En ole juurikaan kohdannut viime aikoina pohdiskelun arvoista asiaa. Siksi (ja koulun takia) tämä blogigin on jäänyt hiukan heitteille. Olin kerran päättänyt, etten koskettele joka päiväisiä tapahtumia täällä.
Katsoin äsken vanhimman lapseni kanssa tarinan Merlinistä. Tähän epokkiin kuuluu kaksi osaa, joista ensimmäisen olemme katsoneet joskus kauan sitten. Tässä toisessa osassa Camelot oli alkanut rapistua ja tahraantua ihmisten toimesta. Niinpä Graalin malja oli hävinnyt eikä tullut takaisin. No, tuohan on vain tarinaa, mutta aloin ajattelemaan maailmaa.
Muhun on aina vedonnut tuollaiset sankaritarinat, ihmisten pyyteettömyys ja hyvyys. Haluan uskoa ihmisestä hyvää viimeiseen saakka. Elokuvan jälkeen palailen tässä pikkuhiljaa takaisin arkeen ja todelliseen maailmaan. Olisi naivin sinisilmäistä olettaa, että maailma olisi pyyteetön. Varmaan löytyy yksittäisiä ihmisiä ja tekoja, mutta suurimmaksi osaksi tämä maailma on täynnä vain kilpailua, tuottoa ja voittoa. Jopa tuo esikoiseni harrastama (ja mun kannustama)jalkapallo on kilpailua pallosta ja sitä otetaan toisilta väkisin. Onneksi ei vielä niin väkisin kuin esim. jääkiekossa. Myönnän olevani kentän laidalla kannustamassa, mutta häviö tai voitto, matkamme jatkuu ja porukassa on hyvä olla.
Näköjään harhailen taas....
Löytyykö sankareita? Jotka ovat valmiita puolustamaan toista kaikesta huolimatta? Miksi tuntuu, että ihmisen oma napa on aina lähimpänä. Minä itse en ole sen parempi. Oli melko kova paikka kun huomasin, etten todellakaan ole itse sellainen ihminen, mitä muissa ihailen. En ole rauhallinen tukipylväs, vaan panikoiva hermoilija. Petyin suuresti itseeni enkä oikeasti ole päässyt siitä yli.
Olkaa lähipiirin sankareita ihmiset!
torstai 21. toukokuuta 2009
lauantai 9. toukokuuta 2009
Psykologian etätehtävä
Saimme tehtäväksi kertoa yksi oma ennakkoluulo, miten se ilmenee ja sitten pitäisi tehdä jotain, että kohtaa sen ennakkoluulon. Sen jälkeen kerrottava, että vahvistuiko vai loppuiko ennakkoluulo.
Nyt täällä sitten kovasti mietin, että mikä ennakkoluulo. Ope sanoi meille, että hänellekin tuli ensin mieleen, että hänhän on niin suvaitsevainen jne. ei ennakkoluuloja. Mä olen sitä mieltä, että multa niitä ihan varmasti löytyy, vaikka olen muka myös kovin suvaitsevainen.
Vaikea silti kohdistaa sitä. Jos naapuriini muuttaisi romani, niin olisin ennakkoluuloinen. Vaikka lapsena katumme päässä asui romanisuku, joiden mumma kävi hakemassa kaivostamme vettä ja kuljin hetken kouluun heidän tyttären kanssa. Siitä huolimatta jäi varaus. Mitään kamalaa ei heidän aikana sattunut niin, että olisin nähnyt. Puheita kyllä liikkui.
Ruuasta mulla on iso ennakkoluulo oliiveja kohtaan. En ole ikinä maistanut, mutta sanovat väkeväksi. Eräs tuttava opetteli syömään oliiveja ennen ensimmäistä Kreikan matkaa. Ajattelin, että on se nyt kumma, jos on pakko opetella. Olen kyllä kuullut, että vieras maku tarvitseen monta maistelu kertaa ennen kuin oppii pitämään siitä.
Vahvasti maustetut ruuat ovat myös ennakkoluulojen kohteena. Sisareni luona olen kyllä yrittänyt kaikkea maistella.
