Aloitan tänään tämän pohdiskelun, jota olen harrastanut melko nuoresta lähtien. Silloin ei vain ollut tällaisia yhteyksiä.
Kyllä olen vanhempaa sukupolvea....
Perinteisen ikäkriisin myötä pohdiskelu on syventynyt ja toivon löytäväni samanhenkisiä "vanhoja sieluja".
Nuorempana rakastin sukutapaamisia, joita olivat häät, ristiäiset, hautajaiset, synttärit jne. Tuntui turvalliselta kun suurehko suku oli ympärillä. Surukseni huomasin, että serkkujen jälkeen suku yleensä laajenee niin valtavaksi, ettei yhteydenpito enää ole samanlaista. Niinpä pitää luoda se "uusi suku" oman läheisten kanssa ja päästää irti lopusta. Löysin sitein se pysynee kiinni lopun elämäänsä.
Olen tullut siihen vaiheeseen, että suku alkaa kadota takaani. Kauhukseni varmaan pian huomaan olevani itse se muuri mananmanoille menneiden ja uuden sukupolven välissä. Missä ihmeen välissä näin pääsi käymään? Sukutapaamiset ovat siis melkein pelkästään hautajaisia...
Pahin isku tuli puolitoistavuotta sitten kun rakas isäni kuoli äkillisesti ja nuorena (alle 70 v) pois. Hänen kanssaa olin jakanut kaikki sukuasiat. Niin historialliset kuin nykyisetkin. Vahvoin köysin olen kiinni sen puolen suvussa.
Onko nykyajan ihmisellä enää käyttöä suvulle? Onko liian pirstaloitunutta? Sitovaa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Jaa-a.
VastaaPoistaKauheaa edes myöntää, etten taida olla erityisen sukurakas.
Suku tunkee. Pitää itsestäänselvänä, että voivat esim. majoittua ilmoittamatta pitkiksikin ajoiksi.
Erityisen rasittavaa ellei koe jotain muuta yhteistä kun vain saman sukupuun.
Olen ollut aina sukuni musta lammas. Intressejäni ei ole koskaan hyväksytty. Niitä on jopa pilkattu. Ja ihmetellään vieläkin, suureen ääneen.
Sukujuhlat! Kauhistus! Onneksi meidän suvussa kukaan ei mene naimisiiin, eikä ristiäisikään vietetä. Joulut on kyllä kestettävä sukuni amerikkalaishenkisessä meiningissä.
Olipa negatiivista tekstiä. Mutta mukavaa, että olit laittanut blogin. Onnea sille!