Jännä tilanne

Mieheni on edelleen lomautettuna, etsii töitä ja käy työvoimatoimistossa "ilmoittautumassa". Minä aloitan opiskelun.

Deja-vú?

Eikös me jo ohitettu nämä epävarmat nuoren aikuisen vuodet? Omat vanhempamme olivat jo vakaissa viroissa tämän ikäisenä, perhe koossa, talo maksun alla ja kenties jäi jo rahaa muuhunkin?

Mitenkäs meillä nyt näin kävi?

Tulee väkisinkin mieleen, että historian kehitys on lähtemässä takaisin päin tietyllä tavalla. Monta sukupolvea on menty niin, että nuorempi sukupolvi jatkaa vakaasti vanhempien tavoin elämässä ja heillä on hiukan parempi elintaso kuin vanhemmillaan. Maailma on edennyt verkkaiseen tapaansa eteen päin. Pelkistettynä syntymä, lapsuus, nuoruus, opiskelu, ammatti, työ, perhe, ura, eläke ja kuolema.

Alku on vielä sama syntymä, lapsuus, nuoruus, opiskelu, ammatti, pätkätyö, opiskelu, ammatti, pätkätyö, ehkä perhe, ura eri firmoissa/viroissa keskimäärin 5 vuotta, opiskelu, pätkätyö, ei tietoakaan eläkkeestä ja viimeisenä varmasti kuolema.

Joskus pari sataa vuotta sitten oli yhtä epävarmaa aikuisen ja lapsenkin elämä. Enkä tarkoita nyt sairauksia vaan elämän etenemistä.

Vaikea selittää näin lyhyesti ja yhtäkkiä, mutta varmasti sinä lukija pysyt mukana :o)

Tulevaisuus on aina epävarma, mutta nyt siitä ovat kadonneet viimeisetkin raamit. Ei ole enää selvää elämän etenemistä vaan jokainen saa soveltaa ja säveltää itse. Ikä, sukupuoli eivät enää ole este.

Mielenkiintoista!

Uusi alku

Huomenna olen viimeistä päivää töissä paikassa, jossa olen ollut 15 vuotta.

Pitkä aika ja hyvät ihmissuhteet pienessä firmassa. Niiden vuosien aikana olen mennyt naimisiin, saanut kolme lasta ja saavuttanut varsinaisen aikuisuuden. Kun menin sinne töihin, olin vasta nuori aikuinen. Perustin perheen ja ostimme oman kodin.

Yritän kovasti muistella itseäni silloin alussa. Olenko kasvanut muutakin kuin horisontaalisesti. Mitä sanoisin itselleni, jos minut vietäisiin ajassa takaisin päin? Tekisinkö kaiken samoin? Ainahan löytyy jotain pientä "korjattavaa", mutta kokonaisuudessaan.

Pienellä firmalla ja sen ihmisillä on ollut minuun syvä vaikutus ja pitkäaikainen. Se on osaltaan muovannut mua sellaiseksi kuin olen tänään. Olen ollut asiakkaisiin yhteydessä ympäri Suomen puhelimitse. Olen kuullut kaikenlaista murretta. Ala on ollut erittäin miehinen ja yli sadasta asiakkaasta ainoastaan kolme naista.

Olen ollut aiemminkin pois firmasta jonkun kuukauden talvella kun menekki on ollut huono. Silti nyt tuntuu jotenkin lopulliselta.

En yhtään ihmettele, vaikkeivät ihmiset pääse pois työpaikoistaan, joissa ovat olleet 20-30 vuotta. Ei se ole niin helppoa kuin luulisi. Vaikka ilmpiirikin olisi tulehtunut, se on tuttua tulehdusta, jota osaa käsitellä.

Uusi alku opiskelijana. On teoriaa, käytäntöä ja sitten se iso peikko: kokeet tai näytöt. Miten ihmeessä niihin osaa enää lukea tai tehdä. Oikeasti niistä edellisistä on niin kauan.

Jännittää.....

Persoonallisuustesti

Ekstrovertti --------------------*Introvertti

Käytännöllinen ----------------*---- Intuitiivinen

Ajattelija --------------------* Tuntija

Impulsiivinen ----*---------------- Harkitsija


Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi:

Olet rauhallinen, luova ja huomaavainen henkilö. Saatat usein vaikuttaa ujolta, varautuneelta tai viileältä. Sinulla on harvinainen kyky omistautua syvästi sekä ihmisille että asioille. Ihmistyyppisi ohjaa käyttäytymistään vahvoilla sisäisillä arvoilla, eikä niinkään logiikalla tai järkisyillä. Jos sinut pakotetaan toimimaan faktojen ja logiikan tasolla, sinusta syntyy vaikutelma toiselta planeetalta tulleesta olennosta. Sovellut ammatteihin, joissa voi ihmisten kanssa soveltaa empatiaa ja keskustelua. Kaltaisesi ihmiset ovat usein uskonnollisia, hengellisiä tai filosofisia, ja näkevätkin oman elämänsä matkana tai tehtävänä. Järkeilyyn taipuvaiset ihmiset saattavat pitää sinua mystikkona tai haihattelijana. Ihmistyyppisi elämää leimaa usein puolison, ”sielunkumppanin” etsintä. Etsit kaiken aikaa tasapainoa, koska kaipaat yhtä aikaa rauhaa ja yksityisyyttä, sekä kontaktia toisiin ihmisiin. Tästä syystä sinulla on taipumus vaipua alakuloisuuteen.


Löysin tämän tekstin Jossun blogista minne se oli kulkeutunut Pellon pientareen blogista. Ajattelin näin sunnuntain kunniaksi käydä kokeilemassa, että minkähänlainen luonnehdinta sieltä tälle kertaa tulee. Monesti kun ne vastausvaihtoehdotkin ovat sellaisia, ettei löydä omaansa.

Näin siinä sitten kävi, että sieltä tuli kyllä niin tutunomainen luonnehdinta, että oikein säikähdin. Varsinkin kaksi viimeistä lausetta voin oikein alleviivata:

ETSIT KAIKEN AIKAA TASAPAINOA, KOSKA KAIPAAT YHTÄ AIKAA RAUHAA JA YKSITYISYYTTÄ, SEKÄ KONTAKTIA TOISIIN IHMISIIN. TÄSTÄ SYYSTÄ SINULLA ON TAIPUMUS VAIPUA ALAKULOISUUTEEN.

Voiko tuota nyt enää paremmin sanoa. Minä olen filosofinen. Minulla oli vieras pe-la ja kävimme pitkää keskustelua nykytilanteestamme (molemmat täytämme 40 v tänä vuonna), miten siihen on tultu, onko luonteemme vanhetessa muuttunut jne.

Keskustelu oli oikein antoisa ja olimme todella lähellä toistamme. Kenties liian lähellä auttaaksemme toistamme, mutta ainakin tuli juteltua ja huomattiin, ettemme ole yksin.

Tuosta persoonallisuustestistä vielä. Monet saavat musta harkitsevan rauhallisen ja järkevän kuvan, koska en näytä sisällä olevaa impulsiivista tunneihmistä herkästi. Mutta kuten sanoin, olen suuriakin ostoksia ja päätöksiä tehnyt tunteella ja äkkiä.

Pimeys

Istun tietokoneen valossa. Meneillään on WWF tempaus. Olimme saunassakin kynttilän valossa. Melkoisen leppoisa tunnelma.

Kynttilän valo ja ja hiljaisuus. Jotenkin rauhallinen olo.

Puhinaa

Liekö vielä hormonikohtauksen jälkimaininkeja kun on nyt näin negatiivista tunnelmaa, mutta en voi olla kirjoittamatta joidenkin ihmisten laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä.

Vein tänään erään vammaisen miehen paperinkeräyspisteeseen meidän lehdet ja mainokset. Sinne oli jätetty koiranruokapusseja. Niissä mitä ilmeisemmin oli sisällä lehtiä ja mainoksia (oli pohjan muhun päin, joten en nähnyt varmaksi), mutta eihän keräys koske niitä pusseja. Usein olen nähnyt myös muovipusseja. Se onkin vallan kamala vaiva tyhjätä ja ottaa mukaansa. Vie jopa puoli minuuttia ajasta ja ajattelen kun ne lehdet voivat jäädä ripaan kiinni, niin pitää nähdä vaivaa!