Jätän tekstin nyt hiukan lyhkäiseksi ja palaan huomenna mikäli olen päässyt eteenpäin ennakkoluuloissa. Eikö olekin vaikeaa kun yhtäkkiä sun pitää alkaa miettimään tuollaista. Siitäkin huolimatta, etten kiellä ennakkoluulojeni olemassa oloa.
Mites teidän ennakkoluulot? Oletteko päässeet eroon vai ovatko vahvistuneet?
Nyt täällä sitten kovasti mietin, että mikä ennakkoluulo. Ope sanoi meille, että hänellekin tuli ensin mieleen, että hänhän on niin suvaitsevainen jne. ei ennakkoluuloja. Mä olen sitä mieltä, että multa niitä ihan varmasti löytyy, vaikka olen muka myös kovin suvaitsevainen.
Vaikea silti kohdistaa sitä. Jos naapuriini muuttaisi romani, niin olisin ennakkoluuloinen. Vaikka lapsena katumme päässä asui romanisuku, joiden mumma kävi hakemassa kaivostamme vettä ja kuljin hetken kouluun heidän tyttären kanssa. Siitä huolimatta jäi varaus. Mitään kamalaa ei heidän aikana sattunut niin, että olisin nähnyt. Puheita kyllä liikkui.
Ruuasta mulla on iso ennakkoluulo oliiveja kohtaan. En ole ikinä maistanut, mutta sanovat väkeväksi. Eräs tuttava opetteli syömään oliiveja ennen ensimmäistä Kreikan matkaa. Ajattelin, että on se nyt kumma, jos on pakko opetella. Olen kyllä kuullut, että vieras maku tarvitseen monta maistelu kertaa ennen kuin oppii pitämään siitä.
Vahvasti maustetut ruuat ovat myös ennakkoluulojen kohteena. Sisareni luona olen kyllä yrittänyt kaikkea maistella.
Jätän tekstin nyt hiukan lyhkäiseksi ja palaan huomenna mikäli olen päässyt eteenpäin ennakkoluuloissa. Eikö olekin vaikeaa kun yhtäkkiä sun pitää alkaa miettimään tuollaista. Siitäkin huolimatta, etten kiellä ennakkoluulojeni olemassa oloa.
Mites teidän ennakkoluulot? Oletteko päässeet eroon vai ovatko vahvistuneet?
tiistai 5. toukokuuta 2009
jälleen psykologiaa
Tutkinnossamme on taas vaihe, jossa käymme läpi psykologiaa. Edellisellä kerralla oli puhetta ihmisten temperamenteista. Ne jakautuivat jotenkin näin (ovat muuten syntymästä saakka): punainen, keltainen, vihreä ja sininen. Niillä oli myös hienot latinankieliset nimetkin, mutten muista.
Keltainen ja punainen ovat ulospäinsuuntautuneita, räiskyviä, johtajia jne.
Vihreä ja sininen ovat sisäänpäinsuuntautuneita, rauhallisia puurtajia jne.
Nämä ovat hiukan kärjistettyjä piirteitä, mutta itse sijoitun tuonne vihreään (se taisi olla flegmaattinen, muttei silti laiska). Rauhallinen, introvertti ja sopeutuva työmyyrä :o)
Tänään sitten testien kautta lisää tietoa itsestä. En ole spontaani vaan enempi suunnitelmallinen. Kuitenkin pohdiskeleva enempi kuin käytännön töihin tarttuva. Usein kysymykset ovat kuitenkin sellaisia, että tilanteesta riippuen vastaus voi olla eri.
Ylihuomiseksi pitää olla mukana kaksi esinettä. Toinen jokin erittäin rakas mitä ei millään antaisi pois (ei saa tuoda aviomiestä tai liian isoa esinettä) ja toinen oltava sellainen mitä vihaa, mutta ei voi antaa pois (taaskin suljettiin pois esim. anoppi :o)).
