia aikaiseksi muille. Vaikka se olisi vain pientä harmia, vaikka tapaamisten uudelleenjärjestely, en pääsekään auttamaan, olen unohtanut jonkun asian. Siis sellaisia, että jos joku aiheuttaisi mulle moisen "harmin" en ajattelisi siitä yhtään mitään. Asiat vain tehtäisiin uusiksi. Mietinkin nyt, että eikö minulla sitten ole ollut tarpeeksi tärkeätä asiaa kun se ei ole noussut pelon yli? Vai olenko noussut pelon yli joissain asioissa, mutten ole vain huomannut (olen mestari vähättelemään omia saavutuksia!)
Muistatko sinä elämästäsi tapausta, että olet noussut pelon yli sitä tärkeämmän asian puolesta?
torstai 19. helmikuuta 2009
Nousin vielä petistä kirjoittamaan tekstiä, sillä huomenna minulla on raskas päivä tiedossa, enkä jaksa pohtia mitään ylimääräistä. Nyt tulee peräkkäin hiukan mustia aiheita, mutta joskus näin...
Huomenna on isäni syntymäpäivä. Hän kuoli äkillisesti alle 70 vuotiaana 1vuosi 4 kk sitten. Muistan tuo päivän ja neljä teho-osastopäivää lopun elämääni. En pystynyt katsomaan moneen kuukauteen mitään sairaalasarjaa.
Puhelu siskoltani tuli iltapäivällä. Olivat soitelleet aikaisemminkin, mutta eivät olleet saaneet kiinni. Sairaskohtaus, valtimonpullistuma alkoi vuotaa. Se oli nähty kuvauksissa jo 2000-luvun alussa, mutta vuotoriski oli huomattavasti pienempi kuin leikkausriski. Joku on kuitenkin aina se tilastollinen yksi sadasta. Letkut otettiin lopuksi irti ja kaksi tuntia se kesti. Ensin olin sitä mieltä, etten missään tapauksessa halua olla läsnä, mutta onneksi menin.
Se lokakuu katosi mielestäni kokonaan. Koska isälläni oli polttohautaus meillä oli kahdet hautajaiset. Varsinaiset, jossa oli paljon väkeä. Hautaanlasku, jossa olivat vain äitini, isäni sisko, veljeni ja minä. Siskoni asuu sen verran kaukana, ettei päässyt.
Oli mieletön tunne kun kannoin isäni uurnan haudalle. En koskaan ollut kuvitellut sitä. Kaikissa hautajaisissa ennen tätä on kannettu arkku. Siihen mulla ei olisi ollut sijaa. Annoin veljeni laskea uurnan hautaan. En uskonut kuinka iso osa minusta meni siinä mukana. Sitä kun on tuudittautunut siihen uskoon, että tämä perhe pysyy tällaisena kauas tulevaisuuteen saakka. Tosin olin joskus todennut, että isä ei lähde tästä meidän kotitalosta kuin jalat edellä. Arvaa tuliko tunne, että olin jotenkin manannut koko jutun.
Isän kuolema sattui juuri ennen Pyhäinpäivää. Silloin oli seurakuntamme lehdessä artikkeli surusta ja sen vaatimasta ajasta ja muodosta. Onnekseni luin siitä, että rakkautta ihmiseen ei lasketa sillä montako kertaa käy hautausmaalla. Minä kyllä käyn silloin tällöin hautausmaalla, mutta en joka viikko enkä edes joka kuukausi. Äiti kävi laittamassa joka kuukauden 13. päivä kynttilän (isän kuolinpäivä), että isällä olisi valoisaa. Kirjoituksesta sain lohtua myös siihen, että vaikka nyky-yhteiskunta ikäänkuin palkitsee nopeasta toipumisesta, niin se ei ole tarkoitus. Jokaisen suru vie juuri niin kauan kuin se vie. Ensin on shokki. Sitten on paha paikka kun kaikki pakolliset järjestelyt loppuvat. Et voi paeta niiden taakse. Sen jälkeen tunteet ovat aaltomaisia. Vieläkään en pysty ajattelemaan ilman yhtä kyyneltä. Niin paljon jäi kesken.