Myös muissa keräyspisteissä näkee sinne kuulumattomia tavaroita ja joillakin metsätaipaleella jopa huonekaluja yms.

Kaupassa kun kävelee niin näkee tavaroita, jopa pakaste-elintarvikkeita, jätetyn ihan mihin sattuu kun ei sitten tarvittukaan sitä eikä jakseta palauttaa. Tiedän kyllä, että nykymarkettien käytävät ovat pitkiä kuin nälkävuosi ja yhden tavaran takia JOUTUU kävelemään useita metrejä, mutta silti ihmisten laiskuus ja välinpitämättömyys jaksaa ihmetyttää. Nämäkin ihmiset voivat olla sellaisia, jotka käyvät lenkillä, salilla tai muuten kuntoilemassa.

Mikä ihmisiä vaivaa?

Välillä alkaa itseäkin turhauttaa ja miettii, että miksi nähdä kaiken sen vaivan kun muutama laiska ihminen pilaa sen kuitenkin. Sitten taas koitan piristyä ja ajatella, että ainakin minä olen yrittänyt kaikkeni.

Järkytys

Hain keskimmäisen lapseni eli nuorimman poikani iltapäiväkerhosta ja juttelin kerhosedän kanssa. Kuulin, että oli tullut ruksi vihkoon kiroilusta. Jotkut pojat saavat katsoa jotain piirrettyä tvstä: Pasila tai jokin sellainen, ja siinä kiroillaan. Toki sitä kiroilua on kuullut esikoiseni murkunkin suusta ja isän. Olen myös itse kuullut poikieni käyttävän kirosanoja ja puuttunut siihen. Toki muistan itsekin yläasteelle siirtyessäni oikein opetelleeni kiroamaan kun se jotenkin oli cool. Jäi kyllä multa kun en ollut tottunut ja tuntui kankealta suussa.

Mutta sitten tuli se kylmä suihku. Kesken tvn katseluni tuli puhelu, että poikani on joidenkin kaverien kanssa soitelleet häirikkösoittoja luokkansa yhdelle tytölle. Ensimmäisen puhelun aikana oli kiroiltu ja muuten kai soiteltu ja puhuttu jotain jonninjoutavaa. Tytön äiti pyysi, että pidän pojalle puhuttelun ja että soittelut loppuvat siihen. Mutisin jotain ja puhelu loppui. Sitten alkoi sulattelu ja järkytys upota aivoihin ensishokin jälkeen. Minun poikaniko on tuollainen häirikkö, miten moinen on voinut tapahtua kun muuten niin herkkä ja mukava. En siis sortunut siihen, että ei minun pikkukultani sitä ole tehnyt. Uskoin kyllä tuota äitiä.

Soitin takaisin ja kysyin, että voimmeko pojan kanssa tulla käymään kun haen sen kaverilta. Tulisimme pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ettei tällaista enää tapahdu. Hain pojan ja menimme käymään. Autossa sanoin, että pyydät anteeksi ja lupaat, ettet tee enää tuollaista tyhmää. Edes porukan kanssa. Arvasin, että käynti, pieni häpeä ja anteeksipyyntö tehoavat paremmin kuin pelkkä puhuttelu. Niin kävikin. Poika itki, mutta pyysi anteeksi. Kättelivät vielä tytön äidin kanssa, joka kehui pojan tekoa reiluksi.

Silti jäi kamala tunne, että mistä ihmeestä nuo kiusaamisjutut oikein tulevat. Olen koittanut puhua, ettei koskaan saa ketää kiusata ja nyt kaveriporukka vie mukanaan. Tuli mieleen häivähdys näiden koulusurmaajien vanhempien tunnoista. Yrittivätkö hekin parhaansa mukaan kasvattaa ja tulos oli tuo. Mitenkään puolustelematta tekoja. Alkoi hiukan pelottaa, että mistä sitä tietää, että miten kasvattaa ja meneekö oppi perille. Viekö kaveriporukka (jos sattuu huono olemaan) voiton.

Järkyttynyt olen vieläkin.

Hormonikohtaus

Hiljaiseloa olen viettänyt sillä jostain syystä kerran kuussa on aivan valtava väsy. Se ei siis tule välttämättä samaan aikaan kuin....

Aurinkoinen ilma piristää ja pian lähden tallille siitä nauttimaan ja saamaan hyötyliikuntaa juoksemalla hepan vieressä. Aurinkokaan ei tee helotuksellaan tätä väsyä.

Jostain syystä vain kaikki asiat harmittavat (oikeat ja kuvitellut), väsyttävät ja tuntuu, että kierre alaspäin on pohjaton. Turhauttaa tällainen hormonikohtaus vaikka tiedänkin se olevan väliaikaista. Miehet usein nauravat tälle ja luulevat meidän käyttävän sitä päänsäryn tavoin tekosyynä. Mutta tämä on niin totta ja jälkeen päin huomaa käyttäytyvänsä melko naurettavasti, mutta sillä hetkellä sitä vain käyttäytyy niin.

Itsessäni olen moisen ilmiön huomannut ja joku muukin ystävätär on "tunnustanut" omaavansa moisen hormonikohtauksen. Olin siitä siinä mielessä onnellinen, että luulin jo tulleeni hulluksi. Jostain syystä viimeisen synnytyksen jälkeen hormonikohtaus paheni ja oli oikeinkin paha. Nyt kun vuosia on kulunut neljä, alkaa helpottaa, mutta sieltä se joka kuukausi tulee.

Vanhemmat naiset kyllä pelottelevat, että ne hilmat ovat sitten vielä pahemmat (ehkei kaikilla) ja että nauti nyt vain tuosta leppoisasta menosta. Miksiköhän naiset on laitettu hormonien armoille?

Nyt vain odottelen kohtauksen ohi menoa ja pidän matalaa profiilia.

Kirkon kellot kutsuivat aamulla väkeä kirkkoon. Minä vein roskapussia ulos ja hain päivän lehden.

Aivan ihana auringon paiste ja pieni pakkanen. Vietin eilisen päivän Tampereella hevosmessuilla. Minä nautin erilaisista näytöksistä ja hevosvieraista. Ystäväni teki muistiinpanoja ja hankintoja omaa talliaan varten. Sekä meno- että tulomatkan juttelimme kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Syviä ajatuksia ja hiukan hömppääkin.

Loppuviikosta ja nyt viikonloppuna ei ole korviini kantautunut ainuttakaan syvällisen pohdinnan aiheuttajaa. Nyt oli taas aika laittaa aivot narikkaan ja nauttia.

Siitä keskusteltiin, että kun suurimman osan ihmisistä kevään aurinko herättää ja päivän piteneminen helpottaa, niin miksi joitakin ihmisiä kevät masentaa. Koska ei itse koe sellaista, sitä on vaikea ymmärtää. Mikä keväässä masentaa? Haluan ihan oikeasti ymmärtää enkä kyseenalaistaa.

Masennus tuntuu olevan tämän päivän rutto. Se leviää hurjaa vauhtia eikä siihen ole kunnon lääkkeitä. Mistä se masennus johtuu? Totta kai olen itsekin masentunut melko usein, mutta on paljon niitä hetkiä, jolloin on hyvä olla. Varsinkin kun tämän blogin tuumailujen kautta olen löytämässä itseni. Elämän tarkoitusta en ole vielä saanut kiinni.

Murkkuni on jatkuvasti suremassa surkeaa elämää. Missä vaiheessa pitää havahtua, että kyseessä on jo vakavampi asia kuin vain murkkuiän oireilut? Eilen autossa juttelimme, että tuo nuorten maailma on kova. Se oli kohtalaisen kova jo omanakin aikana, mutta sekin tuntuu pahentuneen. Miten ihmeessä osaa tukea nuorta niin, että sille kasvaa vahva itsetunto. Halu löytyy kyllä, mutta keinot ovat joskus kateissa. Pitääkö sanoa, että kyllä se siitä, älä välitä, olet hyvä jne. vai tuntuvatko tuollaiset kommentit nuorten korviin teennäisiltä.

