En tarkoita tuolla ulkokuorella pelkästään itsensä laittamista ja näkökysymystä.
Mietin vain, että minkälaisen kuvan annan itsestäni muille ja kuinka paljon se eroaa siitä kaaoksesta, mikä liikkuu sisälläni.
Meillä on tuolla kurssilla ihminen, joka myönsi olevansa erittäin kova jännittäjä. Hänen olemuksestaan se ei mun mielestä mitenkään näy. Hän puhuu ryhmän mukana, esittää mielipiteensä ja on rauhallinen. Voiko sitten ulkokuori enää pahemmin pettää? Sitten tunnen ihmisen, joka myönsi olevansa tietyssä seurassa epävarma itsestään. Silti hän puhuu siellä eniten. Taaskin ulospäin annettu vaikutelma pettää.
En tällä kirjoituksella tarkoita sitä, että kaikkien on nyt kaikkien aikana näytettävä todellinen sisäinen myllerrys tai epävarmuus. Vaikka silti on hyvä joskus tietää, ettei ole ainut ihminen, joka suorastaan paniikissa täällä maanpäällä kulkee.
Mä myös käytän näennäisen rauhallisuuden ulkokuorta hyväkseni. Se peittää sekä paniikkini että epävarmuuteni. Yritän kaikin mahdollisin keinoin olla porukan rauhallisin. Piirre, jota isässäni eniten ihailin. Myöskin sitä, että ihmiset turvautuivat häneen. Minä haluan kokea olevani tarvittu. Niin aika moni haluaa.
Koska toinen ihminen ei turvaudu panikoijaan ja hermoraunioon, pitää ainakin ulkokuori pitää tyynenä.
Pettääkö kaikkien ulkokuori? Kenelle olet valmis näyttämään sisäisen myllerryksesi? Ainoastaan läheisillesi vai uskallatko näyttää myös tuntemattomalle. Kannustus mielessä. Näyttääksesi, ettei se toinen ole yksin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Surullinen (tai en tiedä onko se sitä) tosiasia lienee, että kaikkien ulkokuori pettää (tai näyttää jotakin tulkinnanvaraista). Omani ja muiden. Minä pidän itseäni välillä lapsellisenkin luottavaisena ihmisten suhteen, ajattelen ensin aina hyvää. Kuitenkin uskon, että ulkokuori ei näytä kaikkea. Ei varmaan tarvitsekaan. Ihminen ei olisi yksilö, itsensä, ilman jotakin omaa, salaista, sisintä...
VastaaPoistaLinnea on luottavainen, minä itse taas en luota yhtään keneenkään. No, miesystävään toki, pienin varauksin häneenkin. Totuus on, että olen OPPINUT olemaan luottamatta keneenkään. Siksi ja tavallaan, salaan muilta kaiken. Enpä liene varma, miten se kuuluu tähän kirjoitukseesi, ajatus vain karkasi Linnean kommentin jälkeen :).
VastaaPoistaUlkokuori. Olen sitä mieltä, ettei todellakaan läheskään kaikki ole sitä miltä näyttää. Eipä tarvitsekaan olla. Monesti ne jännittäjät jännittävät, mutta jännitys ei näykään kuin heille itselleen. Toisaalta, ehkä he eivät jännitäkään tuollaisessa tilanteessa. Ryhmänne alkaa olla tuttu ja pienehkökin on, mutta entäpä jos he joutuisivat isomman ja tuntemattoman ihmisväen eteen?
Itse ajattelen, että sisäiset myllerrykseni eivät kuulu kenellekään muulle kuin minulle. Siinä vaiheessa, kun moiset olotilat alkavat olla ongelma, on hyvä kertoa läheisille, että nyt mua stressaa tietyt jutut, että olen vähän kireä/omissa maailmoissani/jotenkin epänormaali. Silloin tietävät eivätkä ihmettele. Olen vähän ilkeästi sitä mieltä, ettei tiettyjä juttuja kannata näyttää ulos, turpaan siitä henkisesti vaan tulee ja sellaisia asioita on sitten hyvä käyttää selän takana puukottamiseen. Olen kokenut, kun olen joskus ns. luottanut ja puhunut sanan tai kaksi liikaa.
Ulkokuori,hmmm.... Jotakin ehkä pystymme itsestämme "paljastamaan" ulkokuoren avulla. Ajatellaan esim. pukeutumista, siitäkin voi paljastua jotain esim. onko kovin urheilullinen, kayttääkö usein paitaa ja suoria housuja, onko "fiftari" eli 50-luvun fani, käyttääkö paljon hameita jne...
VastaaPoistaEi minusta meidän tarvitsekaan ihan kaikkea paljastaa kuin vain läheisillemme, jotka muutenkin tuntevat meidät jo hyvin, mutta siltikin voi toisen yllättää...aina joskus miehenikin ihmettelee jotain tekemistäni tai tykkäämistäni eli voimme vieläkin yllättää toisiamme ja se on ihan hyvä se.
Kyllä se hyvä on, että me ihmiset olemme oma itsemme mahdollisimman paljon, mutta tervettä maalaisjärkeä näissäkin asioissa on hyvä käyttää...
Ihanaa kevään jatkoa sinulle sinne koulun penkille! Muuten, onko sinulla yhtään kesälomaa?