Tilanne:
Poikani ja minä pyöräilemme kaupungilta kotiin. Vihreä valo palaa sekä meillä jalankulkijoille että oikealle kääntyville autoille. Kolme mummaa kävelevät rinnakkain. Koitan soittaa kelloa, mutta eivät kuule. Sitten rykäisen ja totean että anteeksi, pääsemmekö ohi. Mummat väistävät hymyillen ja anteeksipyytäen. Vanhin poikani tulee hiukan perässä ja yhtäkkiä kääntyvä auto rääkättää. Mihinkä ihmeeseen sillä oli kiire ja miksi ihmeessä piti rääkättää kun varmaan näki tilanteen?
Pojalle tuli hetkeksi paha mieli kun ei YMMÄRTÄNYT väistää kiireistä autoa. Koitin lohduttaa sanomalla, että harmittele mielessäsi hetken ja anna sitten mennä. Valitettavasti maailma on täynnä tuollaisia ihmisiä.
Muistan kun töissä joku asiakas soitti ja hakkui mun suun ja silmät täyteen ennen kuin edes tiesin mistä on kyse. Toki asia sitten selvisi ja syy oli meidän päässä, mutta vaikka tuo samainen asiakas soitti jälkeen päin monta kertaa ihan tavallista asiaa, mulla nousi aina karvat pystyyn.
Auttaako se oikeasti, että heti ollaan hyökkäämässä kun jotain itselle valitettavaa tapahtuu? Meinaan, jos saat ravintolassa väärän ruuan tai joudut odottamaan todella kauan, niin tuleeko se oikea ruoka tai nopeammin, jos käyt välillä huutamassa henkilökunnalle. En tarkoita sitä, ettei saa antaa palautetta, mutta miksi se niin usein tulee huudon ja manauksen kanssa?
Itsekin olen harmissani tai kiukkuinen, mutta koitan silti esittää asian asiallisesti. Painokkaastikin joskus, mutta asiallisesti. Kun olen kuunnellut myyjätuttujani ja heidän kertomuksia asiakkaiden huutamisesta ja sättimisestä, tulee mieleeni vain iso kysymys MIKSI?
Mitä sillä voittaa? Sillä ainahan on kyse siitä, että ihmisen on saatava purkaa oma paha mieli toiseen. Kotonakin sitä tehdään ja sen pitääkin olla sellainen paikka, missä saakin tuulettaa mieltään. Kunhan muistaa sitten sen kiitospuolenkin eikä aina vain pura.
Onko tämä nyt tämän ajan trendi? Valitettavan usein kiltit ihmiset jäävät jalkoihin ja röyhkeät saavat paljon, ainakin maallista hyvää.
Onnekseni minä en enää piittaa moisista ihmisistä. Osaan jo ottaa rennosti (no, en aina), mutta harmittaa lasteni puolesta. Joutuvat oppimaan ikäviä asioita. Such is life!
lauantai 28. helmikuuta 2009
perjantai 27. helmikuuta 2009
Elämän tarkoitus
Linnean blogia lukiessani aloin pohtia elämän tarkoitusta. Hän oli oman hyvän määritelmänsä siihen jo kirjoittanutkin: Oppia tuntemaan itsensä, kestää se tieto ja silti tykätä itsestään.
Välillä tuntuu, että juuri kun olen oppinut tuntemaan itseni, löydän taas uusia puolia. Eihän mun noin pitänyt tuohon asiaan reagoida, mietin. Olinhan joskus miettinyt järkevästi, että kuinka johonkin asiaan reagoin. Sitten kun asia tulee oikeasti vastaan, reaktio voi olla jotain ihan muuta.
Elämän tarkoituksen pohtiminen on laaja ja syvä aihe. Paikallisessa lehdessä haastatellaan eri julkkiksia ja lopuksi on aina heidän määritelmänsä elämän tarkoituksesta. Sen olen huomannut, että jokaisella on oma määritelmä tai motto.
Niin kai se onkin. Ei ole mitään yhtä elämän tarkoitusta vaan jokainen saa/löytää omansa. Itse olen parastaikaa etsimässä sitä. Joskus tuntuu, että se oma määritelmä on ihan nurkan takana. Tähän asti se vain on näyttäytynyt vilaukselta ja juuri kun luulen löytäneeni sen, se katoaa taas. Ilmeisesti se ei ole vielä valmis vaan mun on vielä etsittävä, tutkittava ja hiottava sitä.
On vain sellainen tunne, että melko kepoinen on tämä elämän tarkoitus, jos on vain tarkoitus kerätä maallista mammonaa, olla tapahtumien keskipisteessä, keritä tehdä vaikka mitä jne. Eli kaikkea tuota mitä nykyään monet ihannoivat. Entä jos elämän tarkoitus onkin vain nauttia elämästä. Antaa elämän soljua omalla painollaan ja ottaa vastaan avoimin mielin asioita.
Annanko muiden määritellä oman elämäni tarkoituksen? Miellyttäjäihmisenä, annan. Haluanko sitä? Multa puuttuu se rohkeus. Elän toivossa, että kun nyt pohdin näitä asioita ja kirjoitan tätä blogia, se on iso osa prosessia kohti minun näköistä elämää. Kaikkien teidän kommentit ja että luette tätä, antaa minulle palan rohkeutta lisää.
Vielä en osaa sanoa oman elämäni tarkoitusta, mutta kenties pian se antaa ottaa kiinni!
Välillä tuntuu, että juuri kun olen oppinut tuntemaan itseni, löydän taas uusia puolia. Eihän mun noin pitänyt tuohon asiaan reagoida, mietin. Olinhan joskus miettinyt järkevästi, että kuinka johonkin asiaan reagoin. Sitten kun asia tulee oikeasti vastaan, reaktio voi olla jotain ihan muuta.
Elämän tarkoituksen pohtiminen on laaja ja syvä aihe. Paikallisessa lehdessä haastatellaan eri julkkiksia ja lopuksi on aina heidän määritelmänsä elämän tarkoituksesta. Sen olen huomannut, että jokaisella on oma määritelmä tai motto.
Niin kai se onkin. Ei ole mitään yhtä elämän tarkoitusta vaan jokainen saa/löytää omansa. Itse olen parastaikaa etsimässä sitä. Joskus tuntuu, että se oma määritelmä on ihan nurkan takana. Tähän asti se vain on näyttäytynyt vilaukselta ja juuri kun luulen löytäneeni sen, se katoaa taas. Ilmeisesti se ei ole vielä valmis vaan mun on vielä etsittävä, tutkittava ja hiottava sitä.
On vain sellainen tunne, että melko kepoinen on tämä elämän tarkoitus, jos on vain tarkoitus kerätä maallista mammonaa, olla tapahtumien keskipisteessä, keritä tehdä vaikka mitä jne. Eli kaikkea tuota mitä nykyään monet ihannoivat. Entä jos elämän tarkoitus onkin vain nauttia elämästä. Antaa elämän soljua omalla painollaan ja ottaa vastaan avoimin mielin asioita.
Annanko muiden määritellä oman elämäni tarkoituksen? Miellyttäjäihmisenä, annan. Haluanko sitä? Multa puuttuu se rohkeus. Elän toivossa, että kun nyt pohdin näitä asioita ja kirjoitan tätä blogia, se on iso osa prosessia kohti minun näköistä elämää. Kaikkien teidän kommentit ja että luette tätä, antaa minulle palan rohkeutta lisää.
Vielä en osaa sanoa oman elämäni tarkoitusta, mutta kenties pian se antaa ottaa kiinni!
torstai 26. helmikuuta 2009
Kotona jälleen ja oman koneen ääressä....
Multa pääsi tänään yhteen blogikommenttiin sammakko suusta. Eniten mua vaivaa se, että se vaivaa mua koko ajan ja yhtenään mietin sopivia selittelyjä asiaan. Seuraavaksi pohdin, että taitaa turha selittely vain pahentaa asiaa.
Ei se ollut haukkumista tai mitään vakavaa, mutta olen miellyttäjä-ihminen enkä meinaa kestää sitä, että olisin, vaikkakin tahattomasti, loukannut jotakuta ihmistä. Minä, joka todella uskon, että jokainen taaplaa tyylillään enkä minä ole mitenkään oikeutettu arvostelemaan toisten tekoja tai elämää.
Miksen sitten pysty laittamaan tuotakin "sammakkoa" omaan lokeroonsa yhtenä elämän temppuna, ja unohtamaan asian. Tiedän, että nyt kun menen kyseiseen blogiin, tuo "sammakko" kummittelee mukana ja saa mut varomaan kommenttejani.
Muutenkin alan olla kyllästynyt rooliini miellyttäjä-ihmisenä. Ymmärrän, että meitä diplomaatteja (hienompi sana miellyttäjälle)tarvitaan. Esimerkiksi joukkueenjohtajana on hyvä olla sellainen. Silti se on todella raskastakin. Suorastaan paniikki iskee, jos koen, että olen loukannut jotakuta tai sanonut mielipiteeni ja huomaan, että keskustelukumppani on ihan toisella laidalla. Varsinkin, jos olen mielipiteeni jotenkin töksäyttänyt antamatta tilaa sen toisen mielipiteelle. Harvoin sellaista tapahtuu, koska välttelen sellaista tilannetta viimeiseen saakka.
Oletko ollut tai olet nyt miellyttäjä-ihminen. Jos olet päässyt eroon, miten?
Multa pääsi tänään yhteen blogikommenttiin sammakko suusta. Eniten mua vaivaa se, että se vaivaa mua koko ajan ja yhtenään mietin sopivia selittelyjä asiaan. Seuraavaksi pohdin, että taitaa turha selittely vain pahentaa asiaa.
Ei se ollut haukkumista tai mitään vakavaa, mutta olen miellyttäjä-ihminen enkä meinaa kestää sitä, että olisin, vaikkakin tahattomasti, loukannut jotakuta ihmistä. Minä, joka todella uskon, että jokainen taaplaa tyylillään enkä minä ole mitenkään oikeutettu arvostelemaan toisten tekoja tai elämää.
Miksen sitten pysty laittamaan tuotakin "sammakkoa" omaan lokeroonsa yhtenä elämän temppuna, ja unohtamaan asian. Tiedän, että nyt kun menen kyseiseen blogiin, tuo "sammakko" kummittelee mukana ja saa mut varomaan kommenttejani.
Muutenkin alan olla kyllästynyt rooliini miellyttäjä-ihmisenä. Ymmärrän, että meitä diplomaatteja (hienompi sana miellyttäjälle)tarvitaan. Esimerkiksi joukkueenjohtajana on hyvä olla sellainen. Silti se on todella raskastakin. Suorastaan paniikki iskee, jos koen, että olen loukannut jotakuta tai sanonut mielipiteeni ja huomaan, että keskustelukumppani on ihan toisella laidalla. Varsinkin, jos olen mielipiteeni jotenkin töksäyttänyt antamatta tilaa sen toisen mielipiteelle. Harvoin sellaista tapahtuu, koska välttelen sellaista tilannetta viimeiseen saakka.
Oletko ollut tai olet nyt miellyttäjä-ihminen. Jos olet päässyt eroon, miten?
Uudistuminen
En ole vielä kotona, mutta lainasin kyläpaikan konetta ja nettiyhteyttä. Sain eilen taas pohdinta-aiheen...
Katsoin Villi Pohjola-sarjan jakson paria kohtausta. Toisessa nuori nainen kärsi siitä, että hänen ihonsa hilseili. Siihen intiaanitohtori sanoi, että kun on kevät (eläimet poikivat, luonto alkaa kasvaa jne)hän luo ihoaan uusiksi.
Sitten eräs mies kaupassa kertoi, että hän rakasti armeijan leirejä. Siellä siviiliminä riisuttiin pois (siviilivaatteet pois, hiukset leikattiin) ja armeija antoi omat kamppeensa. Ihminen ikäänkuin revittiin palasiksi ja alettiin kasata uudestaan. Myös hänen äitinsä teki aina perusteellisen kevätsiivouksen ja nyt hän ymmärsi miksi. Hänen mielestään ihmisen tulee uudistua kun alkaa tuntua, ettei mikään yllätä ja kaikki menee saman vanhan kaavan mukaan.
Olisiko tosiaan ihmisen aina välillä hyvä pysähtyä, "repiä" itsensä palasiksi ja alkaa kasata uusiksi itseään. Oletko koskaan kokeillut?
Perusluonnettaan ja sitä miksi on kasvanut ei kokonaan pysty hävittämään. Miten uudistuksen sitten tekisi. Muuttaisiko ympäristöään siten kun pystyy? Vai tulisiko uudistuksen alkaa ensin sisältä, mikä on huomattavasti vaikeampi toteuttaa. Ihminen usein pelkää kuunnella omaa sisintään ja menee vain hyväksi totutun kaavan mukaan. Kuten ystäväni joskus sanoi, että parempi tuttu "helvetti" kuin uskalias hyppy tuntemattomaan.
Miksi ihminen usein pelkää rikkoa rajoja ja hypätä sinne tuntemattomaan. Siellä voi odottaa ihana tulevaisuus, josta tulee kyllä aikojen saatossa tuttu ja turvallinen. Tai pitää jotain tuttua ja turvallista mukanaan hypyssä. Eihän sitä ihan kaikkea voikaan muuttaa.
Itselläni on menossa tietynlainen muutosprosessi. Tutusta ja turvallisesta mukana ovat perhe, tämä sukutalo ja lähisuku. Toivon, että hyvin pian olen valmis ottamaan sen askeleen kohti tuntematonta. Toivon myös, että olen tarpeeksi vahva ja rohkea kuuntelemaan itseäni vaikka se tietäisi jopa lähisuvussa ihmettelyä.