Huomaatteko, syvä pohdiskelu alkoi.... :o)

Vaikea valita se oikea kanava. Joskus väsyy kun sitä kuohahtelua tapahtuu monta kertaa päivässä. Sitten kyllä keskustellaan ja murkku rauhoittuu. Mistä sitten tietää onko keskustelu auttanut, kun sama asia tulee eteen hetken päästä uudestaan?

Auttakaa!

Muutoksen tuulet puhaltavat

Perheessämme on muitakin muutoksia. Mieheni on ollut jo loppiaisesta lomautettuna ja nyt sai kiiretyöntekijän hommia toisesta firmasta. Hän on joskus oppisopimuksella mennyt alkuperäiseen firmaan v. 1983. Ajattelin, ettei häntä enää pois saa sieltä. Elin toivossa koska on pintakäsittelijä ja varmaan jo keuhkot täynnä niitä myrkkyjä. Lisäksi myrkyttää itse itseään tupakalla. Sen verran alkoivat kotityöt maistumaan puulta, että sai itseään niskasta kiinni ja lähti etsimään töitä. Lomautusta edelsi 1,5 kk sairasloma kun mursi ranteensa tippuessaan meidän rappuja alas. Joten kotia tuli kyllä tuutin täydeltä :o)

Minä ilmoittauduin sinne kurssille ja se alkaa pian. Pitää kokeilla miltä opiskelu tuntuu, kun siitä edellisestä kerrasta on jonkin verran aikaa. Pitkääköhän hommata koulureppu, kynä, kumi ja viivotin :o) ja ilman muuta sininen ruutuvihko ja metallinen kynänterotin.

Ihminen on melko kummallinen olio. Sopeutuu mitä kummallisimpiin tapahtumiin ja oloihin.

Muutos lähtee siitä, että rutiinit tylsistyttävät niin paljon, että suorastaan etsii muutosta. Vaikkapa vain värjäämällä tukan. Sitten kun tekee sen muutoksen tulee ainakin minulle pikainen katumuksen puuska. Apua, mitä tuli tehtyä, mitenkä minä nyt näin.

Menee hetki ennen kuin sopeutuu ja alkaa pitämään nykyisestä olotilasta. Kunnes sitten siitäkin alkaa tulla rutiinia ja muutoksen halu taas kolkuttelee ovella. Miksiköhän ihminen on usein tyytymätön nykyiseen olotilaansa, ympäristöönsä jne?

Olen kuullut sanonnan, että tyytyväinen ihminen on kehityksen jarru. On totta, että jos ihmiset olisivat kovin tyytyväisiä, niin asuisimme varmaan vieläkin luolissa. Mutta pitääkö tyytymättömyydelle tulla joskus loppukin? Eikö ole sairasta haluta koko ajan jotain muuta kuin mitä jo on?

Otin suunnan

Tänään olin kurssihaastattelussa ja pääsin kurssille. Siten ylitin ylitsepääsemättömältä näyttävän risteyksen ja lähdin tiettyyn suuntaan. Katsotaan nyt sitten minne tämä suunta vie. Toinenkin suunta houkutteli, mutta tielle kasaantui esteitä. Luotan siihen, että ne johdattivat mut pois sieltä. Vielä ei ollut sen suunnan aika.

Tuntuuko sinusta siltä, että tietyissä valintatilanteissa selväsi jonkin valinnan eteen tulee esteitä. Vaikka se olisi houkutteleva suunta ja oikeasti olet halukas sinne menemään. Sitten niitä ylitsepääsemättömiä esteitä alkaa ilmaantui. Ikään kuin tosiaan paimentaisi sinut sinne toiseen suuntaan, jonne myöskin vilkuilit.

Sanotaan, että aika näyttää. Kun muistaa useinmiten ottaa rauhallisesti, niin aika todella näyttää. Jälkeen päin voi viisastella sitten, että näyttikö oikein tai väärin. Jotkut myös antavat painoa tunteilleen suuntaa ottaessaan. Toiset ottavat järjen käyttöön. Siltikään ei voi etukäteen tietää, että menikö oikein.

Mulla oli pelissä sekä tunteita että yritin järkeillä. Sen takia se pää kai olikin räjähdyksen partaalla. Tunne ja järki vetivät eri suuntiin. Järki voitti nyt, koska tutkinto on nykyisin tärkeä paperi. Tunne olisi vienyt mut oppisopimustöihin, mutta sieltä en olisi saanut haluamaani pätevyyttä.

Tunne oli kyllä mukana siten, että olen lopen kyllästynyt koulutusta vastaavaan työhön. En halua enää toimistoalalle. Pienessä firmassa olen saanut tehdä kaikenlaista ja käsillä tekeminen ja työn näkyvyys ovat mulle rahaa tärkeämpiä. Lähipiiristä olen kuullut hiukan napinaa, koska valitsemassani suunnassa eivät palkkatulot ole huikeita. He eivät oikein ymmärrä, että raha ei ole minulle kovin tärkeää. Ainoastaan sen verran, että tulee toimeen. En haaveile kulutuksesta tms.

Suunta alkaa toteutumaan 1.4. (heh heh, vai tuleeko vain kuravettä kenkään). Pian astun risteyksen yli.

Tee toisille niin kuin haluat itsellesi tehtävän

Yllä olevaa kommenttia koitan soveltaa mahdollisimman moneen, mutta tällä kertaa seistessäni risteyksessä, pohdin kyseistä sanontaa ja sen toteutumista neuvomisessa.

Seison edelleen työasioiden kanssa risteyksessä. Huomenna ratkeaa yksi suunta (tai ainakin osittain) ja eilen tuli lisää näkökulmia pohdittavaksi. Typeryyksissäni olen pohtinut niitä ääneenkin perhepiirissä ja sitten niitä neuvoja ja kommentteja on alkanut tulla.

Huono itseuskon omaavana olen erittäin herkkä neuvomiselle. Varsinkin kun se tulee lähipiiristä. Seuraan lähipiirin elämää ja joskus pohdin mitä itse tekisin eri tilanteissa, joita lähipiiri kokee, mutta hyvin harvoin sanon mitään ääneen, pyytämättä. Olen sitä mieltä, että jos ihminen tarvitsee apua (tietenkin on niitä vaikeita ongelmia, joihin ei uhri osaa pyytää apua eikä aina ymmärrä huoliakaan eli niissä tapauksissa olen huono lähimmäinen), hän sitä pyytää. Jos hän tarvitsee neuvoja, hän pyytää. Ehkäpä tahtomattani annan kuvan, että haluan apua, kun pohdin ääneen. Tai sitten ei enää saa pohtia ääneen.

Ymmärrän myös sen, etteivät ratkaisuni ole aina oikeita tai edes viisaitakaan, mutta saanko luvan erehtyä hyvistä neuvoista huolimatta. Ettei mulle sitten tulla sanomaan, että mitäs minä sanoin!

Olen äärimmäisen huono sekaantumaan toisten asioihin. Se johtuu siitä, etten pidä omia mielipiteitäni kovin kaksisina ja enkä ainakaan halua vastuuta, että joku seuraa neuvojani ja joutuu vaikeuksiin. Kun joku on tullut puhumaan, sanon heti, että älä odota mitään viisaita sanoja. Tulee vain mun sanoja. Kuuntelen kyllä ja esitän kysymyksiä kuin paraskin psykologi :o)

Ainakin naisista on sanottu (ja huomaan kyllä itsekin), että me haluamme vain puhua ongelman ääneen ja usein ratkaisu löytyy siitä. Emme odota toisen kertovan mitä tehdä. Miehistä taas sanotaan, että he tarjoavat usein ratkaisua, koska käsittelevät ongelmia niin. Siksi onkin paradoksaalista että naiset kaipaavat kuuntelijaa ja miehet kertovat oman ratkaisunsa. Ja siitä se sekametelisoppa sitten syntyy.

Pääpohdintani oli kuitenkin se, että koska itse koitan olla neuvomatta pyytämättä, niin miksei yllä oleva sanonta toteudu mun kohdalla. Miksi saan neuvoja pyytämättä (en kuitenkaan yllättäen kuten taannoinen naispääministerimme)? Eikö tiikeri voi raidoilleen mitään? Tarkoitan, että jos on sekaantujaluonne, niin sekaantuu joka tapauksessa, vaikka yritän tehdä hänelle niin kuin haluan itselleni tehtävän.

