Kotielämäni jatkuu

Eilen sain sitten laitettua kotini ulkokuoresta kuvan. Toki se ei ollut ulkolaudoitukseltaan eikä väriltään tällainen aluperin.

Jatkoin vapaatani vielä tämän päivän ja siivosin kahden nuorimman huonetta oikein perusteellisesti. Yksi pussi oli kirpparia varten (lahjoitan, laiskana en jaksa myydä) ja toinen pussia roskia varten. Kyllä taas karsiutui tavaraa lujalla kädellä. Mukava oli nähdä kättensä jälki.

Nyt odotan lasagneten kypsymistä ja huikin kaikki kotona olevat syömään.

Olen antimaterialisti. Kaikki ylimääräinen tavara ahdistaa. Minun jälkeeni ei tule jäämään hienojen aarteiden ullakkoa jälkipolville. Rakas isäni oli hamsteri. Hänen jäljiltään on siivottavana vielä ulkorakennuksia. Miksi moni ihminen kokee tarvitsevansa niin paljon tavaraa? Mikä siinä shoppailussa on niin mukavaa?

Toisilla on talot täynnä pienen pientäkin koriste-esinettä ja he pitävät siitä. Hienoa kun saa toteuttaa itseään silläkin saralla. Itse pelkään aina ihmisten tuomisia, kun tulee taas lisää koriste-esineitä pölyttymään tai kaappiin. Olen koittanut sanoa, että meille tarvii tuoda vain itsensä. Rakastan juttuseuraa, hiljaisia hetkiä ja että jollain ihmisellä on aikaa tulla käymään. Mielestäni se on arvokkainta, mitä ihminen voi toisella antaa. Aika!

Olen paljon jutellut siitä kuinka joskus ennen muinoin vain piipahdettiin naapuriin tai kun lähdettiin sukulaisiin kylään, oltiin monta päivää. Ymmärrän kyllä, etteivät kaikki pidä nurkkiinsa pesiytyvistä pitkäaikaisista vieraista. Heidän toiveitaan pitää kunnioittaa myös. Itse olen myös erittäin huono piipahtamaan naapurissa, myönnän sen. Silti kuinka mukavaa on kun joku yhtäkkiä tulee pihaan. Tarjoilut ovat sitten mitä ovat, mutta voihan sitä viedä mennessään jotain kastamista. Juotavaa nyt löytynee joka talosta.

Tämä blogeissa käynti on kuin piipahtamista toisen luona. Sillä erotuksella, että kumpikin hoitaa piipahtamisen aikataulun omansa mukaisesti. Toivon, että minunkin luona joku piipahtaa vaikkei se kommenteissa näykään.

Piipahtakaa!