Äitini löysi keskustelukumppanin (oli myös menettänyt just aviopuolisonsa) ja sai käytyä läpi tunteensa. Mulla olivat sekä helpotuksena että kirouksena pienet lapset. Ne pakottavat pysymään arjessa kiinni, mutta eivät kyllä anna käsitellä surua kuin pieninä annoksina. Joskus kyllä tuntui, että ehkä näin oli parasta. Mitä olisikaan tapahtunut, jos suru olisi tullut yhtenä tsunami-aaltona. Olisiko hukkunut?
Nykyään monet ihmiset eivät osaa tai uskalla kohdata ikäviä tunteita. Surukin kuuluu siihen. Ehkä siksi niin monet kehuvat, että oletpa hyvin toipunut. Jos vähänkin kauemmin asiaa käsittelet, niin jo pohditaan, että mitä tuo oikein siinä asiassa vielä velloo. Johan tapahtumasta on kauan aikaa. Oli nyt kyseessä kuolema, sairaus tai vaikka halvaantuminen. Ihmiset ihailevat sankarillisesti taistelevia ihmisiä. Eikä siinä mitään vikaa ole, että lehdissä kerrotaan sitten näistä voittotarinoista. Siitähän moni saa tukea. Mutta on väärin odottaa, että kaikki toipuvat ja alkavan taistella lähimpien kuukausien tai vuosien aikana. On annetta ihmisen käydä rauhassa läpi tunteensa.
Siinä onkin ystäville haastetta, että huomaavat sen hienoisen rajan: milloin lohduttaa ja milloin kannustaa. Jos joku olisi minulle tullut sanomaan sen puolen vuoden aikana, että kyllä aika auttaa, olisin vetänyt turpaan. Kyllähän minä sen sanomattakin tiesin, mutta siinä vaiheessa sattui niin ja oli vain mustaa.
Mutta se aika silti auttaa. Hitaasti, mutta varmasti.
Huomenna on isäni syntymäpäivä. Hän kuoli äkillisesti alle 70 vuotiaana 1vuosi 4 kk sitten. Muistan tuo päivän ja neljä teho-osastopäivää lopun elämääni. En pystynyt katsomaan moneen kuukauteen mitään sairaalasarjaa.
Puhelu siskoltani tuli iltapäivällä. Olivat soitelleet aikaisemminkin, mutta eivät olleet saaneet kiinni. Sairaskohtaus, valtimonpullistuma alkoi vuotaa. Se oli nähty kuvauksissa jo 2000-luvun alussa, mutta vuotoriski oli huomattavasti pienempi kuin leikkausriski. Joku on kuitenkin aina se tilastollinen yksi sadasta. Letkut otettiin lopuksi irti ja kaksi tuntia se kesti. Ensin olin sitä mieltä, etten missään tapauksessa halua olla läsnä, mutta onneksi menin.
Se lokakuu katosi mielestäni kokonaan. Koska isälläni oli polttohautaus meillä oli kahdet hautajaiset. Varsinaiset, jossa oli paljon väkeä. Hautaanlasku, jossa olivat vain äitini, isäni sisko, veljeni ja minä. Siskoni asuu sen verran kaukana, ettei päässyt.
Oli mieletön tunne kun kannoin isäni uurnan haudalle. En koskaan ollut kuvitellut sitä. Kaikissa hautajaisissa ennen tätä on kannettu arkku. Siihen mulla ei olisi ollut sijaa. Annoin veljeni laskea uurnan hautaan. En uskonut kuinka iso osa minusta meni siinä mukana. Sitä kun on tuudittautunut siihen uskoon, että tämä perhe pysyy tällaisena kauas tulevaisuuteen saakka. Tosin olin joskus todennut, että isä ei lähde tästä meidän kotitalosta kuin jalat edellä. Arvaa tuliko tunne, että olin jotenkin manannut koko jutun.