Tuntuu, että pää räjähtää tässä risteyksessä, mutta ehkä sieltä kasvaa sitten uusi pää, jonka saa taas täyttää :o)

Maanantai

Luin seuraamiani blogeja läpi. Niistä huokui kevät, värit ja lämpöinen tunnelma. On melkeinpä vaikea keksiä, mitä uutta sitä kirjoittaisi omaan blogiinsa, kun asioita niin hienosti käyty läpi toisten omissa.

Ajattelin, että käyn suihkussa ja tulen puhtaan raikkaana uudestaan koneen ääreen. Jospa sitten jokin harmaa aivosolu olisi liikahtanut pohdinnan verran. Huomasin juuri, että kello on sen verran, että pian saa mennä maata.

En vihaa maanantaita viikon aloittavana päivänä. Ilman aikaisia nousuja nämä viikon päivät ovat ihan yhtä hyviä kuin viikonloputkin. Olen kyllä elänyt viikonloppuja varten ja viikko on vain ollut sellainen pakollinen paha siinä välissä. Koitan nyt oppia nauttimaan kustakin päivästä omanaan. Täytyy silti tunnustaa, että maanantai-iltana olen melko väsynyt. Tiistaina piristystä iltaan tuo 1,5 h talutuskeikka tallilla, pirteää ulkoilmaa.

Useat muuten elävät vain viikonloppuja ja lomia varten. Puhutaan siitä, että sitten viikonloppuna teen sitä ja tätä. Sama virsi lomalla. Tietysti silloin on enempi aikaa kun on koko päivä itselle. Olen itsekin arki-iltana väsynyt ja jotkut työt pakkaavat kasautua viikonloppuun. Elänkö vain viikonloppuisin? En. Oli puhetta suorittamisesta. Me kai suoritamme viikon että saamme sitten viikonloppuna rentoutua. Vaikka sitten tekemällä jotain.

Elämä on kyllä täynnä meidän itsemme tekemiä pakkoja. Koska niitä pakkoja on ihan oikeastikin, niin onko järkeä luoda niitä vielä lisää. Ympäristö on vahva painostaja ja vaatii suurta kylähulluutta käydä sitä vastaan. Ajattelin etsiä itsestäni sen rohkeuden. Ei omatekemiä pakkoja!

Antoisaa maaliskuun viikkoa kaikille!

ps. Kiitos Jossulle tunnustuksesta. Koitan urkkia keinon sen saamiseksi blogiini :o)

Valittaminen- nykyajan muoti

Oletteko huomanneet kuinka ihmiset suorastaan tykkäävät valittaa. Mielipidekirjoitukset ovat pullollaan valittamista. Missä vaiheessa mielipiteen kertominen sitten muuttuu valittamiseksi?

Minulla on tuttuja, joiden puheet ovat jatkuvaa kertomista omista sairauksista, miten elämä on kohdellut kaltoin yms. On minullakin päiviä, jolloin olisi hyvä valittaa jollekin sisuksissa vellovat ajatukset elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Jotkut ovat sellaisia joka päivä.

Ihmiset valittavat naapureistaan, lemmikkieläimistä, milloin kenenkäkin jätöksistä, metelistä, palvelusta, ylipäänsä kaikesta. On olemassa se rakentava kritiikki ja varmaan sellaisiakin ihmisiä, jotka ihan oikeasti ilkeästi vaikeuttavat kanssaihmisen elämää.

Onko ihminen oikeasti sellainen olento, joka ei tule toimeen toisen ihmisen kanssa. Niitä on meinaan meistä paljon, koska on sotia, riitoja, tappeluja.

Tuntuu, että ihmisistä niin usein korostuvat ne huonot puolet ahneus, valitus, kateus, mustasukkaisuus. Mihin katoavat ne hyvät?

Hyviäkin ihmisiä on paljon, mutta miksei heistä kuulu? Otetaan esimerkiksi nykyinen Yhdysvaltojen uusi presidentti. Hän varmasti yrittää parhaansa maansa parantamiseksi. Silti olen satavarma, että nurkan takana jo odottavat sakaalit, jotka kaivavat menneisyydestä pienetkin mahdolliset virheet ja tuovat ne vahingoniloisina julkisuuteen.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Vai olenko vain sinisilmäinen. Olenko liian optimisti tai romantikko kun uskon, että jokainen yrittää parhaansa.

No, tämä meni nyt hiukan sivuraiteille valittamisen pohtimisesta, mutta minua ei lakkaa ihmetyttämästä tämä ihmisten pahuuden voittokulku. Koska kuitenkin itseäni lähellä olevat ihmiset ovat hyviä ja mukavia.

Perinteet, kirous vai onni

Asun nyt talossa, jossa ovat vahvat perinteet. Olen kolmas sukupolvi. Kapernaumin kolmas....

Kun muutimme tähän, olin ajatellut, että pidän talon samanlaisena. Jotain pientä pintaremonttia vain. Sitten tuli kuitenkin pakollinen kylppäriremontti kosteuden ja rihmaston myötä. Kylppäri on tehty 90-luvun alussa. Isältä jäi kesken toiskan remontti. Se on vieläkin kesken. Eteistä remontoimme myös hiukan.

Nyt on kevät ja aloimme pätkiä vanhaa siperianhernepensasta ja paria syreenipuskaa. Ovat olleet tämän tontin ympärillä niin kauan kuin muistan (eli 70-luvulta lähtien). Isä on niitä toki välillä leikannut.

Alussa tuntui kamalalta puuttua talon sisältöön tai ympäristöön. Ikään kuin olisi koskenut johonkin pyhään. Äiti on muuttanut pois, mutta käy toki välillä. Varmaan on oma opettelunsa siinä, että muutamme taloa pikkuhiljaa. Kun muutimme tähän, oli toki puhe, että saamme asua kuin kotonaan.

Silti joskus on olo, että haluaisin kahden edellisen polven hyväksynnän. Saisin jonkun merkin, että asia ok. Jossain unessa tein isäni kanssa remonttia, muttei ollut tämä talo.

Olin joskus ajatellut, että tämä talo on liian iso. En kaipaa näin paljon tilaa (n. 150 neliötä). Suunnittelin, että jos vanhempani pärjäävät tässä vielä kymmenen vuotta, niin pojat ovat jo opiskelemassa ja nuorinkin on ihan viittä vaille, niin muuttaisimme vanhempieni kanssa saman katon alle. Samalla tavalla kuin vanhempani asuivat isän vanhempien kanssa. Niin saisin hoitaa vanhempani kotona.

Niin ei vain sitten käynyt..... Kun tuli puhe talon myynnistä ulkopuolisille, niin en voinutkaan antaa talon mennä. Kävin pitkiä keskusteluja mieheni kanssa, joka tietysti oli tykästynyt silloiseen taloomme. Mikä muuten oli ihan hyvä ja sopivan kokoinen. Jokin vain veti mua tämän talon puoleen. Rakkaus historiaan, omat juuret, perinteet????

Puolisen vuotta tilannetta käytiin läpi ja kokeilimme myydä taloamme. Itse ei onnistunut, mutta kiinteistövälitysfima onnistui.

Sitten alkoi muu järjestely, hoito, koulut, tavarat jne.

Perinteet, kirous vai onni......sitä vielä pohdiskelen.

Isänmaallisuus

On tullut taas uusi tutkimus Suomen käymästä talvisodasta. Se poiki sitten mieleeni mietiskelyn isänmaallisuudesta ennen ja nyt. Onko se paljon muuttunut?

Toki ympärillä oleva maailma vaikuttaa enenevässä määrin asioiden kulkuun ja maat muodostavat erilaisia liittoja. Onko isänmaa nyt sitten EU, Pohjoismaat vai maailma?

