Minulle tuli vieras Turusta ja lauantai menikin siinä. Oikein tuli vieroitusoireita, kun ei päässyt lukemaan toisten blogeja ja kirjoittamaan omaansa ;o) Kohta varmaan olen Betty Ford-klinikalla saamassa vieroitushoitoa!
Kävimme vieraan kanssa katsomassa Titanic-musikaalia. Oli vaikuttava ja hyvät laulajat. No, tyypilliseen tapaani alkoivat aivot raksuttaa jälkeen päin ja pohdin tapahtumia. Olen nähnyt elokuvankin ja kohta, jota en voi katsoa itkemättä on äiti, joka kolmannen luokan hytissä nukuttaa lapsensa uneen sadun myötä veden noustessa koko ajan.
Koska sekä musikaalissa että elokuvassa olivat rautaportit kiinni kolmanteen luokkaan, niin onkohan niin oikeasti ollut? Että todella päätettiin uhrata köyhimmät ihmiset kuin laivarotat kun pelastusveneitä oli niin vähän. Ajatelkaa mikä vastuu kapteenilla, pystyykö tuollaisen jälkeen enää elämään. Tässä tapauksessahan kapteeni meni laivan mukana, mutta entä se herra Ismey. Pitäisi googlata, löytyykö tietoa herran elämästä sen jälkeen.
Vastuu.... Joskus joku sanoi, että palkka määräytyy vastuun mukaan. Miksiköhän eivät sitten lastenhoitajat saa kunnon palkkaa. Mielestäni vastuu toisten lapsista on paljon suurempi kuin jonkun toimitusjohtajan pörssifirmassa. Niitä kun ei sitten ikinä edes saada vastuuseen loppupeleissä.
Vastuu....iso sana ja sisältää paljon. Nykypäivänä on aina saatava tai löydyttävä joku vastuuseen. Mitään asiaa ei vaan voi tapahtua. Jotkut tutkimiset ovat opettavaisia eikä siten samaa virhettä toisteta. Siitä huolimatta on kamalaa, kun ikinä ei saa epäonnistua. Ei uskalla tehdä mitään, kun aina saa pelätä joutuvansa suureen vastuuseen. Ymmärrän, että jokaisen tulee kantaa tekonsa seuraukset, mutta yleensä se vastuu musertaa ihmisen ja se seuraa melkein koko loppuelämän.
Hiukan heitti mustan puolelle tuo mun pohdinta, mutta mitäs menin katsomaan sellaista musikaalia ;o)
Illalla odottaa taas ratsastus ja heppojen hajut, joten eikö tämä taas tästä. Vierailu oli mukava ja odotettu vaikka poikikin vakavan pohdiskelun.
sunnuntai 15. helmikuuta 2009
perjantai 13. helmikuuta 2009
perjantain pohdiskelua
Sain eilen loppuun heppakirjani. Siellä oli ihan yleispsykologiaakin.
Stressistä oli yksi kappale. Siinä oli neljä naista, jotka edustivat kukin omaa stressilajia. Aihetta oli siis käsitelty ratsastustunnista. Minuun kolahti kaksi. Itseuskon puute stressaa ja sitten se, että pelkään aiheuttavani paljon ylimääräistä härdelliä muille omilla töppäyksilläni.
Koska ne oli otettu oikein kirjassa aiheeksi, uskon, että löytyy muitakin, joihin nuo kolahtavat. Ja aina sitä luulee olevansa ainut. Kuka sen jännittyneen tunnelman sitten saa aikaiseksi esim. just ratsastustunneilla? Ne muutamat, jotka luottavat satavarmasti itseensä ja eivät pelkää sitä myös näyttää. Saaden tietysti muiden olon erittäin tukalaksi. Toinen syy on se, että ihmiset eivät avoimesti tunnusta tunteitaan. Pelkäävät nolausta, naurua jne. Kirjassa kuitenkin yksi oikea ihminen (nuo neljä naista olivat keksittyjä, mutta kirjassa otteita oikeiden ihmisten kommenteista) kertoi tuntevasta melkoista vapautta kun uskalsi tunnustaa kun pelotti hepan selässä.