Onnittelen kaikkia ihmisiä, jotka ovat olleet rohkeita ja löytäneet oman tiensä!
Katsoin Villi Pohjola-sarjan jakson paria kohtausta. Toisessa nuori nainen kärsi siitä, että hänen ihonsa hilseili. Siihen intiaanitohtori sanoi, että kun on kevät (eläimet poikivat, luonto alkaa kasvaa jne)hän luo ihoaan uusiksi.
Sitten eräs mies kaupassa kertoi, että hän rakasti armeijan leirejä. Siellä siviiliminä riisuttiin pois (siviilivaatteet pois, hiukset leikattiin) ja armeija antoi omat kamppeensa. Ihminen ikäänkuin revittiin palasiksi ja alettiin kasata uudestaan. Myös hänen äitinsä teki aina perusteellisen kevätsiivouksen ja nyt hän ymmärsi miksi. Hänen mielestään ihmisen tulee uudistua kun alkaa tuntua, ettei mikään yllätä ja kaikki menee saman vanhan kaavan mukaan.
Olisiko tosiaan ihmisen aina välillä hyvä pysähtyä, "repiä" itsensä palasiksi ja alkaa kasata uusiksi itseään. Oletko koskaan kokeillut?
Perusluonnettaan ja sitä miksi on kasvanut ei kokonaan pysty hävittämään. Miten uudistuksen sitten tekisi. Muuttaisiko ympäristöään siten kun pystyy? Vai tulisiko uudistuksen alkaa ensin sisältä, mikä on huomattavasti vaikeampi toteuttaa. Ihminen usein pelkää kuunnella omaa sisintään ja menee vain hyväksi totutun kaavan mukaan. Kuten ystäväni joskus sanoi, että parempi tuttu "helvetti" kuin uskalias hyppy tuntemattomaan.
Miksi ihminen usein pelkää rikkoa rajoja ja hypätä sinne tuntemattomaan. Siellä voi odottaa ihana tulevaisuus, josta tulee kyllä aikojen saatossa tuttu ja turvallinen. Tai pitää jotain tuttua ja turvallista mukanaan hypyssä. Eihän sitä ihan kaikkea voikaan muuttaa.
Itselläni on menossa tietynlainen muutosprosessi. Tutusta ja turvallisesta mukana ovat perhe, tämä sukutalo ja lähisuku. Toivon, että hyvin pian olen valmis ottamaan sen askeleen kohti tuntematonta. Toivon myös, että olen tarpeeksi vahva ja rohkea kuuntelemaan itseäni vaikka se tietäisi jopa lähisuvussa ihmettelyä.
Onnittelen kaikkia ihmisiä, jotka ovat olleet rohkeita ja löytäneet oman tiensä!
maanantai 23. helmikuuta 2009
Risteys
Tänään yllättäen elämä heitti mut risteykseen. Olo on hämmentynyt, surullinen, kaihoisa...
Olen joskus aina leikkinyt ajatuksella, että mitä musta tulee isona (kuten jo aiemmin blogissani kirjoitin). Nyt siitä tuli hiukan konkreettisempaa kun rupesimme pohtimaan pienen metalliyrityksemme tulevaisuutta. Maailman markkinanäkymät eivät juuri ruusuisia kuvia anna ja lisäksi yhtiökumppanini on muutamien vuosien päässä eläkeiästä. Mullahan ei ole mitään koulutusta metallialalle enkä rehellisesti sanottuna pärjää yksin.
Niinpä aloin miettiä, että mitä nyt. Ihanne ammattini tällä hetkellä on hevosterapeutti. En tarkoita hevoskuiskaajaa vaan ihmistä, joka käyttää hevosta syrjäytyneiden nuorten, lasten ja miksein aikuistenkin kuntoutukseen. Mulla olisi esim. kaksi suokkiruunaa, jotka olisivat mun työkavereita. Koitin googlesta etsiä koulutusta jotain sinne päin, mutta vaikea hahmottaa kyseiselle ammatille sopivaa nimikettä. En löytäny tietoja tai sitten etsin ihan vääristä paikoista.
Ihailen niitä, jotka päättäväisesti menevät kohti asettamaansa päämäärää. Minä leijun ilmapallon lailla tuulen vietävänä ja toivon, että joku tökkää taas johonkin suuntaan. Olisiko tuossa nyt ainesta ammattiin. Riittääkö töitä? Se olisi mulle tavallaan sijaisperheenä olemista kun eivät resurssit muuten riitä.
Ja arvatkaa mitä. Laitoin ensin hakemuksen laitoshuoltajakurssille, joka alkaa huhtikuussa. Minä, joka olen vältellyt perinaisellisia ammatteja vaikka typeryyksissäni hankin koulutuksenkin sille alalle ;o) Voiko nyt enempää olla kohtalon ironiaa. Tämäkin siirto tuli siitä kun yhtiökumppanini vaimo ehdotti. Hän juuri itse valmistui laitoshuoltajaksi ja totesi, että töitä ainakin piisaa ja pulaa sijaisista on.
Millä ihmeellä sitä löytää sen rohkeuden kulkea omia polkujaan? Täytyykö ostaa Camel bootsit (jos joku vielä muistaa mainoksen!)? Työtä en pelkää ja mulle riittää, että tulee toimeen. Rikastua en halua kuin henkisesti viisaudella.
Voi että nuo hevoset kiehtovat. Eilen olin taas viikon kevennyksellä ja laukkasimme oikein kunnolla. Huolet jäivät kilometrien päähän ja tänään ovat lihakset kipeät. Eli ne, jotka väittävät ettei ratsastus tunnu missään kun hevonen on se, joka kulkee, niin saatte luvan tulla kokeilemaan mun kanssa.
Olen joskus aina leikkinyt ajatuksella, että mitä musta tulee isona (kuten jo aiemmin blogissani kirjoitin). Nyt siitä tuli hiukan konkreettisempaa kun rupesimme pohtimaan pienen metalliyrityksemme tulevaisuutta. Maailman markkinanäkymät eivät juuri ruusuisia kuvia anna ja lisäksi yhtiökumppanini on muutamien vuosien päässä eläkeiästä. Mullahan ei ole mitään koulutusta metallialalle enkä rehellisesti sanottuna pärjää yksin.
Niinpä aloin miettiä, että mitä nyt. Ihanne ammattini tällä hetkellä on hevosterapeutti. En tarkoita hevoskuiskaajaa vaan ihmistä, joka käyttää hevosta syrjäytyneiden nuorten, lasten ja miksein aikuistenkin kuntoutukseen. Mulla olisi esim. kaksi suokkiruunaa, jotka olisivat mun työkavereita. Koitin googlesta etsiä koulutusta jotain sinne päin, mutta vaikea hahmottaa kyseiselle ammatille sopivaa nimikettä. En löytäny tietoja tai sitten etsin ihan vääristä paikoista.
Ihailen niitä, jotka päättäväisesti menevät kohti asettamaansa päämäärää. Minä leijun ilmapallon lailla tuulen vietävänä ja toivon, että joku tökkää taas johonkin suuntaan. Olisiko tuossa nyt ainesta ammattiin. Riittääkö töitä? Se olisi mulle tavallaan sijaisperheenä olemista kun eivät resurssit muuten riitä.
Ja arvatkaa mitä. Laitoin ensin hakemuksen laitoshuoltajakurssille, joka alkaa huhtikuussa. Minä, joka olen vältellyt perinaisellisia ammatteja vaikka typeryyksissäni hankin koulutuksenkin sille alalle ;o) Voiko nyt enempää olla kohtalon ironiaa. Tämäkin siirto tuli siitä kun yhtiökumppanini vaimo ehdotti. Hän juuri itse valmistui laitoshuoltajaksi ja totesi, että töitä ainakin piisaa ja pulaa sijaisista on.
Millä ihmeellä sitä löytää sen rohkeuden kulkea omia polkujaan? Täytyykö ostaa Camel bootsit (jos joku vielä muistaa mainoksen!)? Työtä en pelkää ja mulle riittää, että tulee toimeen. Rikastua en halua kuin henkisesti viisaudella.
Voi että nuo hevoset kiehtovat. Eilen olin taas viikon kevennyksellä ja laukkasimme oikein kunnolla. Huolet jäivät kilometrien päähän ja tänään ovat lihakset kipeät. Eli ne, jotka väittävät ettei ratsastus tunnu missään kun hevonen on se, joka kulkee, niin saatte luvan tulla kokeilemaan mun kanssa.
sunnuntai 22. helmikuuta 2009
Usko
Mihin sinä uskot?
Lapsena oli lapsenusko. Teini-iässä ja nuorena aikuisena en juurikaan uskoa miettinyt. Mietin vain, että koska pääsen ripiltä, koska saan ajokortin, koska löydän poikaystävän, koska ja millaisen työpaikan saan, koska menen naimisiin ja koska perustan perheen.
Sitten kun ne oli saavutettu, astuin ikäänkuin tyhjän päälle. Aloin ajatella uskoa. Mitä usko on minulle. En käy kirkossa kuin häissä, hautajaisissa ja jouluna. En koe kirkkoa omaksi enkä seurakuntaa. Mielummin istun luonnossa ja kuuntelen sen ääniä. Kuten varmaan olette huomanneet kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan samanlaisia. On jumala ja hänen luomat säännöt ja puitteet. Ne säännöt ja puitteet sekä seurakuntalaisten tulkinnat sitten ovat niitä, jotka tuovat ristiriidat. Miksi yksi uskonto olisi oikeampi kuin toinen.
Olen myös huomannut, että selvästi tietyt tapahtumat tai ihmiset tulevat eri elämän tilanteissa vastaan järjestettynä. On olemassa jokin johdatus. Usein myös huomaan, että jos antaa asian olla, aika tuo ratkaisun. Elämä tai jokin kantaa.
Uskon siis johdatukseen, mutten uskontoihin. Onko se johdatus sitten Jumala? Sitä en osaa sanoa.
Lapsena oli lapsenusko. Teini-iässä ja nuorena aikuisena en juurikaan uskoa miettinyt. Mietin vain, että koska pääsen ripiltä, koska saan ajokortin, koska löydän poikaystävän, koska ja millaisen työpaikan saan, koska menen naimisiin ja koska perustan perheen.
Sitten kun ne oli saavutettu, astuin ikäänkuin tyhjän päälle. Aloin ajatella uskoa. Mitä usko on minulle. En käy kirkossa kuin häissä, hautajaisissa ja jouluna. En koe kirkkoa omaksi enkä seurakuntaa. Mielummin istun luonnossa ja kuuntelen sen ääniä. Kuten varmaan olette huomanneet kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan samanlaisia. On jumala ja hänen luomat säännöt ja puitteet. Ne säännöt ja puitteet sekä seurakuntalaisten tulkinnat sitten ovat niitä, jotka tuovat ristiriidat. Miksi yksi uskonto olisi oikeampi kuin toinen.
Olen myös huomannut, että selvästi tietyt tapahtumat tai ihmiset tulevat eri elämän tilanteissa vastaan järjestettynä. On olemassa jokin johdatus. Usein myös huomaan, että jos antaa asian olla, aika tuo ratkaisun. Elämä tai jokin kantaa.
Uskon siis johdatukseen, mutten uskontoihin. Onko se johdatus sitten Jumala? Sitä en osaa sanoa.
lauantai 21. helmikuuta 2009
Tärkeät lauseet
Niin selvittiin hengissä eilisestä. Kiitos kaikille kommentoineille. Surutyö jatkuu...
Tässä nyt ilmoitan, että näillä minun pohdiskeluillani ei ole mitään logiikkaa. En herää päivään miettimällä, että mitä tänään miettisin. Pohdinnan aiheet tulevat päivän mittaan ja joskus mitä kummallisimmista paikoista. Ja valinnanvaraa löytyy. Lisäksi saatan aloittaa kirjoittamaan blogitekstiäni jostain aiheesta, pyyhkiä äkkiä pois ja aloittaa jostain ihan muusta, koska se aihe tuntuu tärkeämmältä ottaa pohdinnan kohteeksi.
Minulla pyörii nyt päässäni kaksi lausetta Walt Disneyn elokuvasta Prinsessa päiväkirja. Kyllä, minä katson nuorisohömppää korkeasta iästäni huolimatta :o)
Ensimmäinen lause: Kukaan ei voi saada sinua tuntemaan itseäsi sellaiseksi mitä et itse salli.
Toinen lause: Rohkeus ei ole pelon puutetta vaan että kokee jonkun asian tai tekemisen tärkeämmäksi kuin oman pelkonsa.
Hienoja lauseita, mutta käytännössä usein vaikea toteuttaa. Ainakin pitää käyttää aikaa siihen, että alkaa oikeasti uskomaan niihin. Kun kuulin tuon ensimmäisen lauseen ensimmäistä kertaa minä jopa kannustin itseäni uskomaan siihen. En sallisin kenenkään saavan minut kokemaan itseni huonoksi, ala-arvoiseksi, tyhmäksi jne. Lienenkö sitten unohtanut lauseen, koska olen kyllä sallinut toisten saavan minut tuntemaan itseni kaikeksi edellämainituksi. Nyt kun ostin elokuvan itselleni minulla on tilaisuus katsoa se joka päivä ja muistuttaa itseäni siitä.