Itse olen siinä määrin isänmaallinen vanhaan malliin, että nuo sotajutut säväyttävät. Varsin romanttinen kuva on jäänyt monesta elokuvasta vaikka varmaan nykyisin niistä on yritetty näyttää mahdollisimman oikea kuva. Itsenäisyysjuhlia tulee katsottua, mutta olo niiden suhteen on hiukan ristiriitainen. Olen sitä mieltä, että juhlia on turhan vähän ja siitä näkökulmasta linnanjuhlat ovat ok. Sitten taas tulee mieleen, että paljonko rahaa siinäkin palaa ja onko oikein, että jotkut käyvät siellä vuodesta toiseen. Tulisiko siitäkään sitten mitään, että sinne kutsuttaisiin ns. tavallista väkeä?

Mun isänmaallisuus juontaa juurensa vieläkin kauempaa eli Ruotsi-Suomen aikoihin ja varsinkin Venäjästä irrotautumisen aikaan. Mua ei mikään sävellys hätkäytä kuten Sibeliuksen Finlandia (koko teos!). Joka kerta kun kuuntelen sitä, kylmät väreet menevät pitkin selkää. Lisäksi pidin Timo Koivusalon Kahden kotkan varjossa. Tieto siitä, että pienessä Suomessa löytyi niin paljon vastarintaa ja ihmisillä uskallusta siihen. Pystyisimmekö siihen vielä tänä päivänä?

Diplomatia ja neuvottelu ovat päivän sanat. Hukkuuko isänmaallisuus siihen kompromissien tulvaan mitä EU syytää. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihmisten tulee kaikin keinoin yrittää elää sovussa. Silti oman kansallisen identiteetin säilyttäen. Onko sellainen mahdollista?

Haaste blogini lukijoille

Koska jätän vielä aivoni narikkaan (tulee sitten kokonainen vuorokausi!), niin päätin tehdä oman haasteen kaikille, jotka lukevat seuraavan vuorokauden aikana blogiani:

1. Luonnehdi yhdellä sanalla itseäsi
2. Kerro lauseella mitä saat lukemalla blogeja
3. Kirjoita kappale siitä, mistä sydämesi unelmoi

Aloitan itse:

1. Luotettava

2. Uusia näkemyksiä eri aiheisiin ja uusia tietoja eri maista ja sen kansalaisista.

3. Sydämeni unelmoi siitä, että osaisin ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Olla rauhassa ja luottaa siihen, että elämä kantaa kuitenkin. Huonojenkin aikojen aikana. Sydämeni unelmoi luottamuksesta itseeni. Että osaisin arvostaa itseäni.

Pidin lupaukseni

Tänään se sitten tapahtui. Aivot olivat tosiaan narikassa. Radiosta ei tullut mitään mielenkiintoista pohdittavaa.

Hallitus perui eläkepäätöksiään. En vaivaa päätäni vielä niillä, koska siihen on niiiiiin kauan enkä mä eläkkeelle pääsekään. Kuulun niihin sukupolviin, jotka vain maksavat ja kun mun jälkeen tulevat sukupolvet ovat määrältään jo niin pieniä, etteivät ne uhraa elintasoaan ja maksa mun eläkkeitä. Säästämäni eläkerahasto on jo sulanut pörssikurssien myötä taivaan tuuliin. Joten aivan sama mulle mitä takkuavat eläkkeistä :o)

Mikkosen perhettäkin käsiteltiin. Tai siis sitä ohjelmaa. En katsonut tvstä koska olin siihen aikaan ratsastamassa (mikä muuten on paljon parempaa puuhaa!). Niinpä selasin nettiä ja löysin sieltä kyseisen ohjelman. Niinpä sitten ajattelin, että keskustelusivistyksen takia uhraan sen n. 20 minuuttia ja katsoin. Kun se oli ohi, mietin, että miten ihmeessä ihmiset jaksavat vouhkata siitä. Ohjelmahan oli suorastaan niin naurettava, että ei siihen jaksa edes reagoida. Paljon melua tyhjästä. Mitä sillä on väliä, mitä mieltä Mikkoset ovat jostain asiasta. Pääasia on, että itse on valintoihinsa tyytyväinen eikä ehdoin tahdoin loukkaa tai vahingoita muita.

Että näin tänä pikkulauantaina. Nautiskelin justiinsa salmiakkia ja valmistaudun esikoisen harrastaman jalkapallon junioritoimikunnan kokoukseen. Katsotaan sitten mikä on huomisen anti :o)

Rakkaus

Jälleen tuo pahuksen radio sai ajatukset jylläämään. Olen kyllä oikeasti alkanut miettimään, että heitän television pois (nykyiset ohjelmat eivät herätä mitään ajatuksia, menee vain aikaa)ja alan aktiivisesti kuuntelemaan radiota.

Siellä on kysymyksenä, että mitä pidät julkisista hellyydenosoituksista ja haastateltiin 2006 valmistunutta rakkausvalmentajaa (muistaakseni se oli valmentaja-nimike). Tänä vuonna kuulemma valmistuu lisää.

Ensin olin kyynisellä mielellä matkassa, että mitä sitä nyt valmentajalla siinäkin asiassa tekee. Kyse on siis kaikenlaisesta rakkaudesta, ei vain parisuhteesta. Mutta varmaan tuossa valmennusasiassa tuloksena yritetään parempaa miehen ja naisen välistä rakkautta. Sitten se, yllätys yllätys, nainen sanoi, että tapaamisissa (on kuin psykologin vastaanotot, mutta voi olla puhelinaikoja, sähköpostia jne. Ei aina kasvotusten) opetellaan myös rakkautta itseensä: itseluottamusta ja uskoa itseensä. Sen jälkeen on valmis antamaan rakkautta muille. Se kommentti hiukan lievitti kyynisyyttäni, mutta täytyy myöntää, etten ole heti valmis soittamaan aikoja.

Nyt joku varmaan miettii, että miten me ihmiset olemme ennen selvinneet kun ei ollut rakkausvalmentajia. Onko tämä taas yhtä huuhaata. En oikein tiedä, miten ovat selvinneet. Ennen ei niin paljon painotettu rakastumista ja välttämättä rakkauttakaan. Ihmisen ajatukset olivat enempi henkiin jäämisessä. Jopa ihan 1800-luvulle saakka. Oli niin paljon sotia, sairauksia. Ei ollut aikaa moiseen. Silti varmaan silloinkin oli rakastumisia. Aika paljon paremmalla väellä oli järjestettyjä naimakauppoja. Ehkäpä rakkaus oli köyhien ainut luksustuote.

Sukurakkautta ja rakkautta lapsiin oli enempi tai vähempi silloin. Jälleen kerran paremman väen suku piti tiukemmin yhtä, mutta jättivät lapset hoitajien hoidettaviksi (siis ihan kokonaan ja olivat juhlissa, matkoilla jne.). Suku oli ihmisen turva. Oliko se sitten sukurakkautta vai sukuriippuvuutta?

Entäs sitten ne julkiset hellyydenosoitukset. Itse olen erittäin paljon sen puolesta, mutta sillä rajoituksella, ettei se mene ihan överiksi. Kädestä kiinni pitäminen, suukottelu (ei imuttelu), hellät tönimiset jne. tuovat itsellekin hyvä mielen. Tietenkin, jos on juuri eronnut tai muuten kaltoin kohdeltu, niin osoitusten katselu on yhtä tuskaa. He eivät vain voi sitä tietää.

Usein painotetaan ja suorastaa käsketään, että näyttäkää tunteitanne. Sitten tulee se lause mutta.....ei koko ajan eikä yleisellä paikalla. Ihmisten tulisi olla harmaata massaa ja ainakin Suomessa kavahdetaan äänekkäitä tunteiden purkauksia. Kestetään kyllä kiroilut, lyömiset julkisella paikalla, mutta ei noita positiivisia tunteita. Ajatellaan helposti, että ovat hassahtaneita, jos halaavat tms. julkisella paikalla. Nyt on kuitenkin menty parempaan suuntaan siinäkin.

Että tällainen lyhyt referaatti varsin laajasta aiheesta. Takaisin sorvin ja radion ääreen ;o)

Aivot narikkaan

Yksin kun täällä töissä nyt pakerran, tulee kuunneltua radiota oikein kunnolla. Tänään siellä oli joku spesialisti, joka suorastaan käski laittaa aivot joskus narikkaan.

Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että alkaa hulluna huitomaan ja tekemään mitä sattuu kun aivot eivät olet mukana. Vaan aivojen lepoa. Sanoin kyllä sitäkin, että aivoja on hyvä kiusata monipuolisilla tehtävillä, koska kehittyvät käyttämällä. Niin kuin muistikin.

Ei taida nykyisin olla helppo laittaa aivoja narikkaan. Itse koen sen olevan melko vaikeaa koska stimulaatioita tulee koko ajan joka puolelta. Kerran monta vuotta sitten annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi yksinäisen vapaapäivän. Vein lapset hoitoon ja kouluun ja sitten aloin miettimään, että mihin menen. Halusin paikkaan, jossa saisin olla yksin luonnon keskellä. Mitään patikointivaatteita ei ollut päällä, joten paikka saisi olla lähellä. Niinpä ajelin hetken ja totesin, että vaikea on löytää paikkaa, jossa saisi laittaa aivot vapaalle yksin.

Tässä lähellä on ihana maisemoitu koskialue ja sinne suuntasin. Sielläkin oli joku kalastaja, mutta oli toisella puolella, joten ei häirinnyt. Vesi oli laskenut melko alas ja sain loikkia kivien päällä ja jäädä istumaan. Siinä sitten istuin, kuuntelin kohinaa ja katselin taivaanrantaa. Aivot todella lepäsivät. Koitin olla ajattelematta mitään ja vain katsella. Siinä vaiheessa pystyin jättämään aivot narikkaan ja samalla kaikki turhat ärsykkeet.

Sellainen hetki pitäisi saada useammin kuin kerran elämässä. Luulen, että vaikka kuka sanoisi mitä, niin vähintään kerran kuussa. Kotona sellainen ei minulta onnistu kun en ole koskaan yksin. Lapsien mentyä nukkumaankin on liian paljon ajatuksia ja sitten tuleekin väsy.

Pieni lupaus itselle....kerran kuussa aivot narikkaan!

Ensimmäinen haaste

Sain Tilulta haasteen ja ennen tekstejä vastaan siihen.

Haasteen tarkoituksena on listata viisi inhokkiruokaa. Olen kyllä myös sitä mieltä, että aikuisena se lista hiukan kaventuu, mutta koitetaan....

1. Kouluajoista lähtien PINAATTIKEITTO. Sitä en kyllä hyvällä tahdollakaan saata syödä edes nyt aikuisena.

2. VELLIT. Kun laitoin lapsilleni velliä vauva-aikoina, mietin kyllä, että voiko näitä oikeasti syödä.

3. SIENET. Olen maistanut sieniä, varmastikin kaupan jotain veteliä malleja, enkä ole pitänyt. Serkkuni kyllä sanoi maistattavansa mulla tuoreita hyvin laitettuja kanttarelleja, mutta sitä päivää ei ole vielä näkynyt. Tämän kohdalla todettava, että olen kyllä lupautunut maistamaan, jos joku vielä mulle hyvän sieniruuan tekee

4. Veteliksi keitetyt MAKARONIT. Jälleen ruoka, jota kyllä syön, mutta en pidä

5. Sitten meni kyllä vaikeaksi. On paljon ruokia (kieli, sydän jne.), joista nousee aika ällöttävä mielikuva, mutten ole maistanut eli en voi sanoa inhoavani. En keksi viidettä, joten tässä tämä lista.

Haastan PELLON PIENTAREELLA, TYHJÄNPÄIVÄISTÄ, HEVOSVOIMAA, KAMELEONTTI PIHASSA JA THE 52 PHOTOGRAPHS

Elokuvien happy end - miksei elämässäkin?

Katsoin äsken yhden parhaimmista suomalaisista elokuvista: FC Venus. Kun katson sitä itken ja nauran yhtäaikaa. Sitten aloin taas pohtimaan asiaa syvemmältä.

Kun näen jonkun elokuvan missä ihminen alkaa toteuttaa jotain unelmaansa, tekee töitä sen eteen ja lopuksi onnistuu, olen sekä onnellinen että surullinen. Onnellinen siksi, että elokuvassa kuitenkin useimmat onnistuvat lopuksi toteuttamaan unelmansa (ei aina rikastuminen tai kuuluisuus tms.). Surullinen siksi, että mua itseä estää monessa asiassa pelko. Alan harmittelemaan uskalluksen ja itseuskon puutetta. Toinen "esto" on, etten tiedä mitä haluan tai haluan liian paljon. En osaa rajata, koska pelkään sitten toisaalla menettäväni jotain.

Kuitenkin pitäisi olla asioita, jotka ovat sen arvoisia, ettei väliä, vaikka sitten jotain menettäisi. Tarkoitan nyt tällä sitä, että jos osallistun vaikka jumppaan niin en voi osallistua kielten opiskeluun ja menetän sen tilaisuuden.

Sitten on vielä se riskinotto ja elämässä ei voi, kuten elokuvassa, olla varma että loppu hyvin kaikki hyvin. Et pysty etukäteen tietämään miten kaikki päättyy. Jos teitkin huonon valinnan, et voi tietää osaatko/pystytkö korjaamaan. Jääkö siitä pysyvä haitta elämään...

Toiset ihmiset rakastavat vuoristorataa ja elämän yllätyksellisyyttä. Ei haittaa vaikka joskus menee päin mäntyä ja he luottavat siihen, että elämä kantaa tai että pystyvät korjaamaan tilanteen. Jälleen huomaan olevani suorastaan kateellinen heille (en niin, että olisi heiltä pois vaan että itselläkin olisi) heidän uskostaan. Mistä ihmeestä minä sen saan vain olenko tuomittu tähän panikoivaan luonteeseeni. Ensimmäisen askeleen pitäisi ottaa itse ja siitä se sitten kasvaisi, mutta kun tämän ensimmäisen askeleenkin ottaminen vaatii niin paljon rohkeutta.

Tämä on nyt raadollisen itsepaljastavaa tekstiä.

Joskus olen jollekin tästä "ongelmasta" puhunutkin, mutta usein saan katseita ja kommentteja itsesäälistä. Mä ihan oikeasti yritän vain analysoida ja löytää ongelman ytimen. Monet saavat musta kuvan rauhallisena ihmisenä, mutta hehän eivät näe mun pään sisään. Ei sitä hirvittävää ajatusten sinkoilua ja sydämen pamppailua. Mä haluan rakastaa elämän vuoristorataa ja yllätyksellisyyttä, mutta voinko opettaa itseni siihen?

Nainen vai mies...kumpana olo on helpompaa?

Eilen radiossa esitettiin kysymyksiä naisena ja miehenä olosta. Esimerkiksi mitä tekisit, jos saisit olla yhden päivän toista sukupuolta, kumpana olo on helpompaa ja mikä naisessa/miehessä on parasta.

Jännä juttu kun tuo ihmisen kehitys laahaa kuitenkin sen verran jäljessä, ettei se aina ylety nykyajan tasolle. Meidän geenit ja useat tavat juontavat juurensa todella kaukaa. Paljon on edistyttykin. Jollain tasolla silti olemme vielä luolamiehen ja -naisen kaltaisia. Lujassa istuu rooli miehestä metsästäjänä ja naisesta kodinlaittajana. Ne tuntuvat useimmilla olevan luontaisesti. Ovatko ne sitten periytyviä geenejä vai syvään opittuja tapoja?

Onhan sanottu, että meidän aivomme olisivat erilaisia. En tiedä mikä selittää sen, että useat naiset tekevät monta työtä yhtäaikaa ja miehet keskittyvät yhden saattamiseksi loppuun. Joskus suorastaan toivon, että pystyisin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Tietyissä ongelman ratkaisemisissa se olisi tarpeen. Eivät muut työt häiritsisi. Lisäksi miehiltä karehdin kykyä keskittyä nykyiseen siinäkin mielessä, etteivät kauheasti pode huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä yms. Pystyvät nauttimaan vapaa-ajastaan. Välillä tuntuu, että itse ole aina väärässä paikassa väärään aikaan, enkä pysty nauttimaan. Ehkä senkin voi oppia.

