perjantain pohdiskelua

Sain eilen loppuun heppakirjani. Siellä oli ihan yleispsykologiaakin.

Stressistä oli yksi kappale. Siinä oli neljä naista, jotka edustivat kukin omaa stressilajia. Aihetta oli siis käsitelty ratsastustunnista. Minuun kolahti kaksi. Itseuskon puute stressaa ja sitten se, että pelkään aiheuttavani paljon ylimääräistä härdelliä muille omilla töppäyksilläni.

Koska ne oli otettu oikein kirjassa aiheeksi, uskon, että löytyy muitakin, joihin nuo kolahtavat. Ja aina sitä luulee olevansa ainut. Kuka sen jännittyneen tunnelman sitten saa aikaiseksi esim. just ratsastustunneilla? Ne muutamat, jotka luottavat satavarmasti itseensä ja eivät pelkää sitä myös näyttää. Saaden tietysti muiden olon erittäin tukalaksi. Toinen syy on se, että ihmiset eivät avoimesti tunnusta tunteitaan. Pelkäävät nolausta, naurua jne. Kirjassa kuitenkin yksi oikea ihminen (nuo neljä naista olivat keksittyjä, mutta kirjassa otteita oikeiden ihmisten kommenteista) kertoi tuntevasta melkoista vapautta kun uskalsi tunnustaa kun pelotti hepan selässä.

Siitäkin puhuttiin, että hevonen ei saa huomata, että pelkäät. Hevonen ei ilkeyttään käytä sitä hyväksi. Totta se huomaa, että pelkäät, mutta kun tunnustat pelkosi, pääset sen herraksi ja heppa vaistoaa myös sen.

Näissä blogeissa ja muissakin kirjallisissa tuotoksissa monet myöntävät pelkonsa, jännityksensä ja yleensä tunteensa. Miksi se kasvokkain on niin vaikeaa? Itse olen erittäin huono siinä ja varmaan kukaan ystävistäni ei ole nähnyt minun itkevän. Kotona itken kyllä, mutta silloinkin haluan olla yksin. En halua tunnustaa heikkoa hetkeäni.

Koen, että mun on oltava muiden tuki ja turva. Tähän sanottakoon, että tunne on vain mun päässä. No, isän kuoleman jälkeen ja hiukan nytkin tuntuu, että äiti turvautuu esikoiseensa. Ei sillä tavalla, että olisi joka päivä meillä tms. Kerran vain sanoin, että selkä on kipiä, niin hän kommentoi, että älä nyt sinä sairastu.

Kuten näette ratsastus ja hepat ovat mulle tärkeitä. Löysin itselleni oikein sopivan tallin sinä kesänä ennen kuin isäni kuoli syksyllä. Hän kerkesi käydä siellä. Isän kuoleman jälkeen kävin puolisen vuotta joka viikko yhtenä päivänä siivoamassa karsinat (päälle lapsien talutus ja oma ratsastustunti). Olisi tullut hulluksi ilman sitä kolmen tunnin omaa rauhaa ja talikon heiluttelua. Mulle se työ antoi voimia ja tilaisuuden surutyöhön yksin. Lasten aikana kun pitää olla edes hieman kasassa. Toki heidän aikana itkin myös ikävää, etteivät luule surun olevan piilotettava tunne.

Perjantain 13. päivä. Mitähän vielä tapahtuu?