Siitäkin puhuttiin, että hevonen ei saa huomata, että pelkäät. Hevonen ei ilkeyttään käytä sitä hyväksi. Totta se huomaa, että pelkäät, mutta kun tunnustat pelkosi, pääset sen herraksi ja heppa vaistoaa myös sen.
Näissä blogeissa ja muissakin kirjallisissa tuotoksissa monet myöntävät pelkonsa, jännityksensä ja yleensä tunteensa. Miksi se kasvokkain on niin vaikeaa? Itse olen erittäin huono siinä ja varmaan kukaan ystävistäni ei ole nähnyt minun itkevän. Kotona itken kyllä, mutta silloinkin haluan olla yksin. En halua tunnustaa heikkoa hetkeäni.
Koen, että mun on oltava muiden tuki ja turva. Tähän sanottakoon, että tunne on vain mun päässä. No, isän kuoleman jälkeen ja hiukan nytkin tuntuu, että äiti turvautuu esikoiseensa. Ei sillä tavalla, että olisi joka päivä meillä tms. Kerran vain sanoin, että selkä on kipiä, niin hän kommentoi, että älä nyt sinä sairastu.
Kuten näette ratsastus ja hepat ovat mulle tärkeitä. Löysin itselleni oikein sopivan tallin sinä kesänä ennen kuin isäni kuoli syksyllä. Hän kerkesi käydä siellä. Isän kuoleman jälkeen kävin puolisen vuotta joka viikko yhtenä päivänä siivoamassa karsinat (päälle lapsien talutus ja oma ratsastustunti). Olisi tullut hulluksi ilman sitä kolmen tunnin omaa rauhaa ja talikon heiluttelua. Mulle se työ antoi voimia ja tilaisuuden surutyöhön yksin. Lasten aikana kun pitää olla edes hieman kasassa. Toki heidän aikana itkin myös ikävää, etteivät luule surun olevan piilotettava tunne.
Perjantain 13. päivä. Mitähän vielä tapahtuu?
Stressistä oli yksi kappale. Siinä oli neljä naista, jotka edustivat kukin omaa stressilajia. Aihetta oli siis käsitelty ratsastustunnista. Minuun kolahti kaksi. Itseuskon puute stressaa ja sitten se, että pelkään aiheuttavani paljon ylimääräistä härdelliä muille omilla töppäyksilläni.
Koska ne oli otettu oikein kirjassa aiheeksi, uskon, että löytyy muitakin, joihin nuo kolahtavat. Ja aina sitä luulee olevansa ainut. Kuka sen jännittyneen tunnelman sitten saa aikaiseksi esim. just ratsastustunneilla? Ne muutamat, jotka luottavat satavarmasti itseensä ja eivät pelkää sitä myös näyttää. Saaden tietysti muiden olon erittäin tukalaksi. Toinen syy on se, että ihmiset eivät avoimesti tunnusta tunteitaan. Pelkäävät nolausta, naurua jne. Kirjassa kuitenkin yksi oikea ihminen (nuo neljä naista olivat keksittyjä, mutta kirjassa otteita oikeiden ihmisten kommenteista) kertoi tuntevasta melkoista vapautta kun uskalsi tunnustaa kun pelotti hepan selässä.
Siitäkin puhuttiin, että hevonen ei saa huomata, että pelkäät. Hevonen ei ilkeyttään käytä sitä hyväksi. Totta se huomaa, että pelkäät, mutta kun tunnustat pelkosi, pääset sen herraksi ja heppa vaistoaa myös sen.
Näissä blogeissa ja muissakin kirjallisissa tuotoksissa monet myöntävät pelkonsa, jännityksensä ja yleensä tunteensa. Miksi se kasvokkain on niin vaikeaa? Itse olen erittäin huono siinä ja varmaan kukaan ystävistäni ei ole nähnyt minun itkevän. Kotona itken kyllä, mutta silloinkin haluan olla yksin. En halua tunnustaa heikkoa hetkeäni.
Koen, että mun on oltava muiden tuki ja turva. Tähän sanottakoon, että tunne on vain mun päässä. No, isän kuoleman jälkeen ja hiukan nytkin tuntuu, että äiti turvautuu esikoiseensa. Ei sillä tavalla, että olisi joka päivä meillä tms. Kerran vain sanoin, että selkä on kipiä, niin hän kommentoi, että älä nyt sinä sairastu.