Sitten nämä luonteenpiirteet. Meissä on selvästi eroa ja joskus tuntuu, että tuolla yläkerrassa on ollut huumoria pelissä kun on luonut miehen ja naisen. Hänelle olemme varmaan joskus yhtä saippuaoopperaa. Miksi ihmeessä hän sitten olisi luonut meidät niin erilaisiksi, että vastakkaisen sukupuolen luonteenpiirteet alkavat pitemmän päälle ärsyttää. Tai sitten hän on käyttänyt niitä siihen kulmien hionta tarkoitukseen. Kun on tarpeeksi kauan toisen kanssa on sitten lopuksi valmis timantti?

Onko sitten helpompaa olla mies tai nainen? Mun mielestä ei ole helpompaa roolia. Kun kuunteli radion kuuntelijoiden tekemää listaa ihanne naisesta/miehestä (miesten lista oli huomattavasti lyhyempi), niin hikeä pukkasi mieheen kohdistuvan listan osalta. Ei sellaisia määriä luonteenpiirteitä voi kasaantua yhteen ihmiseen, mahdoton tehtävä miehelle. Se täytyy sanoa, että miehet eivät ole niin vaativia kuin naiset. Mutta naiset toiselle naiselle ovat.

Mitä sitten tekisin, jos olisin yhden päivän mies? Vaikea laittaa noin lyhyelle ajalle mitään sen kummempaa. Varmaan viettäisin sen tarkkaillen ja opetellen miehen ajatusmaailmaa. Saisin selityksen miksi jotkut asiat käsitetään niin kuin käsitetään ja oppisin, että miten saada tietyt jutut menemään perille. Osaisin esittää asiat oikein.

Olen tasa-arvon kannattaja, mutten feministi siinä mielessä, että ymmärrän miesten osaavan tai fyysisesti pystyvän tekemään tiettyjä asioita helpommin kuin meidän naisten. Taas yritän tänään muistaa olla ihmisiksi ja yrittää oppia se, että kai me yritetään täydentää toisiamme.

Aurinkoista ja leppoisaa lauantaita!

Riittää jo

Luin lehdestä kirjailijasta, joka kirjoitti kirjan meille länsimaiseen kulutushysteriaan tottuneille. Muistaakseni otsikossa oli myös oman otsikkoni sanat.

Hän viittasi siihen, että meidät länsimaalaiset opetetaan haluamaan koko ajan jotain. Jos emme itse tiedä, niin kyllä mainos kertoo, mitä me nyt ihan välttämättä tarvitsemme. Totesinkin jo aiemmin, että olen mahdollisimman paljon antimaterialisti ja myöskin informaatioähky on iskenyt. Kummallisinta kaikessa on, että vaikka kuinka luemme ja varmaan tiedostammekin, ettei tavara tuo onnea, niin miksi yhä jatkamme niiden keräämistä.

Kirjailija viittasi ihan kivikauteen saakka, jolloin meidän geeneihin tuli keräysgeeni. Silloin vain kerättiin vastaisuuden varalle tavaraa. Määrä lienee kuitenkin hirmu pieni verrattuna nykypäivän keräysviettiin.

Onko ihmismieli niin heikko vai mukavuudenhaluinen, ettei jaksa uida vastavirtaan vaan luottaa siihen, mitä mainos sanoo. Joskus kun oikein kriittisesti katsoo mainoksia, niin tulee mieleen, että tyhminäkö meitä pidetään. Olen törmännyt oikeastaan ainoastaan yhteen minua viihdyttävään mainokseen, mutten silti ole alkanut ostaa siinä mainostettua tuotetta. Itse mainos oli silti oikein hyvä.

Onko siis edelleen niin, että miehet ostavat mitä tuotetta tahansa, jos sitä tarjotaan vähäpukeisten naisten avulla. Siis oikeesti??? Ja onko nainen edelleen niin hassu, että kuvittelee pysyvänsä ikuisesti nuorena ja kauniina erilaisten kosmetiikkatuotteiden avulla. Siis oikeesti???

Kun lukee eri ihmisten kirjoituksia, niin tuntuu, että kriittisyyttä vielä löytyy. Kuka sitten lankeaa noihin mainoksiin? Voin kyllä sanoa, että en ole ainuttakaan tuotetta ostanut mainoksen vaikutuksen takia. Ihmisten puskaradiomainoksen perusteella kyllä.

Mainostoimistot ovat isoja firmoja ja ovat ainakin tähän asti tienanneet paljon.

Riittääkö sinulle jo tavaramäärä?

Ikä....luku vai mielentila?

Ehdottomasti nuorena luku ja vanhempana mielentila!

Kuten jo aiemmin totesin, nuorena sitä odottaa niitä tiettyjä lukuja. On kova kiire päästä eteen päin vanhenemisessa, mutta esim. 30-vuotias on jo ihan ikivanha.

Kai se oli joskus 35 vuoden jälkeen kun alkoi muuttua luvusta mielentilaksi. En haluaisi olla alle 30-vuotias, mutta tosiaan on lakannut vanhenemasta nyt. Ainoastaan kroppa joskus muistuttaa siitä, ettei ole enää nuori. Vartin liikuntasuoritukseen vaaditaan tunnin alku- ja loppuverryttely :o) Ja auta armias, jos erehdyt repäisemään yhtäkkiä. Minä ratsastin viime lauantaina runsaan tunnin (paljon laukkoja), sunnuntaina 1,5 luistelua lasten kanss ja illalla tunnin ratsastus. Kärsin vieläkin niistä lihaskivuista, jotka kyllä koko ajan ovat pois menossa.

Kun ajattelee sitten sitä pyöreää lukua, joka on täyttymässä tänä vuonna, pääsee aina ihmetyksen huokaisu. En mä oikeasti voi olla pian 40 v. Sehän on jo hurjan iso luku. Silti hyvässä lykyssä on vielä saman verran edessä. Onneksi nykyisin edes 70-vuotiasta ei pidetä vielä ihan vanhuksena. Meinaan, että pitää olla tukka nutturalla kiikkustuolissa virkkaamassa.

Haluan olla nuorekas, mutten yritä olla nuori. Minusta on hienoa, että Aira Samulin on pysynyt nuorekkaana, mutta en ole samaa mieltä minihameen käytöstä tuossa iässä. Nuorekkaita vaatteita on muitakin. Ei väkisin saa olla nuori. Nuorekas on ihan eri asia.

En käytä kosmeettisia aineita, koska en pelkää ryppyjä tms. Mieleltäni olen vieläkin nuorekkaan yllytyshullu enkä varmaan aina käyttäydy kuten tämän ikäisen jo pitäisi. Siinäkin on onneksi suvaitsevaisuus mennyt eteen päin. Ja menee varmaan vieläkin, mitä vanhemmaksi meidän sukupolvi elää.

Olkaamme siis nuorekkaita ja pitäkäämme ikä mielentilana!

Kuolema

Kuuntelin äsken Aki Sirkesalon kappaletta Mysteriet. Sattuneesta syystä ajatukset eksyivät siihen tiettyyn Tapaninpäivään ja tsunamiin. Koko perhe meni, hyvä vai huono? Siitä tietenkin ajatus jatkoi isääni ja hänen vanhemman sisarensa mieheen, joka kuoli viime kesänä.

Kuolema....onko se lopullista? Näenkö enää koskaan niitä ihmisiä?

Kun suvussani 90-luvun alussa kuoli ihmisiä, olin kaiketi sen verran nuori, etten pysähtynyt sen kummemmin ajattelemaan. Toki olin surullinen ja ikävöin, muttei se ollut niin rajua kuin nyt. Silloin kuoli paljon isovanhempani sukupolven edustajia. Olin hakemassa mummaani ja meidän varamummaa sairaalan kappelista. Isoäitini on ensimmäinen vainaja, jonka olen nähnyt ja koskenut. Muistan kuinka outoa oli nähdä hurjasti pienentynyt ruumis arkussa ja kuinka kylmä oli mumman otsa kun kosketin sitä. Levolliselta ovat kaikki näyttäneet. Isäni kohdalla kontrasti oli vieläkin isompi kun olimme sairaalassa vielä koskeneet lämpimään ruumiseen, nähneet hengityksen ja olleet mukana kuolinkamppailussa. Sillä kamppailua se oli.

Kun sitten olimme kappelissa hakemassa levollisesta olemuksesta huolimatta ruumiin kylmyys iski kyllä tajuntaan voimakkaasti.