Siinäpä minulla pulma. Mulla ei kerta kaikkiaan ole sellaista kuljetettavaa esinettä, mikä olisi minulle niin rakas. Olen antimaterialisti. Tuli sitten mieleeni, että kun tätä synnyinkotoa oltiin myymässä isän kuoleman jälkeen, en voinut antaa sen mennä. Vaikka olin aina miettinyt, että on liian suuri. No, sitä en voi ottaa mukaan.
Sitten se toinen esine. Olen antanut nyt pois sellaiset tupaantuliaislahjat, jotka eivät ole mun tyyliä tai siis, että huomaa, että ne on ostettu kun muuta ei ole keksitty. En vihaa mitään esinettä. Mitä siis vien???
Muistoja sen sijaan mulla on pilvin pimein. On erittäin rakkaita, mitä en mistään hinnasta antaisi pois ja on paljon sellaisiakin, mitkä antaisin heti pois, jos voisin....
Opettajan vain totesi minulle, että mieti nyt vain ja ettei voi olla niin, ettei mulla ole esinettä. Lopuksi sanoi, ettei tietenkään väkisin.
Onko sinulla sellaisia esineitä? Taidan olla taas jotenkin erilainen nuori tässäkin asiassa....
Keltainen ja punainen ovat ulospäinsuuntautuneita, räiskyviä, johtajia jne.
Vihreä ja sininen ovat sisäänpäinsuuntautuneita, rauhallisia puurtajia jne.
Nämä ovat hiukan kärjistettyjä piirteitä, mutta itse sijoitun tuonne vihreään (se taisi olla flegmaattinen, muttei silti laiska). Rauhallinen, introvertti ja sopeutuva työmyyrä :o)
Tänään sitten testien kautta lisää tietoa itsestä. En ole spontaani vaan enempi suunnitelmallinen. Kuitenkin pohdiskeleva enempi kuin käytännön töihin tarttuva. Usein kysymykset ovat kuitenkin sellaisia, että tilanteesta riippuen vastaus voi olla eri.
Ylihuomiseksi pitää olla mukana kaksi esinettä. Toinen jokin erittäin rakas mitä ei millään antaisi pois (ei saa tuoda aviomiestä tai liian isoa esinettä) ja toinen oltava sellainen mitä vihaa, mutta ei voi antaa pois (taaskin suljettiin pois esim. anoppi :o)).
Siinäpä minulla pulma. Mulla ei kerta kaikkiaan ole sellaista kuljetettavaa esinettä, mikä olisi minulle niin rakas. Olen antimaterialisti. Tuli sitten mieleeni, että kun tätä synnyinkotoa oltiin myymässä isän kuoleman jälkeen, en voinut antaa sen mennä. Vaikka olin aina miettinyt, että on liian suuri. No, sitä en voi ottaa mukaan.
Sitten se toinen esine. Olen antanut nyt pois sellaiset tupaantuliaislahjat, jotka eivät ole mun tyyliä tai siis, että huomaa, että ne on ostettu kun muuta ei ole keksitty. En vihaa mitään esinettä. Mitä siis vien???
Muistoja sen sijaan mulla on pilvin pimein. On erittäin rakkaita, mitä en mistään hinnasta antaisi pois ja on paljon sellaisiakin, mitkä antaisin heti pois, jos voisin....
Opettajan vain totesi minulle, että mieti nyt vain ja ettei voi olla niin, ettei mulla ole esinettä. Lopuksi sanoi, ettei tietenkään väkisin.
Onko sinulla sellaisia esineitä? Taidan olla taas jotenkin erilainen nuori tässäkin asiassa....
lauantai 2. toukokuuta 2009
Oi ihana toukokuu
Niinpä sitten siirryttiin taas askelen verran kohti kesää. Täällä on melkoisen lämpöiset päivät. Koivut ovat hiirenkorvilla :o)
Kun tätä neljänkympin kriisiä tässä käydään läpi, niin tuntuu, että omakin elämä on hiirenkorvalla. Rakastan tätä vuodenaikaa eniten. Elämä syttyy ja syntyy. Päivän valoa riittää vieläkin eikä ole vielä liian kuuma.
Nyt kun olen muuttanut lapsuuden kotiin ja maisemiin, niin pyöräillessä parikymmentä vuotta hupsahtaa mielikuvissa taakse päin ihan tosta vaan.