Isän kuolema sattui juuri ennen Pyhäinpäivää. Silloin oli seurakuntamme lehdessä artikkeli surusta ja sen vaatimasta ajasta ja muodosta. Onnekseni luin siitä, että rakkautta ihmiseen ei lasketa sillä montako kertaa käy hautausmaalla. Minä kyllä käyn silloin tällöin hautausmaalla, mutta en joka viikko enkä edes joka kuukausi. Äiti kävi laittamassa joka kuukauden 13. päivä kynttilän (isän kuolinpäivä), että isällä olisi valoisaa. Kirjoituksesta sain lohtua myös siihen, että vaikka nyky-yhteiskunta ikäänkuin palkitsee nopeasta toipumisesta, niin se ei ole tarkoitus. Jokaisen suru vie juuri niin kauan kuin se vie. Ensin on shokki. Sitten on paha paikka kun kaikki pakolliset järjestelyt loppuvat. Et voi paeta niiden taakse. Sen jälkeen tunteet ovat aaltomaisia. Vieläkään en pysty ajattelemaan ilman yhtä kyyneltä. Niin paljon jäi kesken.
Äitini löysi keskustelukumppanin (oli myös menettänyt just aviopuolisonsa) ja sai käytyä läpi tunteensa. Mulla olivat sekä helpotuksena että kirouksena pienet lapset. Ne pakottavat pysymään arjessa kiinni, mutta eivät kyllä anna käsitellä surua kuin pieninä annoksina. Joskus kyllä tuntui, että ehkä näin oli parasta. Mitä olisikaan tapahtunut, jos suru olisi tullut yhtenä tsunami-aaltona. Olisiko hukkunut?
Nykyään monet ihmiset eivät osaa tai uskalla kohdata ikäviä tunteita. Surukin kuuluu siihen. Ehkä siksi niin monet kehuvat, että oletpa hyvin toipunut. Jos vähänkin kauemmin asiaa käsittelet, niin jo pohditaan, että mitä tuo oikein siinä asiassa vielä velloo. Johan tapahtumasta on kauan aikaa. Oli nyt kyseessä kuolema, sairaus tai vaikka halvaantuminen. Ihmiset ihailevat sankarillisesti taistelevia ihmisiä. Eikä siinä mitään vikaa ole, että lehdissä kerrotaan sitten näistä voittotarinoista. Siitähän moni saa tukea. Mutta on väärin odottaa, että kaikki toipuvat ja alkavan taistella lähimpien kuukausien tai vuosien aikana. On annetta ihmisen käydä rauhassa läpi tunteensa.
Siinä onkin ystäville haastetta, että huomaavat sen hienoisen rajan: milloin lohduttaa ja milloin kannustaa. Jos joku olisi minulle tullut sanomaan sen puolen vuoden aikana, että kyllä aika auttaa, olisin vetänyt turpaan. Kyllähän minä sen sanomattakin tiesin, mutta siinä vaiheessa sattui niin ja oli vain mustaa.
Mutta se aika silti auttaa. Hitaasti, mutta varmasti.
Kipeä aihe...
Ihanne maailmassa jokainen vanhempi haluaa lapsensa parasta. Meidän maailmassa se pitää paikkansa suurimman osan kohdalla.
Luin lehdestä, että huostaanotettujen lasten määrä on kaksinkertaistunut ja että sijaisperheistä on huutava pula. Muistaakseni se luku oli hurjan suuri siihen nähden mitä olin itse joskus kuvitellut. Tämä aihe alkoi liipata läheltä kun talutan tallilla sellaisia lapsia ja eräs tuttavaperhe on aloittamassa taipaleen sijaisperheeksi.