Kuten näette ratsastus ja hepat ovat mulle tärkeitä. Löysin itselleni oikein sopivan tallin sinä kesänä ennen kuin isäni kuoli syksyllä. Hän kerkesi käydä siellä. Isän kuoleman jälkeen kävin puolisen vuotta joka viikko yhtenä päivänä siivoamassa karsinat (päälle lapsien talutus ja oma ratsastustunti). Olisi tullut hulluksi ilman sitä kolmen tunnin omaa rauhaa ja talikon heiluttelua. Mulle se työ antoi voimia ja tilaisuuden surutyöhön yksin. Lasten aikana kun pitää olla edes hieman kasassa. Toki heidän aikana itkin myös ikävää, etteivät luule surun olevan piilotettava tunne.
Perjantain 13. päivä. Mitähän vielä tapahtuu?
torstai 12. helmikuuta 2009
tervetuloa taloon!
Etuovesta käy sisään
Keittiön rappuset nää.
Niskajumppaa kaikille, niin saatte ihailla suvussa kulkenutta .
Lisää sukukalleuksia...
Ja melkein jo olohuoneen puolelle pääsitte. Kuva on musiikkisalongista :o)
Kotielämäni jatkuu
Eilen sain sitten laitettua kotini ulkokuoresta kuvan. Toki se ei ollut ulkolaudoitukseltaan eikä väriltään tällainen aluperin.
Jatkoin vapaatani vielä tämän päivän ja siivosin kahden nuorimman huonetta oikein perusteellisesti. Yksi pussi oli kirpparia varten (lahjoitan, laiskana en jaksa myydä) ja toinen pussia roskia varten. Kyllä taas karsiutui tavaraa lujalla kädellä. Mukava oli nähdä kättensä jälki.
Nyt odotan lasagneten kypsymistä ja huikin kaikki kotona olevat syömään.
Olen antimaterialisti. Kaikki ylimääräinen tavara ahdistaa. Minun jälkeeni ei tule jäämään hienojen aarteiden ullakkoa jälkipolville. Rakas isäni oli hamsteri. Hänen jäljiltään on siivottavana vielä ulkorakennuksia. Miksi moni ihminen kokee tarvitsevansa niin paljon tavaraa? Mikä siinä shoppailussa on niin mukavaa?
Toisilla on talot täynnä pienen pientäkin koriste-esinettä ja he pitävät siitä. Hienoa kun saa toteuttaa itseään silläkin saralla. Itse pelkään aina ihmisten tuomisia, kun tulee taas lisää koriste-esineitä pölyttymään tai kaappiin. Olen koittanut sanoa, että meille tarvii tuoda vain itsensä. Rakastan juttuseuraa, hiljaisia hetkiä ja että jollain ihmisellä on aikaa tulla käymään. Mielestäni se on arvokkainta, mitä ihminen voi toisella antaa. Aika!
Olen paljon jutellut siitä kuinka joskus ennen muinoin vain piipahdettiin naapuriin tai kun lähdettiin sukulaisiin kylään, oltiin monta päivää. Ymmärrän kyllä, etteivät kaikki pidä nurkkiinsa pesiytyvistä pitkäaikaisista vieraista. Heidän toiveitaan pitää kunnioittaa myös. Itse olen myös erittäin huono piipahtamaan naapurissa, myönnän sen. Silti kuinka mukavaa on kun joku yhtäkkiä tulee pihaan. Tarjoilut ovat sitten mitä ovat, mutta voihan sitä viedä mennessään jotain kastamista. Juotavaa nyt löytynee joka talosta.
Tämä blogeissa käynti on kuin piipahtamista toisen luona. Sillä erotuksella, että kumpikin hoitaa piipahtamisen aikataulun omansa mukaisesti. Toivon, että minunkin luona joku piipahtaa vaikkei se kommenteissa näykään.
Piipahtakaa!
Jatkoin vapaatani vielä tämän päivän ja siivosin kahden nuorimman huonetta oikein perusteellisesti. Yksi pussi oli kirpparia varten (lahjoitan, laiskana en jaksa myydä) ja toinen pussia roskia varten. Kyllä taas karsiutui tavaraa lujalla kädellä. Mukava oli nähdä kättensä jälki.