Monet ihmiset sanovat kuinka heidän nuoruudessaan oli kaikki paremmin, kesät lämpöisempiä, talvet lumisempia jne. Aloin joku kerta miettimään, että miksi ne lapsuuden vuodenajat, ruuat ja kaikki tuntuvat parhaimmilta. Tulin siihen tulokseen, että silloin kerkesi elää ja nauttia. Omat vanhemmat huolehtivat tylsistä jokapäiväisistä rutiineista, raha-asioista, töistä jne.
Okei, olihan meilläkin koulu, ulkonäköpaineet (ainakin teininä), lapset kiusasivat toisiaan ja kaikkea muuta sellaista, mitä nykyisinkin on. Silti se tuntuu näin jälkeen päin jotenkin viattomammalta kuin nykypäivänä. Vai tuntuuko se vain? Kyllähän koulukiusattuja oli silloinkin paljon. Enempi vain nykyään puhutaan.
Kuitenkin kun pyöräilen vanhoja tuttuja kulmia, niin enimmäkseen on nostalginen olo. En väitä, että nykyinen elämäni olisi jotenkin huonompaa tai etten haluaisin sitä (tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta, heh heh), mutta vanhana sitä kai alkaa kaihoilemaan.
Kaihoiletko sinä ja jos niin mitä?
Kun tätä neljänkympin kriisiä tässä käydään läpi, niin tuntuu, että omakin elämä on hiirenkorvalla. Rakastan tätä vuodenaikaa eniten. Elämä syttyy ja syntyy. Päivän valoa riittää vieläkin eikä ole vielä liian kuuma.
Nyt kun olen muuttanut lapsuuden kotiin ja maisemiin, niin pyöräillessä parikymmentä vuotta hupsahtaa mielikuvissa taakse päin ihan tosta vaan.
Monet ihmiset sanovat kuinka heidän nuoruudessaan oli kaikki paremmin, kesät lämpöisempiä, talvet lumisempia jne. Aloin joku kerta miettimään, että miksi ne lapsuuden vuodenajat, ruuat ja kaikki tuntuvat parhaimmilta. Tulin siihen tulokseen, että silloin kerkesi elää ja nauttia. Omat vanhemmat huolehtivat tylsistä jokapäiväisistä rutiineista, raha-asioista, töistä jne.
Okei, olihan meilläkin koulu, ulkonäköpaineet (ainakin teininä), lapset kiusasivat toisiaan ja kaikkea muuta sellaista, mitä nykyisinkin on. Silti se tuntuu näin jälkeen päin jotenkin viattomammalta kuin nykypäivänä. Vai tuntuuko se vain? Kyllähän koulukiusattuja oli silloinkin paljon. Enempi vain nykyään puhutaan.
Kuitenkin kun pyöräilen vanhoja tuttuja kulmia, niin enimmäkseen on nostalginen olo. En väitä, että nykyinen elämäni olisi jotenkin huonompaa tai etten haluaisin sitä (tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta, heh heh), mutta vanhana sitä kai alkaa kaihoilemaan.
Kaihoiletko sinä ja jos niin mitä?
tiistai 28. huhtikuuta 2009
Muutama rivi vielä huhtikuun puolella
Tulin juuri tallilta taluttamasta. Oikein nautin lasten kanssa naljailusta ja hyötyliikunnasta hepan vieressä juostessa. Ekat ringit vain tahtovat olla melko tiukkoja ja sanon aina, että nyt on taluttajan lakisääteinen tauko.
Koulussani on paljon maahanmuuttajia. Ovat siellä oppimassa kieltä ja kenties ammattia. Yhtenä päivänä taas käsiteltiin psykologiaa ja olin nukahtaa tunnilla. Niinpä viimeisen kahvitauon aikana kävin vessassa ja näin ryhmän aasialaisia naisia. Heilläkin oli siivouskirjat ja arvasin, että ovat siivousalan eskarilaisia (hieman kevyempi kurssi kuin meillä kantasuomalaisilla ja saavat sitten jatkaa samaa kuin me kun ovat läpäisseet tuon eskarin). Niinpä marssin juttelemaan. Oli yksi Filippiineiltä ja kolme Burmasta. Kovasti puhuimme vaikka heidän suomensa on tietenkin vielä lapsen kengissä. Kolmella oli lapsiakin, mun nuorimman ikäisiä.