Jotenkin järkyttävää. En varmaan jaksaisi olla töissä sosiaalityöntekijänä kun hukkuisin kyyneliin ja valtavaan avuttomuuden tunteeseen. Miten joku voi kohdella lapsia näin ja kun realistisesti ajateltuna, kaikkia ei voi pelastaa. Miten sitä menisi nukkumaan joka ilta tietäen, että monta lasta on vielä heitteillä. Lehdessä luki, että jotkut vanhemmat saattavat laittaa lapsen päiväksi komeroon, ettei se pääse hukkateille kun vanhemmat ovat poissa (missä sitten lienevätkin). On tyhjiä ruokakomeroita, matoja täynnä olevia patjoja, 3-vuotias syöttää 1-vuotiaalle pikkusisarelleen ruokaa jne. Voiko Suomessa todellakin olla tällaista?
Mulle tuli heti sellainen olo, että tulkaa kaikki tänne. Minä pelastan teidät! Mutta totuus on se, että eivät resurssit riitä. Niinpä nostan hattua kaikille, jotka siihen hommaan ryhtyvät: sosiaalityöntekijät, sijaisperheet ja muut auttavat alan ammattilaiset.
Sanotaan, että sivistyneen yhteiskunnan merkkinä on se, että se pitää huolta heikompiosaisistaan. Tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että yhteiskunta on minäminulletässäjanyt-näköinen. Toivon vain, että ne kaikki, jotka asialle tekevät jotain, edes jotain pientä, saavat aikaan valtavan virran, joka tempaisee tämän itsekeskeisyyskuonan mukaansa ja vie sen pois ikuisiksi ajoiksi.
On niin hienoa saada talutuksen päätteeksi hymy tai vaikka hiukan jutustelua kovia kokeneelta lapselta. He ovat sopeutuvaisia, mutta kaikesta jäänee jonkinlainen arpi jonnekin syvälle. Se hautautuu hyvien kokemusten alle, mutta pompahtaa erittäin helposti pintaan huonoista kokemuksista.
Pitäkää toisistanne huolta!
Luin lehdestä, että huostaanotettujen lasten määrä on kaksinkertaistunut ja että sijaisperheistä on huutava pula. Muistaakseni se luku oli hurjan suuri siihen nähden mitä olin itse joskus kuvitellut. Tämä aihe alkoi liipata läheltä kun talutan tallilla sellaisia lapsia ja eräs tuttavaperhe on aloittamassa taipaleen sijaisperheeksi.
Jotenkin järkyttävää. En varmaan jaksaisi olla töissä sosiaalityöntekijänä kun hukkuisin kyyneliin ja valtavaan avuttomuuden tunteeseen. Miten joku voi kohdella lapsia näin ja kun realistisesti ajateltuna, kaikkia ei voi pelastaa. Miten sitä menisi nukkumaan joka ilta tietäen, että monta lasta on vielä heitteillä. Lehdessä luki, että jotkut vanhemmat saattavat laittaa lapsen päiväksi komeroon, ettei se pääse hukkateille kun vanhemmat ovat poissa (missä sitten lienevätkin). On tyhjiä ruokakomeroita, matoja täynnä olevia patjoja, 3-vuotias syöttää 1-vuotiaalle pikkusisarelleen ruokaa jne. Voiko Suomessa todellakin olla tällaista?
Mulle tuli heti sellainen olo, että tulkaa kaikki tänne. Minä pelastan teidät! Mutta totuus on se, että eivät resurssit riitä. Niinpä nostan hattua kaikille, jotka siihen hommaan ryhtyvät: sosiaalityöntekijät, sijaisperheet ja muut auttavat alan ammattilaiset.
Sanotaan, että sivistyneen yhteiskunnan merkkinä on se, että se pitää huolta heikompiosaisistaan. Tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että yhteiskunta on minäminulletässäjanyt-näköinen. Toivon vain, että ne kaikki, jotka asialle tekevät jotain, edes jotain pientä, saavat aikaan valtavan virran, joka tempaisee tämän itsekeskeisyyskuonan mukaansa ja vie sen pois ikuisiksi ajoiksi.