Sallitko sinä toisten polkea sinua? Saada sinut tuntemaan itsesi joksikin muuksi kuin mitä tiedät sisimmässäsi olevan. Miten oppisin siihen, etten enää salli. Niiden toisten ihmisten valtahan perustuu tämän mukaan kuplaan, jonka voi puhkaista. Itse sallin vallan.
Minulla oli lukiossa opettaja, jonka kuri perustui ihmisen nolaamiseen luokan edessä. Suurin osahan meistä oli kuin tulisilla hiilillä koko tunnin ja siten käyttäytyi hyvin. Silloin kai olimme niin nuoria, että sallimme moisen pelottelun. Meidän luokalla oli yksi poika, joka ei sitten antanut sellaista valtaa opettajalle ja tiedättekö mitä....opettajan keinot loppuivat. Tämä poika ei silti käyttäynyt kamalasti tai häiritsevästi. Hän ei vain stressannut siitä, mitä opettaja hänestä sanoi tunnilla eikä meidän muiden mahdollisesta ajatuksista.
Se toinen lause. Minua pelottavat julkiset esiintymiset. Minua pelottaa, että omilla teoillani saan harmia aikaiseksi muille. Vaikka se olisi vain pientä harmia, vaikka tapaamisten uudelleenjärjestely, en pääsekään auttamaan, olen unohtanut jonkun asian. Siis sellaisia, että jos joku aiheuttaisi mulle moisen "harmin" en ajattelisi siitä yhtään mitään. Asiat vain tehtäisiin uusiksi. Mietinkin nyt, että eikö minulla sitten ole ollut tarpeeksi tärkeätä asiaa kun se ei ole noussut pelon yli? Vai olenko noussut pelon yli joissain asioissa, mutten ole vain huomannut (olen mestari vähättelemään omia saavutuksia!)
Muistatko sinä elämästäsi tapausta, että olet noussut pelon yli sitä tärkeämmän asian puolesta?
Tässä nyt ilmoitan, että näillä minun pohdiskeluillani ei ole mitään logiikkaa. En herää päivään miettimällä, että mitä tänään miettisin. Pohdinnan aiheet tulevat päivän mittaan ja joskus mitä kummallisimmista paikoista. Ja valinnanvaraa löytyy. Lisäksi saatan aloittaa kirjoittamaan blogitekstiäni jostain aiheesta, pyyhkiä äkkiä pois ja aloittaa jostain ihan muusta, koska se aihe tuntuu tärkeämmältä ottaa pohdinnan kohteeksi.
Minulla pyörii nyt päässäni kaksi lausetta Walt Disneyn elokuvasta Prinsessa päiväkirja. Kyllä, minä katson nuorisohömppää korkeasta iästäni huolimatta :o)
Ensimmäinen lause: Kukaan ei voi saada sinua tuntemaan itseäsi sellaiseksi mitä et itse salli.
Toinen lause: Rohkeus ei ole pelon puutetta vaan että kokee jonkun asian tai tekemisen tärkeämmäksi kuin oman pelkonsa.
Hienoja lauseita, mutta käytännössä usein vaikea toteuttaa. Ainakin pitää käyttää aikaa siihen, että alkaa oikeasti uskomaan niihin. Kun kuulin tuon ensimmäisen lauseen ensimmäistä kertaa minä jopa kannustin itseäni uskomaan siihen. En sallisin kenenkään saavan minut kokemaan itseni huonoksi, ala-arvoiseksi, tyhmäksi jne. Lienenkö sitten unohtanut lauseen, koska olen kyllä sallinut toisten saavan minut tuntemaan itseni kaikeksi edellämainituksi. Nyt kun ostin elokuvan itselleni minulla on tilaisuus katsoa se joka päivä ja muistuttaa itseäni siitä.
Sallitko sinä toisten polkea sinua? Saada sinut tuntemaan itsesi joksikin muuksi kuin mitä tiedät sisimmässäsi olevan. Miten oppisin siihen, etten enää salli. Niiden toisten ihmisten valtahan perustuu tämän mukaan kuplaan, jonka voi puhkaista. Itse sallin vallan.
Minulla oli lukiossa opettaja, jonka kuri perustui ihmisen nolaamiseen luokan edessä. Suurin osahan meistä oli kuin tulisilla hiilillä koko tunnin ja siten käyttäytyi hyvin. Silloin kai olimme niin nuoria, että sallimme moisen pelottelun. Meidän luokalla oli yksi poika, joka ei sitten antanut sellaista valtaa opettajalle ja tiedättekö mitä....opettajan keinot loppuivat. Tämä poika ei silti käyttäynyt kamalasti tai häiritsevästi. Hän ei vain stressannut siitä, mitä opettaja hänestä sanoi tunnilla eikä meidän muiden mahdollisesta ajatuksista.
Se toinen lause. Minua pelottavat julkiset esiintymiset. Minua pelottaa, että omilla teoillani saan harmia aikaiseksi muille. Vaikka se olisi vain pientä harmia, vaikka tapaamisten uudelleenjärjestely, en pääsekään auttamaan, olen unohtanut jonkun asian. Siis sellaisia, että jos joku aiheuttaisi mulle moisen "harmin" en ajattelisi siitä yhtään mitään. Asiat vain tehtäisiin uusiksi. Mietinkin nyt, että eikö minulla sitten ole ollut tarpeeksi tärkeätä asiaa kun se ei ole noussut pelon yli? Vai olenko noussut pelon yli joissain asioissa, mutten ole vain huomannut (olen mestari vähättelemään omia saavutuksia!)
Muistatko sinä elämästäsi tapausta, että olet noussut pelon yli sitä tärkeämmän asian puolesta?
torstai 19. helmikuuta 2009
Nousin vielä petistä kirjoittamaan tekstiä, sillä huomenna minulla on raskas päivä tiedossa, enkä jaksa pohtia mitään ylimääräistä. Nyt tulee peräkkäin hiukan mustia aiheita, mutta joskus näin...
Huomenna on isäni syntymäpäivä. Hän kuoli äkillisesti alle 70 vuotiaana 1vuosi 4 kk sitten. Muistan tuo päivän ja neljä teho-osastopäivää lopun elämääni. En pystynyt katsomaan moneen kuukauteen mitään sairaalasarjaa.
Puhelu siskoltani tuli iltapäivällä. Olivat soitelleet aikaisemminkin, mutta eivät olleet saaneet kiinni. Sairaskohtaus, valtimonpullistuma alkoi vuotaa. Se oli nähty kuvauksissa jo 2000-luvun alussa, mutta vuotoriski oli huomattavasti pienempi kuin leikkausriski. Joku on kuitenkin aina se tilastollinen yksi sadasta. Letkut otettiin lopuksi irti ja kaksi tuntia se kesti. Ensin olin sitä mieltä, etten missään tapauksessa halua olla läsnä, mutta onneksi menin.
Se lokakuu katosi mielestäni kokonaan. Koska isälläni oli polttohautaus meillä oli kahdet hautajaiset. Varsinaiset, jossa oli paljon väkeä. Hautaanlasku, jossa olivat vain äitini, isäni sisko, veljeni ja minä. Siskoni asuu sen verran kaukana, ettei päässyt.
Oli mieletön tunne kun kannoin isäni uurnan haudalle. En koskaan ollut kuvitellut sitä. Kaikissa hautajaisissa ennen tätä on kannettu arkku. Siihen mulla ei olisi ollut sijaa. Annoin veljeni laskea uurnan hautaan. En uskonut kuinka iso osa minusta meni siinä mukana. Sitä kun on tuudittautunut siihen uskoon, että tämä perhe pysyy tällaisena kauas tulevaisuuteen saakka. Tosin olin joskus todennut, että isä ei lähde tästä meidän kotitalosta kuin jalat edellä. Arvaa tuliko tunne, että olin jotenkin manannut koko jutun.
Isän kuolema sattui juuri ennen Pyhäinpäivää. Silloin oli seurakuntamme lehdessä artikkeli surusta ja sen vaatimasta ajasta ja muodosta. Onnekseni luin siitä, että rakkautta ihmiseen ei lasketa sillä montako kertaa käy hautausmaalla. Minä kyllä käyn silloin tällöin hautausmaalla, mutta en joka viikko enkä edes joka kuukausi. Äiti kävi laittamassa joka kuukauden 13. päivä kynttilän (isän kuolinpäivä), että isällä olisi valoisaa. Kirjoituksesta sain lohtua myös siihen, että vaikka nyky-yhteiskunta ikäänkuin palkitsee nopeasta toipumisesta, niin se ei ole tarkoitus. Jokaisen suru vie juuri niin kauan kuin se vie. Ensin on shokki. Sitten on paha paikka kun kaikki pakolliset järjestelyt loppuvat. Et voi paeta niiden taakse. Sen jälkeen tunteet ovat aaltomaisia. Vieläkään en pysty ajattelemaan ilman yhtä kyyneltä. Niin paljon jäi kesken.
Äitini löysi keskustelukumppanin (oli myös menettänyt just aviopuolisonsa) ja sai käytyä läpi tunteensa. Mulla olivat sekä helpotuksena että kirouksena pienet lapset. Ne pakottavat pysymään arjessa kiinni, mutta eivät kyllä anna käsitellä surua kuin pieninä annoksina. Joskus kyllä tuntui, että ehkä näin oli parasta. Mitä olisikaan tapahtunut, jos suru olisi tullut yhtenä tsunami-aaltona. Olisiko hukkunut?
Nykyään monet ihmiset eivät osaa tai uskalla kohdata ikäviä tunteita. Surukin kuuluu siihen. Ehkä siksi niin monet kehuvat, että oletpa hyvin toipunut. Jos vähänkin kauemmin asiaa käsittelet, niin jo pohditaan, että mitä tuo oikein siinä asiassa vielä velloo. Johan tapahtumasta on kauan aikaa. Oli nyt kyseessä kuolema, sairaus tai vaikka halvaantuminen. Ihmiset ihailevat sankarillisesti taistelevia ihmisiä. Eikä siinä mitään vikaa ole, että lehdissä kerrotaan sitten näistä voittotarinoista. Siitähän moni saa tukea. Mutta on väärin odottaa, että kaikki toipuvat ja alkavan taistella lähimpien kuukausien tai vuosien aikana. On annetta ihmisen käydä rauhassa läpi tunteensa.
Siinä onkin ystäville haastetta, että huomaavat sen hienoisen rajan: milloin lohduttaa ja milloin kannustaa. Jos joku olisi minulle tullut sanomaan sen puolen vuoden aikana, että kyllä aika auttaa, olisin vetänyt turpaan. Kyllähän minä sen sanomattakin tiesin, mutta siinä vaiheessa sattui niin ja oli vain mustaa.
Mutta se aika silti auttaa. Hitaasti, mutta varmasti.
Huomenna on isäni syntymäpäivä. Hän kuoli äkillisesti alle 70 vuotiaana 1vuosi 4 kk sitten. Muistan tuo päivän ja neljä teho-osastopäivää lopun elämääni. En pystynyt katsomaan moneen kuukauteen mitään sairaalasarjaa.
Puhelu siskoltani tuli iltapäivällä. Olivat soitelleet aikaisemminkin, mutta eivät olleet saaneet kiinni. Sairaskohtaus, valtimonpullistuma alkoi vuotaa. Se oli nähty kuvauksissa jo 2000-luvun alussa, mutta vuotoriski oli huomattavasti pienempi kuin leikkausriski. Joku on kuitenkin aina se tilastollinen yksi sadasta. Letkut otettiin lopuksi irti ja kaksi tuntia se kesti. Ensin olin sitä mieltä, etten missään tapauksessa halua olla läsnä, mutta onneksi menin.
Se lokakuu katosi mielestäni kokonaan. Koska isälläni oli polttohautaus meillä oli kahdet hautajaiset. Varsinaiset, jossa oli paljon väkeä. Hautaanlasku, jossa olivat vain äitini, isäni sisko, veljeni ja minä. Siskoni asuu sen verran kaukana, ettei päässyt.
Oli mieletön tunne kun kannoin isäni uurnan haudalle. En koskaan ollut kuvitellut sitä. Kaikissa hautajaisissa ennen tätä on kannettu arkku. Siihen mulla ei olisi ollut sijaa. Annoin veljeni laskea uurnan hautaan. En uskonut kuinka iso osa minusta meni siinä mukana. Sitä kun on tuudittautunut siihen uskoon, että tämä perhe pysyy tällaisena kauas tulevaisuuteen saakka. Tosin olin joskus todennut, että isä ei lähde tästä meidän kotitalosta kuin jalat edellä. Arvaa tuliko tunne, että olin jotenkin manannut koko jutun.
Isän kuolema sattui juuri ennen Pyhäinpäivää. Silloin oli seurakuntamme lehdessä artikkeli surusta ja sen vaatimasta ajasta ja muodosta. Onnekseni luin siitä, että rakkautta ihmiseen ei lasketa sillä montako kertaa käy hautausmaalla. Minä kyllä käyn silloin tällöin hautausmaalla, mutta en joka viikko enkä edes joka kuukausi. Äiti kävi laittamassa joka kuukauden 13. päivä kynttilän (isän kuolinpäivä), että isällä olisi valoisaa. Kirjoituksesta sain lohtua myös siihen, että vaikka nyky-yhteiskunta ikäänkuin palkitsee nopeasta toipumisesta, niin se ei ole tarkoitus. Jokaisen suru vie juuri niin kauan kuin se vie. Ensin on shokki. Sitten on paha paikka kun kaikki pakolliset järjestelyt loppuvat. Et voi paeta niiden taakse. Sen jälkeen tunteet ovat aaltomaisia. Vieläkään en pysty ajattelemaan ilman yhtä kyyneltä. Niin paljon jäi kesken.