Oli oikein piristävää ja otin heiltä yhteistiedot. Aion käskeä käymään.
Olin huomaavinani ainakin yhdessä omassa ryhmäläisessä tiettyä maahanmuuttaja vastaisuutta. Vanhempi nainen, mutta liekö se syy??? Kukaan muu mun ryhmästä ei ole heille jutellut tai edes yrittänyt. Mistä johtuu....en tiedä?
Oletko sinä maahanmuuttajavastainen? Olisinko minä kiukus, jos joku maahanmuuttaja veisi minun tai mieheni nenän edestä työn? Eikö se ole parempi, että tekevät töitä kuin ovat vain?
Aion jatkaa tutustumista olkoot muut mitä mieltä haluavat. Sivistys ei näytä olevan sama kuin suvaitsevaisuus. Ei heilläkään mitää helppoa voi olla kun tulevat täysin erilaiseen kulttuuriin ja maahan asuttuaan kenties monta vuotta pakolaisleireillä. Silti ovat kovasti iloisia.
Kyseinen nainen vielä totesi, että tietää ainakin pari miestä, jotka ovat tilanneet vaimon Filippiineiltä. En tiedä onko tämän naisen kohtalo sellainen (se, johon tutustuin) enkä aio kysyä. Mitä se mulle kuuluu :o)
Koulussani on paljon maahanmuuttajia. Ovat siellä oppimassa kieltä ja kenties ammattia. Yhtenä päivänä taas käsiteltiin psykologiaa ja olin nukahtaa tunnilla. Niinpä viimeisen kahvitauon aikana kävin vessassa ja näin ryhmän aasialaisia naisia. Heilläkin oli siivouskirjat ja arvasin, että ovat siivousalan eskarilaisia (hieman kevyempi kurssi kuin meillä kantasuomalaisilla ja saavat sitten jatkaa samaa kuin me kun ovat läpäisseet tuon eskarin). Niinpä marssin juttelemaan. Oli yksi Filippiineiltä ja kolme Burmasta. Kovasti puhuimme vaikka heidän suomensa on tietenkin vielä lapsen kengissä. Kolmella oli lapsiakin, mun nuorimman ikäisiä.
Oli oikein piristävää ja otin heiltä yhteistiedot. Aion käskeä käymään.
Olin huomaavinani ainakin yhdessä omassa ryhmäläisessä tiettyä maahanmuuttaja vastaisuutta. Vanhempi nainen, mutta liekö se syy??? Kukaan muu mun ryhmästä ei ole heille jutellut tai edes yrittänyt. Mistä johtuu....en tiedä?
Oletko sinä maahanmuuttajavastainen? Olisinko minä kiukus, jos joku maahanmuuttaja veisi minun tai mieheni nenän edestä työn? Eikö se ole parempi, että tekevät töitä kuin ovat vain?
Aion jatkaa tutustumista olkoot muut mitä mieltä haluavat. Sivistys ei näytä olevan sama kuin suvaitsevaisuus. Ei heilläkään mitää helppoa voi olla kun tulevat täysin erilaiseen kulttuuriin ja maahan asuttuaan kenties monta vuotta pakolaisleireillä. Silti ovat kovasti iloisia.
Kyseinen nainen vielä totesi, että tietää ainakin pari miestä, jotka ovat tilanneet vaimon Filippiineiltä. En tiedä onko tämän naisen kohtalo sellainen (se, johon tutustuin) enkä aio kysyä. Mitä se mulle kuuluu :o)
maanantai 27. huhtikuuta 2009
Hengissä ollaan
Tervehdys kaikille.