Vieläkin on erittäin epätodellinen olo näiden kahden viimeisen herran kanssa. Ei voi uskoa, että he ovat poissa. Hehän ovat olleet läsnä mun elämässä koko elämäni ajan. Toinen todella paljon ja toinen hiukan vähempi, mutta läsnä kuitenkin.

Olen myös ajatellut, että onko odottamaton kuolema pahempi/parempi kuin pitempi esim. sairaudesta johtuva kuolema. Tietenkin kivut yms. ovat ikäviä. Entä läheisten kannalta? Meillä oli neljä vuorokautta hyvästellä isä, vaikkei hän tietenkään vastannut kun ei ollut tajuissaan. Kuitenkin on niitä, jotka tietävät kuoleman olevan edessä ja saavat hyvästellä. Helpottaako se jotenkin oloa ja eloa kun saa tietoisen tilaisuuden sanoa kaikki mitä on aina ajatellut?

Olen onnellinen, että edes tekstarin välityksellä olin sanonut isälle rakastavani häntä (meillä ei sellaisista puhuta, mutta nyt kyllä sanon lapsilleni!). Silti viimeinen puhelu oli tavallaan ihan mitäänsanomaton, normaali. Eihän sitä tiennyt.

Kyllä on ikävä!

Hiljaisuus

Minä rakastan hiljaisuutta.

Huomaan, että kun töissä tehdään hommia puhumatta mitään, niin mulla on todellisia vaikeuksia sitten aloittaa yhtäkkiä puhumaan. Pää on kyllä täynnä ajatuksia.

Kun nuorempana jäin kesätöiden takia kotiin, kun muu perhe matkoilla, ja "hoidin" mummaani, niin hän odotti koko päivän, että joku tulee juttelemaan. Minä taas odotin koko päivän, että saan vetäytyä omaan rauhaani.

Olen huomannut, että suhteellisen moni ihminen on sellainen, että jos joutuu olemaan kauan puhumatta, niin puhe suorastaan pulppuaa ensimmäisen tilaisuuden tullen. Minä itse taas menen aina vain hiljaisemmaksi, mitä enemmän puhetta ilmassa.

Kun olen seurueessa, jossa on enempi kuin kolme ihmistä, minä vetäydyn tarkkailijaksi. En kilpaile puheenvuoroista enkä halua tulla kuulluksi "väkisin". Minulle kyllä neuvottiin, että ota vaan puheenvuoro, välillä vaikka väkisin. Mun mielestä on kamalaa, jos keskustelu menee kilpalaulannaksi.

Olen sosiaalinen erakko. Pidän siitä, että on paljon tuttavia ja kaikkien kanssa voin vaihtaa sanan pari. Mutta sen jälkeen haluan vetäytyä yksinäisyyteen. Kanssani voi kuka tahansa viettää rinnakkain hiljaa vaikka kuinka kauan enkä koe sitä mitenkään painostavana.

Ehkä tämä johtuu siitä, että osaan ilmaista itseni parhaiten kirjoittamalla. En puhumalla.

Hiljaisuus on ystäväni ja sitä, jos mitä kaipaan tässä ruuhkavuosien keskellä.

Aikuinen

Jostain syystä aloin pohtimaan aikuisena olemista.

Pienenä lapsena sitä oikein odotti, että kun tulen aikuiseksi, niin saa karkkia joka päivä, valvoa niin myöhään kuin haluan, syödä mitä haluan, mennä minne ikinä haluan ja tehdä mitä ikinä haluan.

Teininä odotti, että pääsee yläasteelle, ripille, opiskelemaan, ajokortin, käydä yökerhoissa ja ostaa sitä alkoholiakin. Nuorena aikuisena odotti, että mihin opiskelemaan, pääsee töihin, menee naimisiin/avoliittoon ja perustaa perheen.

Nyt nelikymppisenä huomaan olevani jumissa töissä, perheessä, ruuhkavuosissa, yhteiskuntavelvotteissa ja omassa kriisissä.

En saa mennä minne haluan, tehdä mitä haluan, milloin haluan, valvoa niin myöhään kuin haluan (jos haluan pitää terveydestäni huolta), syödä mitä haluan....

Kuitenkin jokainen lapsi ja nuori odottaa aikuisuutta kuin lupausta paremmasta. Sukupolvi toisensa jälkeen. Suurin osa vuosistamme eletään aikuisuudessa. Tänään taas tuntui siltä, että aikuisuus on pelkkää velvoitetta toisensa perään. En minä tätä halunnut/odottanut. Tietenkin sitä aikuisuuden lähestyessä huomasi, ettei se ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ja ymmärrän senkin, että taaksepäin katsottuna nämäkin ruuhkavuodet tuntuvat lyhyiltä.

Kuvittelin, että kun olen aikuinen niin silloin osaan ja tiedän paljon asioita. Niinhän minä lapsena ajattelin omista vanhemmistani. Nyt mietin, että olivatkohan omat vanhempani yhtä hukassa kuin minä. Aikuisuus ei tarkoittanutkaan sitä, että olen valmis. Aikuisuus tarkoittikin sitä, että tiedän ja osaan aina vain vähempi. Mikään ei ole enää yhtä mustavalkoista kuin nuorena. Aikuisten maailma on täynnä harmaan sävyjä ja niiden kanssa pitää osata luovia.

Aikuisena pitäisi olla vahva ja vankka turva lapsilleen. Hallita melkein tilanne kuin tilanne. Entä jos sisällä asuu jatkuvasti epävarma pieni lapsi. Miten siinä olet lapsellesi turva kun pelottaa niin pirusti eikä tietoa huomisesta. Vaistoaako lapsi sen, että näyttelen? Mitä sitten tapahtuu, jos lapsi huomaa, että olen epävarma ja heikko? Paniikki iskee... haluan olla tuki ja turva, mutta miten saan sen tunteen sisälleni? Tehtyä sen itselleni selväksi, että minusta on siihen?

Vaatimattomuus kaunistaa?

Vai kaunistaako liiallinen vaatimattomuus?

Sain eilen kehuja ystävältäni blogiajatuksistani. Olin otettu ja hämilläni kun luin sitä kehutekstiä ja muutamia kehukommentteja teiltä. Vaatimattomuus alkoi nostaa päätään. Eihän mun tekstit ole kuin ajatuksia mun vaatimattomasta päästä. Kuka tahansa pystyisi siihen eli ei mitään kummallista.

Teidän kaikkien kommentit rohkaisevat mua pitämään tämän blogin sellaisena kuin olin ajatellutkin. Käytän blogia ja teitä hyväkseni omassa henkisessä prosessissani :o)

Niin se vaatimattomuus.... Miksi on niin vaikea ottaa kehuja vastaan ja ilahtua. On jopa vaikeampi ottaa sitä vastaan kuin antaa, vaikka sekin tuntuu olevan vaikeaa. Rakentavaa kritiikkiä on sen sijaan helppo antaa. Pelkäämmekö, että liika kehuminen tai kehujen hyväksyminen alkaa murtaa meidän vaatimattomuutta ja nousee päähän?

Miksi meidän on helpompi hyväksyä rakentava kritiikki kuin kehu. Pelkäämmekö, että muut alkavat kadehtia, kasvavatko paineet sen jälkeen liikaa? Myönnän kyllä, että itsellä alkaa paine kasvaa kun joku kehuu. Mietin, että pitääkö mun kehun jälkeen yltää korkeammalle tasolle kuin ennen kehuja. Vai riittääkö sama?

Nykyisin pitää osata myydä itseään, joten vaatimattomuus ei siinä mielessä ole enää hyve. Tässä kuten monessa muussakin pitää löytää se kultainen keskitie ja se vasta onkin vaikeaa. Ainakin minulle. Liika vaatimattomuus ei kaunista vaan se sallii röyhkeimpien talloa sinut.

En tiedä opinko koskaa pois tästä vaatimattomuudesta, mutta yritän kovasti karistaa sitä niskastani. Oppia kehumaan myös itseään kun on onnistunut eikä vain vähätellä. Se on sairasta vaatimattomuutta.

Aurinkoista sunnuntaita kaikille!