Äitini löysi keskustelukumppanin (oli myös menettänyt just aviopuolisonsa) ja sai käytyä läpi tunteensa. Mulla olivat sekä helpotuksena että kirouksena pienet lapset. Ne pakottavat pysymään arjessa kiinni, mutta eivät kyllä anna käsitellä surua kuin pieninä annoksina. Joskus kyllä tuntui, että ehkä näin oli parasta. Mitä olisikaan tapahtunut, jos suru olisi tullut yhtenä tsunami-aaltona. Olisiko hukkunut?
Nykyään monet ihmiset eivät osaa tai uskalla kohdata ikäviä tunteita. Surukin kuuluu siihen. Ehkä siksi niin monet kehuvat, että oletpa hyvin toipunut. Jos vähänkin kauemmin asiaa käsittelet, niin jo pohditaan, että mitä tuo oikein siinä asiassa vielä velloo. Johan tapahtumasta on kauan aikaa. Oli nyt kyseessä kuolema, sairaus tai vaikka halvaantuminen. Ihmiset ihailevat sankarillisesti taistelevia ihmisiä. Eikä siinä mitään vikaa ole, että lehdissä kerrotaan sitten näistä voittotarinoista. Siitähän moni saa tukea. Mutta on väärin odottaa, että kaikki toipuvat ja alkavan taistella lähimpien kuukausien tai vuosien aikana. On annetta ihmisen käydä rauhassa läpi tunteensa.
Siinä onkin ystäville haastetta, että huomaavat sen hienoisen rajan: milloin lohduttaa ja milloin kannustaa. Jos joku olisi minulle tullut sanomaan sen puolen vuoden aikana, että kyllä aika auttaa, olisin vetänyt turpaan. Kyllähän minä sen sanomattakin tiesin, mutta siinä vaiheessa sattui niin ja oli vain mustaa.
Mutta se aika silti auttaa. Hitaasti, mutta varmasti.
Kipeä aihe...
Ihanne maailmassa jokainen vanhempi haluaa lapsensa parasta. Meidän maailmassa se pitää paikkansa suurimman osan kohdalla.
Luin lehdestä, että huostaanotettujen lasten määrä on kaksinkertaistunut ja että sijaisperheistä on huutava pula. Muistaakseni se luku oli hurjan suuri siihen nähden mitä olin itse joskus kuvitellut. Tämä aihe alkoi liipata läheltä kun talutan tallilla sellaisia lapsia ja eräs tuttavaperhe on aloittamassa taipaleen sijaisperheeksi.
Jotenkin järkyttävää. En varmaan jaksaisi olla töissä sosiaalityöntekijänä kun hukkuisin kyyneliin ja valtavaan avuttomuuden tunteeseen. Miten joku voi kohdella lapsia näin ja kun realistisesti ajateltuna, kaikkia ei voi pelastaa. Miten sitä menisi nukkumaan joka ilta tietäen, että monta lasta on vielä heitteillä. Lehdessä luki, että jotkut vanhemmat saattavat laittaa lapsen päiväksi komeroon, ettei se pääse hukkateille kun vanhemmat ovat poissa (missä sitten lienevätkin). On tyhjiä ruokakomeroita, matoja täynnä olevia patjoja, 3-vuotias syöttää 1-vuotiaalle pikkusisarelleen ruokaa jne. Voiko Suomessa todellakin olla tällaista?
Mulle tuli heti sellainen olo, että tulkaa kaikki tänne. Minä pelastan teidät! Mutta totuus on se, että eivät resurssit riitä. Niinpä nostan hattua kaikille, jotka siihen hommaan ryhtyvät: sosiaalityöntekijät, sijaisperheet ja muut auttavat alan ammattilaiset.
Sanotaan, että sivistyneen yhteiskunnan merkkinä on se, että se pitää huolta heikompiosaisistaan. Tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että yhteiskunta on minäminulletässäjanyt-näköinen. Toivon vain, että ne kaikki, jotka asialle tekevät jotain, edes jotain pientä, saavat aikaan valtavan virran, joka tempaisee tämän itsekeskeisyyskuonan mukaansa ja vie sen pois ikuisiksi ajoiksi.
On niin hienoa saada talutuksen päätteeksi hymy tai vaikka hiukan jutustelua kovia kokeneelta lapselta. He ovat sopeutuvaisia, mutta kaikesta jäänee jonkinlainen arpi jonnekin syvälle. Se hautautuu hyvien kokemusten alle, mutta pompahtaa erittäin helposti pintaan huonoista kokemuksista.
Pitäkää toisistanne huolta!
Luin lehdestä, että huostaanotettujen lasten määrä on kaksinkertaistunut ja että sijaisperheistä on huutava pula. Muistaakseni se luku oli hurjan suuri siihen nähden mitä olin itse joskus kuvitellut. Tämä aihe alkoi liipata läheltä kun talutan tallilla sellaisia lapsia ja eräs tuttavaperhe on aloittamassa taipaleen sijaisperheeksi.
Jotenkin järkyttävää. En varmaan jaksaisi olla töissä sosiaalityöntekijänä kun hukkuisin kyyneliin ja valtavaan avuttomuuden tunteeseen. Miten joku voi kohdella lapsia näin ja kun realistisesti ajateltuna, kaikkia ei voi pelastaa. Miten sitä menisi nukkumaan joka ilta tietäen, että monta lasta on vielä heitteillä. Lehdessä luki, että jotkut vanhemmat saattavat laittaa lapsen päiväksi komeroon, ettei se pääse hukkateille kun vanhemmat ovat poissa (missä sitten lienevätkin). On tyhjiä ruokakomeroita, matoja täynnä olevia patjoja, 3-vuotias syöttää 1-vuotiaalle pikkusisarelleen ruokaa jne. Voiko Suomessa todellakin olla tällaista?
Mulle tuli heti sellainen olo, että tulkaa kaikki tänne. Minä pelastan teidät! Mutta totuus on se, että eivät resurssit riitä. Niinpä nostan hattua kaikille, jotka siihen hommaan ryhtyvät: sosiaalityöntekijät, sijaisperheet ja muut auttavat alan ammattilaiset.
Sanotaan, että sivistyneen yhteiskunnan merkkinä on se, että se pitää huolta heikompiosaisistaan. Tällä hetkellä näyttää pahasti siltä, että yhteiskunta on minäminulletässäjanyt-näköinen. Toivon vain, että ne kaikki, jotka asialle tekevät jotain, edes jotain pientä, saavat aikaan valtavan virran, joka tempaisee tämän itsekeskeisyyskuonan mukaansa ja vie sen pois ikuisiksi ajoiksi.
On niin hienoa saada talutuksen päätteeksi hymy tai vaikka hiukan jutustelua kovia kokeneelta lapselta. He ovat sopeutuvaisia, mutta kaikesta jäänee jonkinlainen arpi jonnekin syvälle. Se hautautuu hyvien kokemusten alle, mutta pompahtaa erittäin helposti pintaan huonoista kokemuksista.
Pitäkää toisistanne huolta!
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
naisen rooli
Mielenkiintoinen sairaus tämä flunssa. Siis ihan tavallinen ei influenssa.
Päässä humisee, nenä tukossa, aivastelua, korvat lukossa eikä ääni kanna. Miten se voikin viedä ihmisen ihan tilttiin. Tuntuu, että ne vähäisetkin ajatukset tarpovat kaulaansa myöten suossa.
Tein tänään vielä sellaisenkin kauheuden, että mies vei nuorimman hoitoon ja keskimmäinen on koulussa (pakollista). Vanhin on Lapissa. Joten koko päivän aikaa levätä ja potea huonoa omaatuntoa siitä, että hoidatan lapset muualla tämän päivän enkä superesiäitieni tavoin pure vain hammasta ja hoida naisen velvollisuutta.
Joskus kun mieheni on sairas, niin saa potea yksin sängyn peittojen alla eikä kenelläkään ole sille asiaa tai edes paheksu. Kun minä olen sairas, yleensä on joku lapsistakin. Kotityöt huutavat vieressä eivätkä anna sen siunaamaa rauhaa. Miksi naiselle on vielä nykyisinkin sälytetty nämä velvollisuudet. Kaikista eniten vielä juuri toinen nainen "vahtii", että muut käyttäytyvät roolin mukaisesti. Auta armias, jos lapsella tai miehellä ei puhtaita vaatteita, ei muistettu käydä neuvolassa, hammaslääkärissä, lääkärissä, vanheimpainillassa, vanhempainvartissa, harrastuksen parissa jne. Minkälainen emäntä siinä talossa onkaan!!!!
Muistan kun oma äitini totesi, kun mieheni oli hoitanut koko kesäloman lapsiaan, että täytyy sille suoda edes yksi viikonloppu ilman lapsia. On raukka joutunut koko kesäloman ajan hoitamaan. Tässä vaiheessa huomautettakoon, ettei mies ole protestoinut yhtään. Jos minä olen koko lomani lasten kanssa niin se kuuluu ilman muuta asiaan.
Sori, pääsin lempiaiheeseeni :o)
Olen omalla tavallani kaikella tavalla protestoinut naisen jäykkää roolia. Haluan kokea samanlaista vapautta kuin miehet. Kyse ei ole siitä, etten halua olla lasteni kanssa tai rakasta heitä. Haluan vain nauttia heidän seurastaan enkä jäädä jumiin hellan ja siivouksen vankilaan. Toki sanottakoon, että nyt myöhemmin äitini on todennut, että hyvä kun vietätte lasten kanssa aikaa. Hänen aikanaan tärkeintä oli ruokahuolto ja kodin siivous. Lukekaapa vaan joskus ohjeita vaimoille vuosilta 1950-1960. Vähänkö nauroin. "Muistakaa olla huoliteltuja kun miehenne tulee rankan työpäivän jälkeen. Älköön hän milloinkaan löytäkö vaimoaan papiljotit päässä".
Silti tuo karmaiseva roolipeikko nostaa päätään meidän naisten parissa. Miksi emme voi nauttia maailmasta ja sen menosta, ilman että haluamme lytätä toisen naisen, jos se ei harrasta käsitöitä tai pidä huusholliaan tiptop-kunnossa. Miksi olemme toisillemme susia?
Päässä humisee, nenä tukossa, aivastelua, korvat lukossa eikä ääni kanna. Miten se voikin viedä ihmisen ihan tilttiin. Tuntuu, että ne vähäisetkin ajatukset tarpovat kaulaansa myöten suossa.
Tein tänään vielä sellaisenkin kauheuden, että mies vei nuorimman hoitoon ja keskimmäinen on koulussa (pakollista). Vanhin on Lapissa. Joten koko päivän aikaa levätä ja potea huonoa omaatuntoa siitä, että hoidatan lapset muualla tämän päivän enkä superesiäitieni tavoin pure vain hammasta ja hoida naisen velvollisuutta.
Joskus kun mieheni on sairas, niin saa potea yksin sängyn peittojen alla eikä kenelläkään ole sille asiaa tai edes paheksu. Kun minä olen sairas, yleensä on joku lapsistakin. Kotityöt huutavat vieressä eivätkä anna sen siunaamaa rauhaa. Miksi naiselle on vielä nykyisinkin sälytetty nämä velvollisuudet. Kaikista eniten vielä juuri toinen nainen "vahtii", että muut käyttäytyvät roolin mukaisesti. Auta armias, jos lapsella tai miehellä ei puhtaita vaatteita, ei muistettu käydä neuvolassa, hammaslääkärissä, lääkärissä, vanheimpainillassa, vanhempainvartissa, harrastuksen parissa jne. Minkälainen emäntä siinä talossa onkaan!!!!
Muistan kun oma äitini totesi, kun mieheni oli hoitanut koko kesäloman lapsiaan, että täytyy sille suoda edes yksi viikonloppu ilman lapsia. On raukka joutunut koko kesäloman ajan hoitamaan. Tässä vaiheessa huomautettakoon, ettei mies ole protestoinut yhtään. Jos minä olen koko lomani lasten kanssa niin se kuuluu ilman muuta asiaan.
Sori, pääsin lempiaiheeseeni :o)
Olen omalla tavallani kaikella tavalla protestoinut naisen jäykkää roolia. Haluan kokea samanlaista vapautta kuin miehet. Kyse ei ole siitä, etten halua olla lasteni kanssa tai rakasta heitä. Haluan vain nauttia heidän seurastaan enkä jäädä jumiin hellan ja siivouksen vankilaan. Toki sanottakoon, että nyt myöhemmin äitini on todennut, että hyvä kun vietätte lasten kanssa aikaa. Hänen aikanaan tärkeintä oli ruokahuolto ja kodin siivous. Lukekaapa vaan joskus ohjeita vaimoille vuosilta 1950-1960. Vähänkö nauroin. "Muistakaa olla huoliteltuja kun miehenne tulee rankan työpäivän jälkeen. Älköön hän milloinkaan löytäkö vaimoaan papiljotit päässä".
Silti tuo karmaiseva roolipeikko nostaa päätään meidän naisten parissa. Miksi emme voi nauttia maailmasta ja sen menosta, ilman että haluamme lytätä toisen naisen, jos se ei harrasta käsitöitä tai pidä huusholliaan tiptop-kunnossa. Miksi olemme toisillemme susia?
tiistai 17. helmikuuta 2009
Koneet = tehokkuus
Tump tump tump levytyökone lyö reikiä levyyn tasaiseen tahtiin. Aluksi minä vain vahdin sitä sormi valmiina keskeyttämään ohjelman, jos levy jää kiinni johonkin ja menee ryttyyn. Sitten aloin turtua ja miettiä jotain tekemistä odotuksen ajaksi.