On niin hienoa saada talutuksen päätteeksi hymy tai vaikka hiukan jutustelua kovia kokeneelta lapselta. He ovat sopeutuvaisia, mutta kaikesta jäänee jonkinlainen arpi jonnekin syvälle. Se hautautuu hyvien kokemusten alle, mutta pompahtaa erittäin helposti pintaan huonoista kokemuksista.
Pitäkää toisistanne huolta!
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
naisen rooli
Mielenkiintoinen sairaus tämä flunssa. Siis ihan tavallinen ei influenssa.
Päässä humisee, nenä tukossa, aivastelua, korvat lukossa eikä ääni kanna. Miten se voikin viedä ihmisen ihan tilttiin. Tuntuu, että ne vähäisetkin ajatukset tarpovat kaulaansa myöten suossa.
Tein tänään vielä sellaisenkin kauheuden, että mies vei nuorimman hoitoon ja keskimmäinen on koulussa (pakollista). Vanhin on Lapissa. Joten koko päivän aikaa levätä ja potea huonoa omaatuntoa siitä, että hoidatan lapset muualla tämän päivän enkä superesiäitieni tavoin pure vain hammasta ja hoida naisen velvollisuutta.
Joskus kun mieheni on sairas, niin saa potea yksin sängyn peittojen alla eikä kenelläkään ole sille asiaa tai edes paheksu. Kun minä olen sairas, yleensä on joku lapsistakin. Kotityöt huutavat vieressä eivätkä anna sen siunaamaa rauhaa. Miksi naiselle on vielä nykyisinkin sälytetty nämä velvollisuudet. Kaikista eniten vielä juuri toinen nainen "vahtii", että muut käyttäytyvät roolin mukaisesti. Auta armias, jos lapsella tai miehellä ei puhtaita vaatteita, ei muistettu käydä neuvolassa, hammaslääkärissä, lääkärissä, vanheimpainillassa, vanhempainvartissa, harrastuksen parissa jne. Minkälainen emäntä siinä talossa onkaan!!!!
Muistan kun oma äitini totesi, kun mieheni oli hoitanut koko kesäloman lapsiaan, että täytyy sille suoda edes yksi viikonloppu ilman lapsia. On raukka joutunut koko kesäloman ajan hoitamaan. Tässä vaiheessa huomautettakoon, ettei mies ole protestoinut yhtään. Jos minä olen koko lomani lasten kanssa niin se kuuluu ilman muuta asiaan.
Sori, pääsin lempiaiheeseeni :o)
Olen omalla tavallani kaikella tavalla protestoinut naisen jäykkää roolia. Haluan kokea samanlaista vapautta kuin miehet. Kyse ei ole siitä, etten halua olla lasteni kanssa tai rakasta heitä. Haluan vain nauttia heidän seurastaan enkä jäädä jumiin hellan ja siivouksen vankilaan. Toki sanottakoon, että nyt myöhemmin äitini on todennut, että hyvä kun vietätte lasten kanssa aikaa. Hänen aikanaan tärkeintä oli ruokahuolto ja kodin siivous. Lukekaapa vaan joskus ohjeita vaimoille vuosilta 1950-1960. Vähänkö nauroin. "Muistakaa olla huoliteltuja kun miehenne tulee rankan työpäivän jälkeen. Älköön hän milloinkaan löytäkö vaimoaan papiljotit päässä".
Silti tuo karmaiseva roolipeikko nostaa päätään meidän naisten parissa. Miksi emme voi nauttia maailmasta ja sen menosta, ilman että haluamme lytätä toisen naisen, jos se ei harrasta käsitöitä tai pidä huusholliaan tiptop-kunnossa. Miksi olemme toisillemme susia?
Päässä humisee, nenä tukossa, aivastelua, korvat lukossa eikä ääni kanna. Miten se voikin viedä ihmisen ihan tilttiin. Tuntuu, että ne vähäisetkin ajatukset tarpovat kaulaansa myöten suossa.