Nyt odotan lasagneten kypsymistä ja huikin kaikki kotona olevat syömään.
Olen antimaterialisti. Kaikki ylimääräinen tavara ahdistaa. Minun jälkeeni ei tule jäämään hienojen aarteiden ullakkoa jälkipolville. Rakas isäni oli hamsteri. Hänen jäljiltään on siivottavana vielä ulkorakennuksia. Miksi moni ihminen kokee tarvitsevansa niin paljon tavaraa? Mikä siinä shoppailussa on niin mukavaa?
Toisilla on talot täynnä pienen pientäkin koriste-esinettä ja he pitävät siitä. Hienoa kun saa toteuttaa itseään silläkin saralla. Itse pelkään aina ihmisten tuomisia, kun tulee taas lisää koriste-esineitä pölyttymään tai kaappiin. Olen koittanut sanoa, että meille tarvii tuoda vain itsensä. Rakastan juttuseuraa, hiljaisia hetkiä ja että jollain ihmisellä on aikaa tulla käymään. Mielestäni se on arvokkainta, mitä ihminen voi toisella antaa. Aika!
Olen paljon jutellut siitä kuinka joskus ennen muinoin vain piipahdettiin naapuriin tai kun lähdettiin sukulaisiin kylään, oltiin monta päivää. Ymmärrän kyllä, etteivät kaikki pidä nurkkiinsa pesiytyvistä pitkäaikaisista vieraista. Heidän toiveitaan pitää kunnioittaa myös. Itse olen myös erittäin huono piipahtamaan naapurissa, myönnän sen. Silti kuinka mukavaa on kun joku yhtäkkiä tulee pihaan. Tarjoilut ovat sitten mitä ovat, mutta voihan sitä viedä mennessään jotain kastamista. Juotavaa nyt löytynee joka talosta.
Tämä blogeissa käynti on kuin piipahtamista toisen luona. Sillä erotuksella, että kumpikin hoitaa piipahtamisen aikataulun omansa mukaisesti. Toivon, että minunkin luona joku piipahtaa vaikkei se kommenteissa näykään.
Piipahtakaa!
keskiviikko 11. helmikuuta 2009
Tänään kotona
Keskellä viikkoa vapaapäivä. Mikä harvinainen herkku.
Ulkona -7 astetta,, lunta sopivasti, puut kuurassa, kaupungin miehet kaatavat meille polttopuita tuossa pihassa, pojat koulussa ja mies nuorimman kanssa ulkona. Voisiko olla leppoisampaa :o)
Kävin lukemassa Vilijonkan vastausta minulle. Olivat lähteneet sinne kauas pakoon vanhan talon remonttia ja itse luomaansa oravanpyörää. Hieno siirto!
Aloin miettimään miten katkaista oravanpyörä tässä ja nyt. Raha on se paha, jota tarvitaan. Pelkästään normaalit elinkustannukset lohkaisevat ison palan joka kuukausi vaivalla ansaitusta palkasta. Luen paljon kirjoituksia ihmisistä, jotka ovat hypänneet oravanpyörästä pois. Viimeksi oli sellainen, joka oli kyllä alunperin isopalkkaisessa hommassa. Ajattelisi, että säästöillä ja sijoituksilla sitä mennään. Nyky romahduksen aikaan kyllä taitavat sijoitukset olla yhtä tyhjän kanssa, pelkkää paperia.
Miten kiireestä ja tehokkuudesta tuli isäntä? Kun alettiin kehittää teollisuutta 1800-luvun lopussa ei varmaan ollut ajatustakaan nyky-yhteiskunnan kiireistä. Tuntuu, että vauhti vain kiihtyy kun miettii kymmenen vuoden sykleissä aikaa tästä taakse päin. Kehitystä mitä siinä ajassa on tapahtunut. 1992 ostimme sen ajan "kännykän", mikä oli kolmenkin tiiliskiven kokoinen mötikkä, Mobira. On muuten meillä vieläkin vaan ei enää käytössä. Maksoi 2800 mk käytettynä. Sillä hinnalla saa tänä päivänä melkoisen herkkupuhelimen.