Kumpi oli tehokkaampi? Kone, joka tasaiseen väsymättömään tahtiin jatkoi reikien tekemistä vai minä, joka tein jo seuraavaa vaihetta pitäen silmällä konetta.
Radiossa kerrottiin tekniikan ja nimenomaan tietotekniikan seuraavasta läpimurrosta. Ilmeisestikin koneita, jotka pystyvät älylliseen kommunikointiin ihmisen kanssa. Tässä flunssassa ainoa älyllinen olisikin ollut kone. Hieman yksipuolista kommunikointia, kun mä vain huokailisin ja kävisin niistämässä nenää.
Voi olla, että tämän päivän pohdintakin on ties mitä kun järki ei kulje.
Mitä minä sain palkaksi tehokkuudesta? Tietenkin valmista tavaraa ja kädet täyteen levyn reunoista tulleita viiltohaavoja. Tänään tulikin niin syvä, että tarvii huomenna mennä hakemaan jäykkäkouristus työterveyteen.
Kumpi oli tehokkaampi? Kone, joka tasaiseen väsymättömään tahtiin jatkoi reikien tekemistä vai minä, joka tein jo seuraavaa vaihetta pitäen silmällä konetta.
Radiossa kerrottiin tekniikan ja nimenomaan tietotekniikan seuraavasta läpimurrosta. Ilmeisestikin koneita, jotka pystyvät älylliseen kommunikointiin ihmisen kanssa. Tässä flunssassa ainoa älyllinen olisikin ollut kone. Hieman yksipuolista kommunikointia, kun mä vain huokailisin ja kävisin niistämässä nenää.
Voi olla, että tämän päivän pohdintakin on ties mitä kun järki ei kulje.
Mitä minä sain palkaksi tehokkuudesta? Tietenkin valmista tavaraa ja kädet täyteen levyn reunoista tulleita viiltohaavoja. Tänään tulikin niin syvä, että tarvii huomenna mennä hakemaan jäykkäkouristus työterveyteen.
maanantai 16. helmikuuta 2009
Työn raskaan raatajat
Yllä olevien kuvien välineiden avulla minä ansaitsen leipäni. Olen siis metallipajassa.Tieni tänne on käynyt kaupungin puutarhatyön, jäätelökioskin myyjän, toimistosiivoojan, lääketehtaan vientisihteerin toimien kautta. Ajankohtaista siksi, että kahdeksasluokkalainen poikani valitsi juuri valinnaisaineita ja tuli puheeksi tulevaisuuden koulutus ja työ.
Miksi ihminen päätyy töihin johonkin? Kilpaurheilijoilla on usein vastaus kuinka he jo pieninä lapsina päättivä ruveta urheilijoiksi ja teini-iässä viimeistään ollaan jo ajateltu maailmanmestaruuskisoja tai Olympialaisia. Siis haloo!!!!
Minä en vielä yläasteiässäkään ajatellut edes, että mikä musta tulee isona. Kahdeksannen valinnaisissa halusin uuden aloittaa uuden kielen opiskelun, koska se oli kohtalaisen helppoa minulla ja pidin eri kielistä. Yhdeksännellä olin TET-viikkona sairaalan taloustoimistossa koska se tuntui kiehtovalta. Paperihommat,yäk nyt. Kun tuotiin eteen ammattikirja, avautui ihan uusi maailma. Epätodellista, että jo siinä vaiheessa piti pohtia tuollaista.
Menin siis turvallisesti lukioon ja sieltä vielä kauppiksen sihteerilinjalle. Eli selvää mietintä aikaa olin vailla. Enkä muuten vieläkään ole päättänyt. Olen vanhempien lailla vaan ajautunut työstä ja paikasta toiseen.
Kuinka moni meistä on oikeasti määrätietoinen ammatin suhteen? Kuka meistä tiesi jo yläasteella, mikä on se oikea.
Melkoisten sattumien kautta olen nykyisessä ammatissakin ja yrityksessä. Olin aluksi menossa ihan muualle. Miksi sitten tulin valinneeksi näin? No, tietysti siellä toisessa paikassa oli tarjolla vain työharjoitteluaika. Tässä firmassa mahdollisesti tuleva työpaikka. Siis aina vain olen kyseisessä firmassa ja nyt vähän omistankin.
Onneksi tänä päivänä ei katsota yhtään kieroon vaikka vaihtaisit täysin ammattia ja opiskelisit peräti uuden vaikka yli viisikymppisenä.
Eläköön ainakin siinä kohtaan suvaitsevuus!
Tiesitkö sinä heti, mikä haluat olla ja oletko nyt siellä?
sunnuntai 15. helmikuuta 2009
viikonloppu vilahti
Minulle tuli vieras Turusta ja lauantai menikin siinä. Oikein tuli vieroitusoireita, kun ei päässyt lukemaan toisten blogeja ja kirjoittamaan omaansa ;o) Kohta varmaan olen Betty Ford-klinikalla saamassa vieroitushoitoa!
Kävimme vieraan kanssa katsomassa Titanic-musikaalia. Oli vaikuttava ja hyvät laulajat. No, tyypilliseen tapaani alkoivat aivot raksuttaa jälkeen päin ja pohdin tapahtumia. Olen nähnyt elokuvankin ja kohta, jota en voi katsoa itkemättä on äiti, joka kolmannen luokan hytissä nukuttaa lapsensa uneen sadun myötä veden noustessa koko ajan.
Koska sekä musikaalissa että elokuvassa olivat rautaportit kiinni kolmanteen luokkaan, niin onkohan niin oikeasti ollut? Että todella päätettiin uhrata köyhimmät ihmiset kuin laivarotat kun pelastusveneitä oli niin vähän. Ajatelkaa mikä vastuu kapteenilla, pystyykö tuollaisen jälkeen enää elämään. Tässä tapauksessahan kapteeni meni laivan mukana, mutta entä se herra Ismey. Pitäisi googlata, löytyykö tietoa herran elämästä sen jälkeen.
Vastuu.... Joskus joku sanoi, että palkka määräytyy vastuun mukaan. Miksiköhän eivät sitten lastenhoitajat saa kunnon palkkaa. Mielestäni vastuu toisten lapsista on paljon suurempi kuin jonkun toimitusjohtajan pörssifirmassa. Niitä kun ei sitten ikinä edes saada vastuuseen loppupeleissä.
Vastuu....iso sana ja sisältää paljon. Nykypäivänä on aina saatava tai löydyttävä joku vastuuseen. Mitään asiaa ei vaan voi tapahtua. Jotkut tutkimiset ovat opettavaisia eikä siten samaa virhettä toisteta. Siitä huolimatta on kamalaa, kun ikinä ei saa epäonnistua. Ei uskalla tehdä mitään, kun aina saa pelätä joutuvansa suureen vastuuseen. Ymmärrän, että jokaisen tulee kantaa tekonsa seuraukset, mutta yleensä se vastuu musertaa ihmisen ja se seuraa melkein koko loppuelämän.
Hiukan heitti mustan puolelle tuo mun pohdinta, mutta mitäs menin katsomaan sellaista musikaalia ;o)
Illalla odottaa taas ratsastus ja heppojen hajut, joten eikö tämä taas tästä. Vierailu oli mukava ja odotettu vaikka poikikin vakavan pohdiskelun.
Kävimme vieraan kanssa katsomassa Titanic-musikaalia. Oli vaikuttava ja hyvät laulajat. No, tyypilliseen tapaani alkoivat aivot raksuttaa jälkeen päin ja pohdin tapahtumia. Olen nähnyt elokuvankin ja kohta, jota en voi katsoa itkemättä on äiti, joka kolmannen luokan hytissä nukuttaa lapsensa uneen sadun myötä veden noustessa koko ajan.
Koska sekä musikaalissa että elokuvassa olivat rautaportit kiinni kolmanteen luokkaan, niin onkohan niin oikeasti ollut? Että todella päätettiin uhrata köyhimmät ihmiset kuin laivarotat kun pelastusveneitä oli niin vähän. Ajatelkaa mikä vastuu kapteenilla, pystyykö tuollaisen jälkeen enää elämään. Tässä tapauksessahan kapteeni meni laivan mukana, mutta entä se herra Ismey. Pitäisi googlata, löytyykö tietoa herran elämästä sen jälkeen.
Vastuu.... Joskus joku sanoi, että palkka määräytyy vastuun mukaan. Miksiköhän eivät sitten lastenhoitajat saa kunnon palkkaa. Mielestäni vastuu toisten lapsista on paljon suurempi kuin jonkun toimitusjohtajan pörssifirmassa. Niitä kun ei sitten ikinä edes saada vastuuseen loppupeleissä.
Vastuu....iso sana ja sisältää paljon. Nykypäivänä on aina saatava tai löydyttävä joku vastuuseen. Mitään asiaa ei vaan voi tapahtua. Jotkut tutkimiset ovat opettavaisia eikä siten samaa virhettä toisteta. Siitä huolimatta on kamalaa, kun ikinä ei saa epäonnistua. Ei uskalla tehdä mitään, kun aina saa pelätä joutuvansa suureen vastuuseen. Ymmärrän, että jokaisen tulee kantaa tekonsa seuraukset, mutta yleensä se vastuu musertaa ihmisen ja se seuraa melkein koko loppuelämän.
Hiukan heitti mustan puolelle tuo mun pohdinta, mutta mitäs menin katsomaan sellaista musikaalia ;o)
Illalla odottaa taas ratsastus ja heppojen hajut, joten eikö tämä taas tästä. Vierailu oli mukava ja odotettu vaikka poikikin vakavan pohdiskelun.
perjantai 13. helmikuuta 2009
perjantain pohdiskelua
Sain eilen loppuun heppakirjani. Siellä oli ihan yleispsykologiaakin.
Stressistä oli yksi kappale. Siinä oli neljä naista, jotka edustivat kukin omaa stressilajia. Aihetta oli siis käsitelty ratsastustunnista. Minuun kolahti kaksi. Itseuskon puute stressaa ja sitten se, että pelkään aiheuttavani paljon ylimääräistä härdelliä muille omilla töppäyksilläni.
Koska ne oli otettu oikein kirjassa aiheeksi, uskon, että löytyy muitakin, joihin nuo kolahtavat. Ja aina sitä luulee olevansa ainut. Kuka sen jännittyneen tunnelman sitten saa aikaiseksi esim. just ratsastustunneilla? Ne muutamat, jotka luottavat satavarmasti itseensä ja eivät pelkää sitä myös näyttää. Saaden tietysti muiden olon erittäin tukalaksi. Toinen syy on se, että ihmiset eivät avoimesti tunnusta tunteitaan. Pelkäävät nolausta, naurua jne. Kirjassa kuitenkin yksi oikea ihminen (nuo neljä naista olivat keksittyjä, mutta kirjassa otteita oikeiden ihmisten kommenteista) kertoi tuntevasta melkoista vapautta kun uskalsi tunnustaa kun pelotti hepan selässä.
Siitäkin puhuttiin, että hevonen ei saa huomata, että pelkäät. Hevonen ei ilkeyttään käytä sitä hyväksi. Totta se huomaa, että pelkäät, mutta kun tunnustat pelkosi, pääset sen herraksi ja heppa vaistoaa myös sen.
Näissä blogeissa ja muissakin kirjallisissa tuotoksissa monet myöntävät pelkonsa, jännityksensä ja yleensä tunteensa. Miksi se kasvokkain on niin vaikeaa? Itse olen erittäin huono siinä ja varmaan kukaan ystävistäni ei ole nähnyt minun itkevän. Kotona itken kyllä, mutta silloinkin haluan olla yksin. En halua tunnustaa heikkoa hetkeäni.
Koen, että mun on oltava muiden tuki ja turva. Tähän sanottakoon, että tunne on vain mun päässä. No, isän kuoleman jälkeen ja hiukan nytkin tuntuu, että äiti turvautuu esikoiseensa. Ei sillä tavalla, että olisi joka päivä meillä tms. Kerran vain sanoin, että selkä on kipiä, niin hän kommentoi, että älä nyt sinä sairastu.
Kuten näette ratsastus ja hepat ovat mulle tärkeitä. Löysin itselleni oikein sopivan tallin sinä kesänä ennen kuin isäni kuoli syksyllä. Hän kerkesi käydä siellä. Isän kuoleman jälkeen kävin puolisen vuotta joka viikko yhtenä päivänä siivoamassa karsinat (päälle lapsien talutus ja oma ratsastustunti). Olisi tullut hulluksi ilman sitä kolmen tunnin omaa rauhaa ja talikon heiluttelua. Mulle se työ antoi voimia ja tilaisuuden surutyöhön yksin. Lasten aikana kun pitää olla edes hieman kasassa. Toki heidän aikana itkin myös ikävää, etteivät luule surun olevan piilotettava tunne.
Perjantain 13. päivä. Mitähän vielä tapahtuu?
Stressistä oli yksi kappale. Siinä oli neljä naista, jotka edustivat kukin omaa stressilajia. Aihetta oli siis käsitelty ratsastustunnista. Minuun kolahti kaksi. Itseuskon puute stressaa ja sitten se, että pelkään aiheuttavani paljon ylimääräistä härdelliä muille omilla töppäyksilläni.