Tein tänään vielä sellaisenkin kauheuden, että mies vei nuorimman hoitoon ja keskimmäinen on koulussa (pakollista). Vanhin on Lapissa. Joten koko päivän aikaa levätä ja potea huonoa omaatuntoa siitä, että hoidatan lapset muualla tämän päivän enkä superesiäitieni tavoin pure vain hammasta ja hoida naisen velvollisuutta.
Joskus kun mieheni on sairas, niin saa potea yksin sängyn peittojen alla eikä kenelläkään ole sille asiaa tai edes paheksu. Kun minä olen sairas, yleensä on joku lapsistakin. Kotityöt huutavat vieressä eivätkä anna sen siunaamaa rauhaa. Miksi naiselle on vielä nykyisinkin sälytetty nämä velvollisuudet. Kaikista eniten vielä juuri toinen nainen "vahtii", että muut käyttäytyvät roolin mukaisesti. Auta armias, jos lapsella tai miehellä ei puhtaita vaatteita, ei muistettu käydä neuvolassa, hammaslääkärissä, lääkärissä, vanheimpainillassa, vanhempainvartissa, harrastuksen parissa jne. Minkälainen emäntä siinä talossa onkaan!!!!
Muistan kun oma äitini totesi, kun mieheni oli hoitanut koko kesäloman lapsiaan, että täytyy sille suoda edes yksi viikonloppu ilman lapsia. On raukka joutunut koko kesäloman ajan hoitamaan. Tässä vaiheessa huomautettakoon, ettei mies ole protestoinut yhtään. Jos minä olen koko lomani lasten kanssa niin se kuuluu ilman muuta asiaan.
Sori, pääsin lempiaiheeseeni :o)
Olen omalla tavallani kaikella tavalla protestoinut naisen jäykkää roolia. Haluan kokea samanlaista vapautta kuin miehet. Kyse ei ole siitä, etten halua olla lasteni kanssa tai rakasta heitä. Haluan vain nauttia heidän seurastaan enkä jäädä jumiin hellan ja siivouksen vankilaan. Toki sanottakoon, että nyt myöhemmin äitini on todennut, että hyvä kun vietätte lasten kanssa aikaa. Hänen aikanaan tärkeintä oli ruokahuolto ja kodin siivous. Lukekaapa vaan joskus ohjeita vaimoille vuosilta 1950-1960. Vähänkö nauroin. "Muistakaa olla huoliteltuja kun miehenne tulee rankan työpäivän jälkeen. Älköön hän milloinkaan löytäkö vaimoaan papiljotit päässä".
Silti tuo karmaiseva roolipeikko nostaa päätään meidän naisten parissa. Miksi emme voi nauttia maailmasta ja sen menosta, ilman että haluamme lytätä toisen naisen, jos se ei harrasta käsitöitä tai pidä huusholliaan tiptop-kunnossa. Miksi olemme toisillemme susia?
tiistai 17. helmikuuta 2009
Koneet = tehokkuus
Tump tump tump levytyökone lyö reikiä levyyn tasaiseen tahtiin. Aluksi minä vain vahdin sitä sormi valmiina keskeyttämään ohjelman, jos levy jää kiinni johonkin ja menee ryttyyn. Sitten aloin turtua ja miettiä jotain tekemistä odotuksen ajaksi.
Kumpi oli tehokkaampi? Kone, joka tasaiseen väsymättömään tahtiin jatkoi reikien tekemistä vai minä, joka tein jo seuraavaa vaihetta pitäen silmällä konetta.
Radiossa kerrottiin tekniikan ja nimenomaan tietotekniikan seuraavasta läpimurrosta. Ilmeisestikin koneita, jotka pystyvät älylliseen kommunikointiin ihmisen kanssa. Tässä flunssassa ainoa älyllinen olisikin ollut kone. Hieman yksipuolista kommunikointia, kun mä vain huokailisin ja kävisin niistämässä nenää.
Voi olla, että tämän päivän pohdintakin on ties mitä kun järki ei kulje.