Koulumaailma on imaissut sisäänsä niin, ettei ole paljon muuta kerinnyt. Kumma kun työaikana jäi aikaa. Tietysti tämä kevät on tuonut tullessaan lukuisat jalkapallo-ottelut, turnaukset ja myöskin kevään puutarhatyöt. On ollut niin väsynyt iltaisin, ettei ole jaksanut edes pohtia mitään.
Haravointi on kyllä hyvää hyötyliikuntaa ja siinä kerkiää ajatellakin paljon asioita. Lisäksi saa monesta ikävästä asiasta pontta liikeeseen ja niin nousee nurmikko ylös talviteloiltaan ja saa ilmaa juuriinsa.
Meillä oli ekat kokeetkin ja hyvin meni vaikka edellisistä on ainakin 15 vuotta. Tällä viikolla on seuraavat ja on opeteltu siivousmenetelmiä ja -välineitä. Uusia nimityksiä monella. Mielenkiinnolla odotan sitä siivouskoneen käyttöä kun näen sieluni silmin itseni epätoivoisena pitämässä kiiinni sen kahvasta kun se villinä kiitää pitkin käytäviä. Suorastaan lennän perässä. Toivon mukaan niin ei kuitenkaan oikeasti käy.
Olen paljon pohtinut jälleen sitä itseuskoa ja syytä siihen, että vaikka muut sanovat mulle mitä, niin miksen osaa nousta ylös. Miksen saa hiljaiseksi sitä pientä ääntä, joka tuolla jossa pään sisässä nalkuttaa mulle sitä, etten ole oikeasti hyvä tai saman arvoinen kuin muut. En osaa laittaa rajaa terveen itsekkyyden ja narsistisen itsekkyyden välille. Pienikin itsekkyys tuntuu mun pään sisässä menevän jo sille huonon itsekkyyden puolelle.
Olen jopa käynyt pari kertaa psykologin juttusilla, mutta sinne pääsee liian harvoin. Pitäisi aluksi olla ameriikan malliin kerran viikossa aika ja sitten vähentää. Toisaalta kun sanoin, etteivät toisten sanomiset auta, niin auttaako psykologinkaan. Kärsin vain niin kovasti tästä vaivasta. Mitä olette mieltä?
Koulumaailma on imaissut sisäänsä niin, ettei ole paljon muuta kerinnyt. Kumma kun työaikana jäi aikaa. Tietysti tämä kevät on tuonut tullessaan lukuisat jalkapallo-ottelut, turnaukset ja myöskin kevään puutarhatyöt. On ollut niin väsynyt iltaisin, ettei ole jaksanut edes pohtia mitään.
Haravointi on kyllä hyvää hyötyliikuntaa ja siinä kerkiää ajatellakin paljon asioita. Lisäksi saa monesta ikävästä asiasta pontta liikeeseen ja niin nousee nurmikko ylös talviteloiltaan ja saa ilmaa juuriinsa.
Meillä oli ekat kokeetkin ja hyvin meni vaikka edellisistä on ainakin 15 vuotta. Tällä viikolla on seuraavat ja on opeteltu siivousmenetelmiä ja -välineitä. Uusia nimityksiä monella. Mielenkiinnolla odotan sitä siivouskoneen käyttöä kun näen sieluni silmin itseni epätoivoisena pitämässä kiiinni sen kahvasta kun se villinä kiitää pitkin käytäviä. Suorastaan lennän perässä. Toivon mukaan niin ei kuitenkaan oikeasti käy.
Olen paljon pohtinut jälleen sitä itseuskoa ja syytä siihen, että vaikka muut sanovat mulle mitä, niin miksen osaa nousta ylös. Miksen saa hiljaiseksi sitä pientä ääntä, joka tuolla jossa pään sisässä nalkuttaa mulle sitä, etten ole oikeasti hyvä tai saman arvoinen kuin muut. En osaa laittaa rajaa terveen itsekkyyden ja narsistisen itsekkyyden välille. Pienikin itsekkyys tuntuu mun pään sisässä menevän jo sille huonon itsekkyyden puolelle.
