Nousin vielä petistä kirjoittamaan tekstiä, sillä huomenna minulla on raskas päivä tiedossa, enkä jaksa pohtia mitään ylimääräistä. Nyt tulee peräkkäin hiukan mustia aiheita, mutta joskus näin...

Huomenna on isäni syntymäpäivä. Hän kuoli äkillisesti alle 70 vuotiaana 1vuosi 4 kk sitten. Muistan tuo päivän ja neljä teho-osastopäivää lopun elämääni. En pystynyt katsomaan moneen kuukauteen mitään sairaalasarjaa.

Puhelu siskoltani tuli iltapäivällä. Olivat soitelleet aikaisemminkin, mutta eivät olleet saaneet kiinni. Sairaskohtaus, valtimonpullistuma alkoi vuotaa. Se oli nähty kuvauksissa jo 2000-luvun alussa, mutta vuotoriski oli huomattavasti pienempi kuin leikkausriski. Joku on kuitenkin aina se tilastollinen yksi sadasta. Letkut otettiin lopuksi irti ja kaksi tuntia se kesti. Ensin olin sitä mieltä, etten missään tapauksessa halua olla läsnä, mutta onneksi menin.

Se lokakuu katosi mielestäni kokonaan. Koska isälläni oli polttohautaus meillä oli kahdet hautajaiset. Varsinaiset, jossa oli paljon väkeä. Hautaanlasku, jossa olivat vain äitini, isäni sisko, veljeni ja minä. Siskoni asuu sen verran kaukana, ettei päässyt.

Oli mieletön tunne kun kannoin isäni uurnan haudalle. En koskaan ollut kuvitellut sitä. Kaikissa hautajaisissa ennen tätä on kannettu arkku. Siihen mulla ei olisi ollut sijaa. Annoin veljeni laskea uurnan hautaan. En uskonut kuinka iso osa minusta meni siinä mukana. Sitä kun on tuudittautunut siihen uskoon, että tämä perhe pysyy tällaisena kauas tulevaisuuteen saakka. Tosin olin joskus todennut, että isä ei lähde tästä meidän kotitalosta kuin jalat edellä. Arvaa tuliko tunne, että olin jotenkin manannut koko jutun.

Isän kuolema sattui juuri ennen Pyhäinpäivää. Silloin oli seurakuntamme lehdessä artikkeli surusta ja sen vaatimasta ajasta ja muodosta. Onnekseni luin siitä, että rakkautta ihmiseen ei lasketa sillä montako kertaa käy hautausmaalla. Minä kyllä käyn silloin tällöin hautausmaalla, mutta en joka viikko enkä edes joka kuukausi. Äiti kävi laittamassa joka kuukauden 13. päivä kynttilän (isän kuolinpäivä), että isällä olisi valoisaa. Kirjoituksesta sain lohtua myös siihen, että vaikka nyky-yhteiskunta ikäänkuin palkitsee nopeasta toipumisesta, niin se ei ole tarkoitus. Jokaisen suru vie juuri niin kauan kuin se vie. Ensin on shokki. Sitten on paha paikka kun kaikki pakolliset järjestelyt loppuvat. Et voi paeta niiden taakse. Sen jälkeen tunteet ovat aaltomaisia. Vieläkään en pysty ajattelemaan ilman yhtä kyyneltä. Niin paljon jäi kesken.

Äitini löysi keskustelukumppanin (oli myös menettänyt just aviopuolisonsa) ja sai käytyä läpi tunteensa. Mulla olivat sekä helpotuksena että kirouksena pienet lapset. Ne pakottavat pysymään arjessa kiinni, mutta eivät kyllä anna käsitellä surua kuin pieninä annoksina. Joskus kyllä tuntui, että ehkä näin oli parasta. Mitä olisikaan tapahtunut, jos suru olisi tullut yhtenä tsunami-aaltona. Olisiko hukkunut?

Nykyään monet ihmiset eivät osaa tai uskalla kohdata ikäviä tunteita. Surukin kuuluu siihen. Ehkä siksi niin monet kehuvat, että oletpa hyvin toipunut. Jos vähänkin kauemmin asiaa käsittelet, niin jo pohditaan, että mitä tuo oikein siinä asiassa vielä velloo. Johan tapahtumasta on kauan aikaa. Oli nyt kyseessä kuolema, sairaus tai vaikka halvaantuminen. Ihmiset ihailevat sankarillisesti taistelevia ihmisiä. Eikä siinä mitään vikaa ole, että lehdissä kerrotaan sitten näistä voittotarinoista. Siitähän moni saa tukea. Mutta on väärin odottaa, että kaikki toipuvat ja alkavan taistella lähimpien kuukausien tai vuosien aikana. On annetta ihmisen käydä rauhassa läpi tunteensa.

Siinä onkin ystäville haastetta, että huomaavat sen hienoisen rajan: milloin lohduttaa ja milloin kannustaa. Jos joku olisi minulle tullut sanomaan sen puolen vuoden aikana, että kyllä aika auttaa, olisin vetänyt turpaan. Kyllähän minä sen sanomattakin tiesin, mutta siinä vaiheessa sattui niin ja oli vain mustaa.

Mutta se aika silti auttaa. Hitaasti, mutta varmasti.