Koska ne oli otettu oikein kirjassa aiheeksi, uskon, että löytyy muitakin, joihin nuo kolahtavat. Ja aina sitä luulee olevansa ainut. Kuka sen jännittyneen tunnelman sitten saa aikaiseksi esim. just ratsastustunneilla? Ne muutamat, jotka luottavat satavarmasti itseensä ja eivät pelkää sitä myös näyttää. Saaden tietysti muiden olon erittäin tukalaksi. Toinen syy on se, että ihmiset eivät avoimesti tunnusta tunteitaan. Pelkäävät nolausta, naurua jne. Kirjassa kuitenkin yksi oikea ihminen (nuo neljä naista olivat keksittyjä, mutta kirjassa otteita oikeiden ihmisten kommenteista) kertoi tuntevasta melkoista vapautta kun uskalsi tunnustaa kun pelotti hepan selässä.
Siitäkin puhuttiin, että hevonen ei saa huomata, että pelkäät. Hevonen ei ilkeyttään käytä sitä hyväksi. Totta se huomaa, että pelkäät, mutta kun tunnustat pelkosi, pääset sen herraksi ja heppa vaistoaa myös sen.
Näissä blogeissa ja muissakin kirjallisissa tuotoksissa monet myöntävät pelkonsa, jännityksensä ja yleensä tunteensa. Miksi se kasvokkain on niin vaikeaa? Itse olen erittäin huono siinä ja varmaan kukaan ystävistäni ei ole nähnyt minun itkevän. Kotona itken kyllä, mutta silloinkin haluan olla yksin. En halua tunnustaa heikkoa hetkeäni.
Koen, että mun on oltava muiden tuki ja turva. Tähän sanottakoon, että tunne on vain mun päässä. No, isän kuoleman jälkeen ja hiukan nytkin tuntuu, että äiti turvautuu esikoiseensa. Ei sillä tavalla, että olisi joka päivä meillä tms. Kerran vain sanoin, että selkä on kipiä, niin hän kommentoi, että älä nyt sinä sairastu.
Kuten näette ratsastus ja hepat ovat mulle tärkeitä. Löysin itselleni oikein sopivan tallin sinä kesänä ennen kuin isäni kuoli syksyllä. Hän kerkesi käydä siellä. Isän kuoleman jälkeen kävin puolisen vuotta joka viikko yhtenä päivänä siivoamassa karsinat (päälle lapsien talutus ja oma ratsastustunti). Olisi tullut hulluksi ilman sitä kolmen tunnin omaa rauhaa ja talikon heiluttelua. Mulle se työ antoi voimia ja tilaisuuden surutyöhön yksin. Lasten aikana kun pitää olla edes hieman kasassa. Toki heidän aikana itkin myös ikävää, etteivät luule surun olevan piilotettava tunne.
Perjantain 13. päivä. Mitähän vielä tapahtuu?
torstai 12. helmikuuta 2009
tervetuloa taloon!
Etuovesta käy sisään
Keittiön rappuset nää.
Niskajumppaa kaikille, niin saatte ihailla suvussa kulkenutta .
Lisää sukukalleuksia...
Ja melkein jo olohuoneen puolelle pääsitte. Kuva on musiikkisalongista :o)
Kotielämäni jatkuu
Eilen sain sitten laitettua kotini ulkokuoresta kuvan. Toki se ei ollut ulkolaudoitukseltaan eikä väriltään tällainen aluperin.
Jatkoin vapaatani vielä tämän päivän ja siivosin kahden nuorimman huonetta oikein perusteellisesti. Yksi pussi oli kirpparia varten (lahjoitan, laiskana en jaksa myydä) ja toinen pussia roskia varten. Kyllä taas karsiutui tavaraa lujalla kädellä. Mukava oli nähdä kättensä jälki.
Nyt odotan lasagneten kypsymistä ja huikin kaikki kotona olevat syömään.
Olen antimaterialisti. Kaikki ylimääräinen tavara ahdistaa. Minun jälkeeni ei tule jäämään hienojen aarteiden ullakkoa jälkipolville. Rakas isäni oli hamsteri. Hänen jäljiltään on siivottavana vielä ulkorakennuksia. Miksi moni ihminen kokee tarvitsevansa niin paljon tavaraa? Mikä siinä shoppailussa on niin mukavaa?
Toisilla on talot täynnä pienen pientäkin koriste-esinettä ja he pitävät siitä. Hienoa kun saa toteuttaa itseään silläkin saralla. Itse pelkään aina ihmisten tuomisia, kun tulee taas lisää koriste-esineitä pölyttymään tai kaappiin. Olen koittanut sanoa, että meille tarvii tuoda vain itsensä. Rakastan juttuseuraa, hiljaisia hetkiä ja että jollain ihmisellä on aikaa tulla käymään. Mielestäni se on arvokkainta, mitä ihminen voi toisella antaa. Aika!
Olen paljon jutellut siitä kuinka joskus ennen muinoin vain piipahdettiin naapuriin tai kun lähdettiin sukulaisiin kylään, oltiin monta päivää. Ymmärrän kyllä, etteivät kaikki pidä nurkkiinsa pesiytyvistä pitkäaikaisista vieraista. Heidän toiveitaan pitää kunnioittaa myös. Itse olen myös erittäin huono piipahtamaan naapurissa, myönnän sen. Silti kuinka mukavaa on kun joku yhtäkkiä tulee pihaan. Tarjoilut ovat sitten mitä ovat, mutta voihan sitä viedä mennessään jotain kastamista. Juotavaa nyt löytynee joka talosta.
Tämä blogeissa käynti on kuin piipahtamista toisen luona. Sillä erotuksella, että kumpikin hoitaa piipahtamisen aikataulun omansa mukaisesti. Toivon, että minunkin luona joku piipahtaa vaikkei se kommenteissa näykään.
Piipahtakaa!
Jatkoin vapaatani vielä tämän päivän ja siivosin kahden nuorimman huonetta oikein perusteellisesti. Yksi pussi oli kirpparia varten (lahjoitan, laiskana en jaksa myydä) ja toinen pussia roskia varten. Kyllä taas karsiutui tavaraa lujalla kädellä. Mukava oli nähdä kättensä jälki.
Nyt odotan lasagneten kypsymistä ja huikin kaikki kotona olevat syömään.
Olen antimaterialisti. Kaikki ylimääräinen tavara ahdistaa. Minun jälkeeni ei tule jäämään hienojen aarteiden ullakkoa jälkipolville. Rakas isäni oli hamsteri. Hänen jäljiltään on siivottavana vielä ulkorakennuksia. Miksi moni ihminen kokee tarvitsevansa niin paljon tavaraa? Mikä siinä shoppailussa on niin mukavaa?
Toisilla on talot täynnä pienen pientäkin koriste-esinettä ja he pitävät siitä. Hienoa kun saa toteuttaa itseään silläkin saralla. Itse pelkään aina ihmisten tuomisia, kun tulee taas lisää koriste-esineitä pölyttymään tai kaappiin. Olen koittanut sanoa, että meille tarvii tuoda vain itsensä. Rakastan juttuseuraa, hiljaisia hetkiä ja että jollain ihmisellä on aikaa tulla käymään. Mielestäni se on arvokkainta, mitä ihminen voi toisella antaa. Aika!
Olen paljon jutellut siitä kuinka joskus ennen muinoin vain piipahdettiin naapuriin tai kun lähdettiin sukulaisiin kylään, oltiin monta päivää. Ymmärrän kyllä, etteivät kaikki pidä nurkkiinsa pesiytyvistä pitkäaikaisista vieraista. Heidän toiveitaan pitää kunnioittaa myös. Itse olen myös erittäin huono piipahtamaan naapurissa, myönnän sen. Silti kuinka mukavaa on kun joku yhtäkkiä tulee pihaan. Tarjoilut ovat sitten mitä ovat, mutta voihan sitä viedä mennessään jotain kastamista. Juotavaa nyt löytynee joka talosta.
Tämä blogeissa käynti on kuin piipahtamista toisen luona. Sillä erotuksella, että kumpikin hoitaa piipahtamisen aikataulun omansa mukaisesti. Toivon, että minunkin luona joku piipahtaa vaikkei se kommenteissa näykään.
Piipahtakaa!
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
Tänään kotona
Keskellä viikkoa vapaapäivä. Mikä harvinainen herkku.
Ulkona -7 astetta,, lunta sopivasti, puut kuurassa, kaupungin miehet kaatavat meille polttopuita tuossa pihassa, pojat koulussa ja mies nuorimman kanssa ulkona. Voisiko olla leppoisampaa :o)
Kävin lukemassa Vilijonkan vastausta minulle. Olivat lähteneet sinne kauas pakoon vanhan talon remonttia ja itse luomaansa oravanpyörää. Hieno siirto!
Aloin miettimään miten katkaista oravanpyörä tässä ja nyt. Raha on se paha, jota tarvitaan. Pelkästään normaalit elinkustannukset lohkaisevat ison palan joka kuukausi vaivalla ansaitusta palkasta. Luen paljon kirjoituksia ihmisistä, jotka ovat hypänneet oravanpyörästä pois. Viimeksi oli sellainen, joka oli kyllä alunperin isopalkkaisessa hommassa. Ajattelisi, että säästöillä ja sijoituksilla sitä mennään. Nyky romahduksen aikaan kyllä taitavat sijoitukset olla yhtä tyhjän kanssa, pelkkää paperia.
Miten kiireestä ja tehokkuudesta tuli isäntä? Kun alettiin kehittää teollisuutta 1800-luvun lopussa ei varmaan ollut ajatustakaan nyky-yhteiskunnan kiireistä. Tuntuu, että vauhti vain kiihtyy kun miettii kymmenen vuoden sykleissä aikaa tästä taakse päin. Kehitystä mitä siinä ajassa on tapahtunut. 1992 ostimme sen ajan "kännykän", mikä oli kolmenkin tiiliskiven kokoinen mötikkä, Mobira. On muuten meillä vieläkin vaan ei enää käytössä. Maksoi 2800 mk käytettynä. Sillä hinnalla saa tänä päivänä melkoisen herkkupuhelimen.
Mummani eli vuodesta 1902 vuoteen 1993. Valtavan kehityksen näki hänkin, muttei se ole mitään nykyvauhdille.
Joku vuosi sitten mietin, että mahtaakohan ihmiskunta jakautua kahtia. Ne, joille riittää tämän hetken tilanne ja ne, jotka jatkavat kehittelyä ja etenemistä. Ehkäpä jopa siirtokuntia avaruuteen saakka.
Itselleni riittää tämä hetki. En kaipaa enempää kehitystä. Rehellisesti sanottuna, voisin jopa palauttaa tämän 80 vuotiaan talon alkuperäiseen kuosiin (no,sisävessasta en luovu!). Kun saan skannattua kuvat talosta alusta lähtien, saatte nähdä kehityksen. Jotain kuvia siis aion minäkin opetella tänne laittamaan.
Antoisaa päivää kaikille!
Ulkona -7 astetta,, lunta sopivasti, puut kuurassa, kaupungin miehet kaatavat meille polttopuita tuossa pihassa, pojat koulussa ja mies nuorimman kanssa ulkona. Voisiko olla leppoisampaa :o)
Kävin lukemassa Vilijonkan vastausta minulle. Olivat lähteneet sinne kauas pakoon vanhan talon remonttia ja itse luomaansa oravanpyörää. Hieno siirto!
Aloin miettimään miten katkaista oravanpyörä tässä ja nyt. Raha on se paha, jota tarvitaan. Pelkästään normaalit elinkustannukset lohkaisevat ison palan joka kuukausi vaivalla ansaitusta palkasta. Luen paljon kirjoituksia ihmisistä, jotka ovat hypänneet oravanpyörästä pois. Viimeksi oli sellainen, joka oli kyllä alunperin isopalkkaisessa hommassa. Ajattelisi, että säästöillä ja sijoituksilla sitä mennään. Nyky romahduksen aikaan kyllä taitavat sijoitukset olla yhtä tyhjän kanssa, pelkkää paperia.
Miten kiireestä ja tehokkuudesta tuli isäntä? Kun alettiin kehittää teollisuutta 1800-luvun lopussa ei varmaan ollut ajatustakaan nyky-yhteiskunnan kiireistä. Tuntuu, että vauhti vain kiihtyy kun miettii kymmenen vuoden sykleissä aikaa tästä taakse päin. Kehitystä mitä siinä ajassa on tapahtunut. 1992 ostimme sen ajan "kännykän", mikä oli kolmenkin tiiliskiven kokoinen mötikkä, Mobira. On muuten meillä vieläkin vaan ei enää käytössä. Maksoi 2800 mk käytettynä. Sillä hinnalla saa tänä päivänä melkoisen herkkupuhelimen.
Mummani eli vuodesta 1902 vuoteen 1993. Valtavan kehityksen näki hänkin, muttei se ole mitään nykyvauhdille.
Joku vuosi sitten mietin, että mahtaakohan ihmiskunta jakautua kahtia. Ne, joille riittää tämän hetken tilanne ja ne, jotka jatkavat kehittelyä ja etenemistä. Ehkäpä jopa siirtokuntia avaruuteen saakka.
Itselleni riittää tämä hetki. En kaipaa enempää kehitystä. Rehellisesti sanottuna, voisin jopa palauttaa tämän 80 vuotiaan talon alkuperäiseen kuosiin (no,sisävessasta en luovu!). Kun saan skannattua kuvat talosta alusta lähtien, saatte nähdä kehityksen. Jotain kuvia siis aion minäkin opetella tänne laittamaan.
Antoisaa päivää kaikille!
tiistai 10. helmikuuta 2009
Tiistain potretti sanoin...