Olen jopa käynyt pari kertaa psykologin juttusilla, mutta sinne pääsee liian harvoin. Pitäisi aluksi olla ameriikan malliin kerran viikossa aika ja sitten vähentää. Toisaalta kun sanoin, etteivät toisten sanomiset auta, niin auttaako psykologinkaan. Kärsin vain niin kovasti tästä vaivasta. Mitä olette mieltä?
maanantai 13. huhtikuuta 2009
Ihmisen ulkokuori
En tarkoita tuolla ulkokuorella pelkästään itsensä laittamista ja näkökysymystä.
Mietin vain, että minkälaisen kuvan annan itsestäni muille ja kuinka paljon se eroaa siitä kaaoksesta, mikä liikkuu sisälläni.
Meillä on tuolla kurssilla ihminen, joka myönsi olevansa erittäin kova jännittäjä. Hänen olemuksestaan se ei mun mielestä mitenkään näy. Hän puhuu ryhmän mukana, esittää mielipiteensä ja on rauhallinen. Voiko sitten ulkokuori enää pahemmin pettää? Sitten tunnen ihmisen, joka myönsi olevansa tietyssä seurassa epävarma itsestään. Silti hän puhuu siellä eniten. Taaskin ulospäin annettu vaikutelma pettää.
En tällä kirjoituksella tarkoita sitä, että kaikkien on nyt kaikkien aikana näytettävä todellinen sisäinen myllerrys tai epävarmuus. Vaikka silti on hyvä joskus tietää, ettei ole ainut ihminen, joka suorastaan paniikissa täällä maanpäällä kulkee.
Mä myös käytän näennäisen rauhallisuuden ulkokuorta hyväkseni. Se peittää sekä paniikkini että epävarmuuteni. Yritän kaikin mahdollisin keinoin olla porukan rauhallisin. Piirre, jota isässäni eniten ihailin. Myöskin sitä, että ihmiset turvautuivat häneen. Minä haluan kokea olevani tarvittu. Niin aika moni haluaa.
Koska toinen ihminen ei turvaudu panikoijaan ja hermoraunioon, pitää ainakin ulkokuori pitää tyynenä.
Pettääkö kaikkien ulkokuori? Kenelle olet valmis näyttämään sisäisen myllerryksesi? Ainoastaan läheisillesi vai uskallatko näyttää myös tuntemattomalle. Kannustus mielessä. Näyttääksesi, ettei se toinen ole yksin.
Mietin vain, että minkälaisen kuvan annan itsestäni muille ja kuinka paljon se eroaa siitä kaaoksesta, mikä liikkuu sisälläni.
Meillä on tuolla kurssilla ihminen, joka myönsi olevansa erittäin kova jännittäjä. Hänen olemuksestaan se ei mun mielestä mitenkään näy. Hän puhuu ryhmän mukana, esittää mielipiteensä ja on rauhallinen. Voiko sitten ulkokuori enää pahemmin pettää? Sitten tunnen ihmisen, joka myönsi olevansa tietyssä seurassa epävarma itsestään. Silti hän puhuu siellä eniten. Taaskin ulospäin annettu vaikutelma pettää.
En tällä kirjoituksella tarkoita sitä, että kaikkien on nyt kaikkien aikana näytettävä todellinen sisäinen myllerrys tai epävarmuus. Vaikka silti on hyvä joskus tietää, ettei ole ainut ihminen, joka suorastaan paniikissa täällä maanpäällä kulkee.
Mä myös käytän näennäisen rauhallisuuden ulkokuorta hyväkseni. Se peittää sekä paniikkini että epävarmuuteni. Yritän kaikin mahdollisin keinoin olla porukan rauhallisin. Piirre, jota isässäni eniten ihailin. Myöskin sitä, että ihmiset turvautuivat häneen. Minä haluan kokea olevani tarvittu. Niin aika moni haluaa.
Koska toinen ihminen ei turvaudu panikoijaan ja hermoraunioon, pitää ainakin ulkokuori pitää tyynenä.
Pettääkö kaikkien ulkokuori? Kenelle olet valmis näyttämään sisäisen myllerryksesi? Ainoastaan läheisillesi vai uskallatko näyttää myös tuntemattomalle. Kannustus mielessä. Näyttääksesi, ettei se toinen ole yksin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