Mitä minä sain palkaksi tehokkuudesta? Tietenkin valmista tavaraa ja kädet täyteen levyn reunoista tulleita viiltohaavoja. Tänään tulikin niin syvä, että tarvii huomenna mennä hakemaan jäykkäkouristus työterveyteen.
Kumpi oli tehokkaampi? Kone, joka tasaiseen väsymättömään tahtiin jatkoi reikien tekemistä vai minä, joka tein jo seuraavaa vaihetta pitäen silmällä konetta.
Radiossa kerrottiin tekniikan ja nimenomaan tietotekniikan seuraavasta läpimurrosta. Ilmeisestikin koneita, jotka pystyvät älylliseen kommunikointiin ihmisen kanssa. Tässä flunssassa ainoa älyllinen olisikin ollut kone. Hieman yksipuolista kommunikointia, kun mä vain huokailisin ja kävisin niistämässä nenää.
Voi olla, että tämän päivän pohdintakin on ties mitä kun järki ei kulje.
Mitä minä sain palkaksi tehokkuudesta? Tietenkin valmista tavaraa ja kädet täyteen levyn reunoista tulleita viiltohaavoja. Tänään tulikin niin syvä, että tarvii huomenna mennä hakemaan jäykkäkouristus työterveyteen.
maanantai 16. helmikuuta 2009
Työn raskaan raatajat
Yllä olevien kuvien välineiden avulla minä ansaitsen leipäni. Olen siis metallipajassa.Tieni tänne on käynyt kaupungin puutarhatyön, jäätelökioskin myyjän, toimistosiivoojan, lääketehtaan vientisihteerin toimien kautta. Ajankohtaista siksi, että kahdeksasluokkalainen poikani valitsi juuri valinnaisaineita ja tuli puheeksi tulevaisuuden koulutus ja työ.
Miksi ihminen päätyy töihin johonkin? Kilpaurheilijoilla on usein vastaus kuinka he jo pieninä lapsina päättivä ruveta urheilijoiksi ja teini-iässä viimeistään ollaan jo ajateltu maailmanmestaruuskisoja tai Olympialaisia. Siis haloo!!!!
Minä en vielä yläasteiässäkään ajatellut edes, että mikä musta tulee isona. Kahdeksannen valinnaisissa halusin uuden aloittaa uuden kielen opiskelun, koska se oli kohtalaisen helppoa minulla ja pidin eri kielistä. Yhdeksännellä olin TET-viikkona sairaalan taloustoimistossa koska se tuntui kiehtovalta. Paperihommat,yäk nyt. Kun tuotiin eteen ammattikirja, avautui ihan uusi maailma. Epätodellista, että jo siinä vaiheessa piti pohtia tuollaista.
Menin siis turvallisesti lukioon ja sieltä vielä kauppiksen sihteerilinjalle. Eli selvää mietintä aikaa olin vailla. Enkä muuten vieläkään ole päättänyt. Olen vanhempien lailla vaan ajautunut työstä ja paikasta toiseen.
Kuinka moni meistä on oikeasti määrätietoinen ammatin suhteen? Kuka meistä tiesi jo yläasteella, mikä on se oikea.
Melkoisten sattumien kautta olen nykyisessä ammatissakin ja yrityksessä. Olin aluksi menossa ihan muualle. Miksi sitten tulin valinneeksi näin? No, tietysti siellä toisessa paikassa oli tarjolla vain työharjoitteluaika. Tässä firmassa mahdollisesti tuleva työpaikka. Siis aina vain olen kyseisessä firmassa ja nyt vähän omistankin.
Onneksi tänä päivänä ei katsota yhtään kieroon vaikka vaihtaisit täysin ammattia ja opiskelisit peräti uuden vaikka yli viisikymppisenä.
Eläköön ainakin siinä kohtaan suvaitsevuus!
Tiesitkö sinä heti, mikä haluat olla ja oletko nyt siellä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