Tulin juuri 1,5 h hevostalutuskeikalta ja istuin tähän koneen ääreen suihkunraikkaana. Permanenttikiharat somasti kammattuna ja yöpaita puhtaaksi hangatun kropan päällä.
Hevoset.... koiran olen omistanut, ,mutta heppoja rakastan. Varsinkin suomenhevosia.
Mietin usein, että miksi sunnuntain omalla ratsastuksella keventää viikon ja tiistain talutustunnilla tulee hyötyliikunta ja ilo lasten onnistumisista. Varsinkin kun alkavat mennä yksin. Jänniä tilanteita sattuu (eläinten kanssa kun on tekemisissä) ja ylpeinä ovat kun niistä selviävät.
Sain kirjan, jossa todettiin todella tuo sama terapeuttinen vaikutus. Hevosen syli (tässä tapauksessa selkä)on iso ja lämmin. Vaikka kuinka harmittaisin teinin raivonpuuskat, isännän tekemättömyys, pienten lasten purkaukset, niin tallilla unohdan ne välittömästi ja tulen paljon paremmalla tuulella kotiin.
Tuossa aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, että ystävyys eläimen kanssa on yksinkertaista ja palkkio/rangaistus tulee välittömästi. Niin totta.... Ainoastaan ihmiset tekevät usein kaikista asioista niin monimutkaisia. Miksi?
Välillä tuntuu, että ihminen on tehnyt koko maailman monimutkaiseksi. Onko tarkoitus siten työllistää meidät kaikki kun enää ei tarvitse kovinkaan monessa maassa keskittyä vain hengissä pysymiseen. Harrastan paljon historiaa ja välillä tuntuu, että olen syntynyt ihan väärälle vuosisadalle. Myönnän, että nykyaikana on paljon erittäin hyviä asioita, kuten nyt tämä blogi, enkä antaisi niitä pois. Silti tuntuu, että mulle kelpaisi hitaampikin elämän tahti.
Nyt et ole mitään, jos et kerkiä joka paikkaan ja tiedä joka asiaa. Kerran mielessäni luettelin läpi mitä kaikkea mun pitäisi naisena ehtiä tehdä ja vielä pysyä harmonisena ja tasapainoisena. Ei riitä vuorokauden tunnit, kun siitä menee kahdeksan tuntia (tai pitää mennä) pelkkään nukkumiseen.
Seuraavaksi jo mietinkin, että miten ja mitä opetan lapselleni elämän merkityksestä kun itsekin olen hiukan pettynyt tähän nykymenoon...
No, nyt olen joka tapauksessa rauhallinen ja ....suihkunraikas mukavan tallikäynnin jälkeen...
Rauhallisia unia kaikille!
Hevoset.... koiran olen omistanut, ,mutta heppoja rakastan. Varsinkin suomenhevosia.
Mietin usein, että miksi sunnuntain omalla ratsastuksella keventää viikon ja tiistain talutustunnilla tulee hyötyliikunta ja ilo lasten onnistumisista. Varsinkin kun alkavat mennä yksin. Jänniä tilanteita sattuu (eläinten kanssa kun on tekemisissä) ja ylpeinä ovat kun niistä selviävät.
Sain kirjan, jossa todettiin todella tuo sama terapeuttinen vaikutus. Hevosen syli (tässä tapauksessa selkä)on iso ja lämmin. Vaikka kuinka harmittaisin teinin raivonpuuskat, isännän tekemättömyys, pienten lasten purkaukset, niin tallilla unohdan ne välittömästi ja tulen paljon paremmalla tuulella kotiin.
Tuossa aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, että ystävyys eläimen kanssa on yksinkertaista ja palkkio/rangaistus tulee välittömästi. Niin totta.... Ainoastaan ihmiset tekevät usein kaikista asioista niin monimutkaisia. Miksi?
Välillä tuntuu, että ihminen on tehnyt koko maailman monimutkaiseksi. Onko tarkoitus siten työllistää meidät kaikki kun enää ei tarvitse kovinkaan monessa maassa keskittyä vain hengissä pysymiseen. Harrastan paljon historiaa ja välillä tuntuu, että olen syntynyt ihan väärälle vuosisadalle. Myönnän, että nykyaikana on paljon erittäin hyviä asioita, kuten nyt tämä blogi, enkä antaisi niitä pois. Silti tuntuu, että mulle kelpaisi hitaampikin elämän tahti.
Nyt et ole mitään, jos et kerkiä joka paikkaan ja tiedä joka asiaa. Kerran mielessäni luettelin läpi mitä kaikkea mun pitäisi naisena ehtiä tehdä ja vielä pysyä harmonisena ja tasapainoisena. Ei riitä vuorokauden tunnit, kun siitä menee kahdeksan tuntia (tai pitää mennä) pelkkään nukkumiseen.
Seuraavaksi jo mietinkin, että miten ja mitä opetan lapselleni elämän merkityksestä kun itsekin olen hiukan pettynyt tähän nykymenoon...
No, nyt olen joka tapauksessa rauhallinen ja ....suihkunraikas mukavan tallikäynnin jälkeen...
Rauhallisia unia kaikille!
maanantai 9. helmikuuta 2009
Surffailua blogimaailmassa
Tänään en sitten jaksanut pohtia mitään. Olin ensin katsomassa esikoispoikani (13 v) jalkapallo-otteluja samanikäisiä tyttöjä vastaan. No, voittihan ne kun niitä olisi muuten kovasti nolottanut mennä kouluun...
Sitten otin Liivian ohjeista vaarin (hän kun on konkari) ja aloin surffailla hänen sivulleen kommentoineiden blogeja. Kaikki kertovat elämästään päivän verran ja kaikilla on kauniita kuvia. Ehkä aloitin oman blogini liian raskaasti ja heitin pohdinnat heti peliin...
Toivon mukaan pohtijoitakin löytyy, sillä aion jatkaa vielä.
Nyt nukkumaan. Hyvää yötä kaikille!
ps. tuo kello jostain syystä näyttää ihan mitä sattuu ja oikea aika on nyt klo 22. En oikeasti mene nukkumaan päivällä :o)
Sitten otin Liivian ohjeista vaarin (hän kun on konkari) ja aloin surffailla hänen sivulleen kommentoineiden blogeja. Kaikki kertovat elämästään päivän verran ja kaikilla on kauniita kuvia. Ehkä aloitin oman blogini liian raskaasti ja heitin pohdinnat heti peliin...
Toivon mukaan pohtijoitakin löytyy, sillä aion jatkaa vielä.
Nyt nukkumaan. Hyvää yötä kaikille!
ps. tuo kello jostain syystä näyttää ihan mitä sattuu ja oikea aika on nyt klo 22. En oikeasti mene nukkumaan päivällä :o)
sunnuntai 8. helmikuuta 2009
Ystävyydestä vielä vähäsen...
Luin eilen hevosia koskevaa kirjaa. Siinä todettiin, että ihminen haluaa eläimestä ystävän, koska se ystävyys on yksinkertaista. Palkkio ja "rangaistus" omasta käytöksestä tulee välittömästi.
Miksiköhän ihmiset panttaavat, varsinkin sitä positiivista puolta. Valitettavasti jopa ystävyydessä se negatiivinen puoli tulee kyllä melko pian esiin, tavalla tai toisella. Tietenkin ystävänä sen negatiivisenkin palautteen voi antaa monella tavalla.
Mitä on ystävyys? Itse totesin sen olevan kuuntelemista ja nimenomaan aktiivista sellaista. Myöskin luotettavuus ja uskollisuus ovat ystävyydessä tärkeitä. Silti joskus jopa ystäviä jää menneeseen ja tulee uusia. Montako ystävää on ihan lapsuudeta saakka? Kasvetaanko ystävyydessäkin erilleen?
Sitten voi löytää ystävän uudestaan vuosien jälkeen. Hyvä ystävyys tuntuu jatkuvan melkein siitä mihin se jäi silloin joskus. Elämän tilanteet heittelevät meitä sinne tänne. Itselläni on yksi ystävä, joka on ollut kuvioissa mukana n. 2 vuotiaasta lähtien. Emme toki ole olleet koko ajan tiheään yhteydessä. Sitten olen saanut nuorena aikuisena yhden ja äitiyden myötä toisen ystävän.
Eläimistä ystävänä oli 14 vuotta koira. Nyt olen hypännyt tallilla ja saanut terapeuttista ystävyyttä hevosilta. Talli on sopivan pieni, joten heppojakin on vain viisi. Koira on ystävänä erittäin hyvä. Siltä saa iloisen tervehdyksen aina ja lohtua suruun. Hevonenkin on hyvä ja siltä saa tunnustuksen hörähdyksenä ja että se tulee luo ilman kutsuakin.
Eläköön yksinkertaisuus!
Miksiköhän ihmiset panttaavat, varsinkin sitä positiivista puolta. Valitettavasti jopa ystävyydessä se negatiivinen puoli tulee kyllä melko pian esiin, tavalla tai toisella. Tietenkin ystävänä sen negatiivisenkin palautteen voi antaa monella tavalla.
Mitä on ystävyys? Itse totesin sen olevan kuuntelemista ja nimenomaan aktiivista sellaista. Myöskin luotettavuus ja uskollisuus ovat ystävyydessä tärkeitä. Silti joskus jopa ystäviä jää menneeseen ja tulee uusia. Montako ystävää on ihan lapsuudeta saakka? Kasvetaanko ystävyydessäkin erilleen?
Sitten voi löytää ystävän uudestaan vuosien jälkeen. Hyvä ystävyys tuntuu jatkuvan melkein siitä mihin se jäi silloin joskus. Elämän tilanteet heittelevät meitä sinne tänne. Itselläni on yksi ystävä, joka on ollut kuvioissa mukana n. 2 vuotiaasta lähtien. Emme toki ole olleet koko ajan tiheään yhteydessä. Sitten olen saanut nuorena aikuisena yhden ja äitiyden myötä toisen ystävän.
Eläimistä ystävänä oli 14 vuotta koira. Nyt olen hypännyt tallilla ja saanut terapeuttista ystävyyttä hevosilta. Talli on sopivan pieni, joten heppojakin on vain viisi. Koira on ystävänä erittäin hyvä. Siltä saa iloisen tervehdyksen aina ja lohtua suruun. Hevonenkin on hyvä ja siltä saa tunnustuksen hörähdyksenä ja että se tulee luo ilman kutsuakin.
Eläköön yksinkertaisuus!
lauantai 7. helmikuuta 2009
Ystävyys
Monilla on paljon tuttuja ja kavereita. Toisilla on se onni, että on saanut matkallaan myös ystäviä.
Ystäviä ei tarvita monta. Ne ovat niitä aitoja ystäviä, jotka ovat tukenasi tapahtui mitä tapahtui. Heitä ei saa pitää itsestään selvinä ja heidän eteensä pitää tehdä töitä. Heitä et saa myöskään pitää roskakoreina, joihin dumpataan vain elämäsi nurjat puolet.
Tärkeintä ystävyydessä on mielestäni kuunteleminen. Ystävyys ei ole kilpahuutoa, jossa puhutaan päällekkäin tai pitää ottaa väkisin oma puheenvuorosi. Ystävä kuuntelee sinua eikä vain hymise ja odota omaa vuoroaan.
Ystävät voivat olla erilaisia ja silti pysyä ystävinä. Ystävä antaa tilaa erilaisuudelle eikä yritä muuttaa toista.
Olen onnellinen omatessani kolme ihan erilaista ystävää. Jokainen heistä tuo omalla olemuksellaan jotain sellaista minun elämääni, mitä muut eivät voi antaa.
Itse toivon voivani antaa heille jotain sellaista, mitä muut eivät voi antaa.
Kuuntelu on vahvin puoleni ja varsinkin kun elämä rökittää toista. Silloin olen mielestäni parhaimmillani. Elämän kurjuus jotenkin vetoaa minuun ja tulee valtava halu auttaa toista.
Pidätkö ystävistäsi hyvää huolta?
Ystäviä ei tarvita monta. Ne ovat niitä aitoja ystäviä, jotka ovat tukenasi tapahtui mitä tapahtui. Heitä ei saa pitää itsestään selvinä ja heidän eteensä pitää tehdä töitä. Heitä et saa myöskään pitää roskakoreina, joihin dumpataan vain elämäsi nurjat puolet.
Tärkeintä ystävyydessä on mielestäni kuunteleminen. Ystävyys ei ole kilpahuutoa, jossa puhutaan päällekkäin tai pitää ottaa väkisin oma puheenvuorosi. Ystävä kuuntelee sinua eikä vain hymise ja odota omaa vuoroaan.
Ystävät voivat olla erilaisia ja silti pysyä ystävinä. Ystävä antaa tilaa erilaisuudelle eikä yritä muuttaa toista.
Olen onnellinen omatessani kolme ihan erilaista ystävää. Jokainen heistä tuo omalla olemuksellaan jotain sellaista minun elämääni, mitä muut eivät voi antaa.
Itse toivon voivani antaa heille jotain sellaista, mitä muut eivät voi antaa.
Kuuntelu on vahvin puoleni ja varsinkin kun elämä rökittää toista. Silloin olen mielestäni parhaimmillani. Elämän kurjuus jotenkin vetoaa minuun ja tulee valtava halu auttaa toista.
Pidätkö ystävistäsi hyvää huolta?
perjantai 6. helmikuuta 2009
Perhe 2
Nykyinen perhe on samankokoinen kuin lapsuuteni perhe. Siinä jälleen yritystä samankaltaisuuteen. Tosin kun meitä oli kaksi tyttöä ja yksi poika, minulla on kaksi poikaa ja yksi tyttö.
