Nykyinen perhe on samankokoinen kuin lapsuuteni perhe. Siinä jälleen yritystä samankaltaisuuteen. Tosin kun meitä oli kaksi tyttöä ja yksi poika, minulla on kaksi poikaa ja yksi tyttö.
Olen niin orientoitunut siihen omaan ihanteeseen, etten ole antanut tälle perheelle mahdollisuutta luoda oma perheyksikkönsä. Irrallaan paljolti olemme vaikka saman katon alla asumme eikä harrastuksiakaan nyt hirmuisesti ole, ainakaan tämän päivän mittapuun mukaan. Olen vanhimman poikani harrastuksessa tiiviisti mukana joukkueenjohtajana.
Voiko rakastaa kumpaakin perhettä kovasti, mutta silti tuntea itsensä ulkopuoliseksi? Koen olevani niin erilainen. Onko se päässä vai oikeaa faktaa?
Kuten sanoin, olen kova pohtimaan. Lapsuuden perheessäni ei ainakaan pohdinnoista puhuttu. Arkipäivän jutustelua vain. Omassa perheessäni ainoastaan mies on nyt vielä tarpeeksi vanha, mutta ei juttele. Esikoispoikani on murkkuiän syövereissä. Pohtii kyllä ja joskus jopa juttelee. On siinäkin kaksi pohtijaa.... toinen neljänkympin kriisissä ja toinen murkkuiässä.... sekametelisoppa...
Toinen hankala juttu on se, etten ole koskaan oikeasti pysähtynyt miettimään omaa juttuani. Ihanteita, periaatteita, kiinnostuksen kohteita. Kun juttelen jonkun kanssa, hänen juttunsa tuntuvat loogisilta ja omilta. Kun juttelen seuraavan kanssa, tapahtuu sama juttu... no, ei nyt ihan kaikkien kanssa... Kameleontti...
Perhe on mulle vielä tärkeämpi kuin suku.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Minä olen samanlainen toisten mielipiteisiin eläytyjä. Nyt etsimässä omaa tietäni, sitä mikä tuntuu minusta hyvältä ja oikealta. Luopuminen totutusta tekee välillä kipeää, se saattaa loukatakin lähipiiriä ja aiheuttaa hätää ja huolta niille joita rakastan. Haluan kuitenkin elää rehellisenä itselleni, omaa sisintä kuunnellen. Ei se voi ihan väärässäkään olla, onhan kyseessä juuri minun elämäni.
VastaaPoista