Olen niin orientoitunut siihen omaan ihanteeseen, etten ole antanut tälle perheelle mahdollisuutta luoda oma perheyksikkönsä. Irrallaan paljolti olemme vaikka saman katon alla asumme eikä harrastuksiakaan nyt hirmuisesti ole, ainakaan tämän päivän mittapuun mukaan. Olen vanhimman poikani harrastuksessa tiiviisti mukana joukkueenjohtajana.
Voiko rakastaa kumpaakin perhettä kovasti, mutta silti tuntea itsensä ulkopuoliseksi? Koen olevani niin erilainen. Onko se päässä vai oikeaa faktaa?
Kuten sanoin, olen kova pohtimaan. Lapsuuden perheessäni ei ainakaan pohdinnoista puhuttu. Arkipäivän jutustelua vain. Omassa perheessäni ainoastaan mies on nyt vielä tarpeeksi vanha, mutta ei juttele. Esikoispoikani on murkkuiän syövereissä. Pohtii kyllä ja joskus jopa juttelee. On siinäkin kaksi pohtijaa.... toinen neljänkympin kriisissä ja toinen murkkuiässä.... sekametelisoppa...
Toinen hankala juttu on se, etten ole koskaan oikeasti pysähtynyt miettimään omaa juttuani. Ihanteita, periaatteita, kiinnostuksen kohteita. Kun juttelen jonkun kanssa, hänen juttunsa tuntuvat loogisilta ja omilta. Kun juttelen seuraavan kanssa, tapahtuu sama juttu... no, ei nyt ihan kaikkien kanssa... Kameleontti...
Perhe on mulle vielä tärkeämpi kuin suku.
Olen niin orientoitunut siihen omaan ihanteeseen, etten ole antanut tälle perheelle mahdollisuutta luoda oma perheyksikkönsä. Irrallaan paljolti olemme vaikka saman katon alla asumme eikä harrastuksiakaan nyt hirmuisesti ole, ainakaan tämän päivän mittapuun mukaan. Olen vanhimman poikani harrastuksessa tiiviisti mukana joukkueenjohtajana.
Voiko rakastaa kumpaakin perhettä kovasti, mutta silti tuntea itsensä ulkopuoliseksi? Koen olevani niin erilainen. Onko se päässä vai oikeaa faktaa?
Kuten sanoin, olen kova pohtimaan. Lapsuuden perheessäni ei ainakaan pohdinnoista puhuttu. Arkipäivän jutustelua vain. Omassa perheessäni ainoastaan mies on nyt vielä tarpeeksi vanha, mutta ei juttele. Esikoispoikani on murkkuiän syövereissä. Pohtii kyllä ja joskus jopa juttelee. On siinäkin kaksi pohtijaa.... toinen neljänkympin kriisissä ja toinen murkkuiässä.... sekametelisoppa...
Toinen hankala juttu on se, etten ole koskaan oikeasti pysähtynyt miettimään omaa juttuani. Ihanteita, periaatteita, kiinnostuksen kohteita. Kun juttelen jonkun kanssa, hänen juttunsa tuntuvat loogisilta ja omilta. Kun juttelen seuraavan kanssa, tapahtuu sama juttu... no, ei nyt ihan kaikkien kanssa... Kameleontti...
Perhe on mulle vielä tärkeämpi kuin suku.
torstai 5. helmikuuta 2009
Perhe
Suvun läheisin yksikkö on perhe.
Lapsuudessani perhe oli suvun rinnalla erittäin vahva yksikkö. Teimme paljon retkiä perheenä. Ei muita. Meillä oli mökki yhteisomistuksessa monen muun perheen kanssa, mutta emme siellä paljon oleilleet kun ei koskaan tiennyt keitä muita siellä oli. Jokaiselle perheelle oli oma oleskelu- ja nukkumatila, mutta yhteistä oli tupakeittiö. Sitä ennen matkustimme paljon asuntovaunun kanssa. Itse asiassa en muista kuin yhden ulkomaan matkan (mun ainoan etelänmatkan), jolloin mukana oli toinenkin perhe. Meni ihan hyvin, mutta silloinkin teimme retkiä vain oman perheen kanssa.
Siitä on tullut hiukan riippakivenäkin perinne nykyiseen omaan perheeseenikin. Mieheni perhe on ollut väljempi eivätkä ole tehneet yhdessä retkiä yms. Alkuun ja vielä nytkin koitan epätoivon vimmalla tehdä omasta perheestäni ihanteeni kaltaista, mutta eihän se onnistu kun ainesosat ovat niin erilaiset. Mistä sitten johtui, että lapsuuden perhe oli niin tiivis?
Kun olen haastatellut vanhempiani ja heidän sisaruksiaan eivät heidän lapsuusperheet olleet myöskään sellaisia. Ehkä se johtuu siitä, että vanhempani olivat ne yksi tuhansista, jotka löysivät todella symbioottisen suhteen. Se heijastui sitten meihin kaikkiin. Loppuun asti olivat erittäin läheisiä ja harvoin kulkivat erikseen. Työjuttuja ei lasketa.
Myöskään riitoja ei näkynyt perheessä. Jälkeen päin kuulin, että kyllä riitelivätkin, mutta mykkäkoulun muodossa. En siis ole tyypillinen lapsi, joka aistii vanhempien välisen jännityksen.
Mahtava ihanne ja iso riippakivi omassa suhteessani.
Lapsuudessani perhe oli suvun rinnalla erittäin vahva yksikkö. Teimme paljon retkiä perheenä. Ei muita. Meillä oli mökki yhteisomistuksessa monen muun perheen kanssa, mutta emme siellä paljon oleilleet kun ei koskaan tiennyt keitä muita siellä oli. Jokaiselle perheelle oli oma oleskelu- ja nukkumatila, mutta yhteistä oli tupakeittiö. Sitä ennen matkustimme paljon asuntovaunun kanssa. Itse asiassa en muista kuin yhden ulkomaan matkan (mun ainoan etelänmatkan), jolloin mukana oli toinenkin perhe. Meni ihan hyvin, mutta silloinkin teimme retkiä vain oman perheen kanssa.
Siitä on tullut hiukan riippakivenäkin perinne nykyiseen omaan perheeseenikin. Mieheni perhe on ollut väljempi eivätkä ole tehneet yhdessä retkiä yms. Alkuun ja vielä nytkin koitan epätoivon vimmalla tehdä omasta perheestäni ihanteeni kaltaista, mutta eihän se onnistu kun ainesosat ovat niin erilaiset. Mistä sitten johtui, että lapsuuden perhe oli niin tiivis?
Kun olen haastatellut vanhempiani ja heidän sisaruksiaan eivät heidän lapsuusperheet olleet myöskään sellaisia. Ehkä se johtuu siitä, että vanhempani olivat ne yksi tuhansista, jotka löysivät todella symbioottisen suhteen. Se heijastui sitten meihin kaikkiin. Loppuun asti olivat erittäin läheisiä ja harvoin kulkivat erikseen. Työjuttuja ei lasketa.
Myöskään riitoja ei näkynyt perheessä. Jälkeen päin kuulin, että kyllä riitelivätkin, mutta mykkäkoulun muodossa. En siis ole tyypillinen lapsi, joka aistii vanhempien välisen jännityksen.
Mahtava ihanne ja iso riippakivi omassa suhteessani.
keskiviikko 4. helmikuuta 2009
Suku 2
Mistä johtuu, että usein ovat ne tietyt sukulaiset, jotka jäävät elämääsi ja muut jäävät enempi tai vähempi taka-alalle?
Itselläni paljolti johtuu asuinpaikastani, että kumman ,isän vai äidin, sukulaiset ovat lähimpiä. Asun isäni synnyinpaikkakunnalla ja jopa synnyintalossakin. Suurin osa serkuistani on minua paljon vanhempia. Äitini siskon lapset, jotka ovat iän puolesta lähempänä, asuvat rapakon takana, mikä vaikeuttaa jonkin verran lähentymistä. Kiitos nykyajan teknologian sekin ongelma on pienenemään päin.
Kai johtuu myös luonteenpiirteistä, että onko sukurakas. Varsinkin mulla tuo sukurakkaus kohdistuu paljolti myös menneeseen. En ole kiinnostunut aatelis- tai murhamiesverestä sukupuussani enkä nimipaljoudesta tai kuinka kauas sukujuuret ulottuvat. Enempi olen kiinnostunut tarinoista ja ihmisistä sen takana. Jo lukioiässä olin niin kiinnostunut, että tein isoäidistäni tutkielman. Hän eli vielä silloin.
Sähköpostiin tulee joskus kyselyjä, että kenet, elävän tai kuolleen, ihmisen haluat tavata. Vastaan: isovanhempani. Nyt osaisin ihan erilailla kysellä asioita kuin silloin useita vuosia sitten.
Minulle suku käsitteenä merkitsee paljon. Tieto siitä, että on osa jotain isompaa kokonaisuutta, vaikkei yhteydenpito olisikaan tiuhaa....
Itselläni paljolti johtuu asuinpaikastani, että kumman ,isän vai äidin, sukulaiset ovat lähimpiä. Asun isäni synnyinpaikkakunnalla ja jopa synnyintalossakin. Suurin osa serkuistani on minua paljon vanhempia. Äitini siskon lapset, jotka ovat iän puolesta lähempänä, asuvat rapakon takana, mikä vaikeuttaa jonkin verran lähentymistä. Kiitos nykyajan teknologian sekin ongelma on pienenemään päin.
Kai johtuu myös luonteenpiirteistä, että onko sukurakas. Varsinkin mulla tuo sukurakkaus kohdistuu paljolti myös menneeseen. En ole kiinnostunut aatelis- tai murhamiesverestä sukupuussani enkä nimipaljoudesta tai kuinka kauas sukujuuret ulottuvat. Enempi olen kiinnostunut tarinoista ja ihmisistä sen takana. Jo lukioiässä olin niin kiinnostunut, että tein isoäidistäni tutkielman. Hän eli vielä silloin.
Sähköpostiin tulee joskus kyselyjä, että kenet, elävän tai kuolleen, ihmisen haluat tavata. Vastaan: isovanhempani. Nyt osaisin ihan erilailla kysellä asioita kuin silloin useita vuosia sitten.
Minulle suku käsitteenä merkitsee paljon. Tieto siitä, että on osa jotain isompaa kokonaisuutta, vaikkei yhteydenpito olisikaan tiuhaa....
tiistai 3. helmikuuta 2009
Suku.....
Aloitan tänään tämän pohdiskelun, jota olen harrastanut melko nuoresta lähtien. Silloin ei vain ollut tällaisia yhteyksiä.
Kyllä olen vanhempaa sukupolvea....
Perinteisen ikäkriisin myötä pohdiskelu on syventynyt ja toivon löytäväni samanhenkisiä "vanhoja sieluja".
Nuorempana rakastin sukutapaamisia, joita olivat häät, ristiäiset, hautajaiset, synttärit jne. Tuntui turvalliselta kun suurehko suku oli ympärillä. Surukseni huomasin, että serkkujen jälkeen suku yleensä laajenee niin valtavaksi, ettei yhteydenpito enää ole samanlaista. Niinpä pitää luoda se "uusi suku" oman läheisten kanssa ja päästää irti lopusta. Löysin sitein se pysynee kiinni lopun elämäänsä.
Olen tullut siihen vaiheeseen, että suku alkaa kadota takaani. Kauhukseni varmaan pian huomaan olevani itse se muuri mananmanoille menneiden ja uuden sukupolven välissä. Missä ihmeen välissä näin pääsi käymään? Sukutapaamiset ovat siis melkein pelkästään hautajaisia...
Pahin isku tuli puolitoistavuotta sitten kun rakas isäni kuoli äkillisesti ja nuorena (alle 70 v) pois. Hänen kanssaa olin jakanut kaikki sukuasiat. Niin historialliset kuin nykyisetkin. Vahvoin köysin olen kiinni sen puolen suvussa.
Onko nykyajan ihmisellä enää käyttöä suvulle? Onko liian pirstaloitunutta? Sitovaa?
Kyllä olen vanhempaa sukupolvea....
Perinteisen ikäkriisin myötä pohdiskelu on syventynyt ja toivon löytäväni samanhenkisiä "vanhoja sieluja".
Nuorempana rakastin sukutapaamisia, joita olivat häät, ristiäiset, hautajaiset, synttärit jne. Tuntui turvalliselta kun suurehko suku oli ympärillä. Surukseni huomasin, että serkkujen jälkeen suku yleensä laajenee niin valtavaksi, ettei yhteydenpito enää ole samanlaista. Niinpä pitää luoda se "uusi suku" oman läheisten kanssa ja päästää irti lopusta. Löysin sitein se pysynee kiinni lopun elämäänsä.
Olen tullut siihen vaiheeseen, että suku alkaa kadota takaani. Kauhukseni varmaan pian huomaan olevani itse se muuri mananmanoille menneiden ja uuden sukupolven välissä. Missä ihmeen välissä näin pääsi käymään? Sukutapaamiset ovat siis melkein pelkästään hautajaisia...
Pahin isku tuli puolitoistavuotta sitten kun rakas isäni kuoli äkillisesti ja nuorena (alle 70 v) pois. Hänen kanssaa olin jakanut kaikki sukuasiat. Niin historialliset kuin nykyisetkin. Vahvoin köysin olen kiinni sen puolen suvussa.
Onko nykyajan ihmisellä enää käyttöä suvulle? Onko liian pirstaloitunutta? Sitovaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