Mummani eli vuodesta 1902 vuoteen 1993. Valtavan kehityksen näki hänkin, muttei se ole mitään nykyvauhdille.
Joku vuosi sitten mietin, että mahtaakohan ihmiskunta jakautua kahtia. Ne, joille riittää tämän hetken tilanne ja ne, jotka jatkavat kehittelyä ja etenemistä. Ehkäpä jopa siirtokuntia avaruuteen saakka.
Itselleni riittää tämä hetki. En kaipaa enempää kehitystä. Rehellisesti sanottuna, voisin jopa palauttaa tämän 80 vuotiaan talon alkuperäiseen kuosiin (no,sisävessasta en luovu!). Kun saan skannattua kuvat talosta alusta lähtien, saatte nähdä kehityksen. Jotain kuvia siis aion minäkin opetella tänne laittamaan.
Antoisaa päivää kaikille!
Ulkona -7 astetta,, lunta sopivasti, puut kuurassa, kaupungin miehet kaatavat meille polttopuita tuossa pihassa, pojat koulussa ja mies nuorimman kanssa ulkona. Voisiko olla leppoisampaa :o)
Kävin lukemassa Vilijonkan vastausta minulle. Olivat lähteneet sinne kauas pakoon vanhan talon remonttia ja itse luomaansa oravanpyörää. Hieno siirto!
Aloin miettimään miten katkaista oravanpyörä tässä ja nyt. Raha on se paha, jota tarvitaan. Pelkästään normaalit elinkustannukset lohkaisevat ison palan joka kuukausi vaivalla ansaitusta palkasta. Luen paljon kirjoituksia ihmisistä, jotka ovat hypänneet oravanpyörästä pois. Viimeksi oli sellainen, joka oli kyllä alunperin isopalkkaisessa hommassa. Ajattelisi, että säästöillä ja sijoituksilla sitä mennään. Nyky romahduksen aikaan kyllä taitavat sijoitukset olla yhtä tyhjän kanssa, pelkkää paperia.
Miten kiireestä ja tehokkuudesta tuli isäntä? Kun alettiin kehittää teollisuutta 1800-luvun lopussa ei varmaan ollut ajatustakaan nyky-yhteiskunnan kiireistä. Tuntuu, että vauhti vain kiihtyy kun miettii kymmenen vuoden sykleissä aikaa tästä taakse päin. Kehitystä mitä siinä ajassa on tapahtunut. 1992 ostimme sen ajan "kännykän", mikä oli kolmenkin tiiliskiven kokoinen mötikkä, Mobira. On muuten meillä vieläkin vaan ei enää käytössä. Maksoi 2800 mk käytettynä. Sillä hinnalla saa tänä päivänä melkoisen herkkupuhelimen.
Mummani eli vuodesta 1902 vuoteen 1993. Valtavan kehityksen näki hänkin, muttei se ole mitään nykyvauhdille.
Joku vuosi sitten mietin, että mahtaakohan ihmiskunta jakautua kahtia. Ne, joille riittää tämän hetken tilanne ja ne, jotka jatkavat kehittelyä ja etenemistä. Ehkäpä jopa siirtokuntia avaruuteen saakka.
Itselleni riittää tämä hetki. En kaipaa enempää kehitystä. Rehellisesti sanottuna, voisin jopa palauttaa tämän 80 vuotiaan talon alkuperäiseen kuosiin (no,sisävessasta en luovu!). Kun saan skannattua kuvat talosta alusta lähtien, saatte nähdä kehityksen. Jotain kuvia siis aion minäkin opetella tänne laittamaan.
Antoisaa päivää kaikille!
tiistai 10. helmikuuta 2009
Tiistain potretti sanoin...
Tulin juuri 1,5 h hevostalutuskeikalta ja istuin tähän koneen ääreen suihkunraikkaana. Permanenttikiharat somasti kammattuna ja yöpaita puhtaaksi hangatun kropan päällä.
Hevoset.... koiran olen omistanut, ,mutta heppoja rakastan. Varsinkin suomenhevosia.
Mietin usein, että miksi sunnuntain omalla ratsastuksella keventää viikon ja tiistain talutustunnilla tulee hyötyliikunta ja ilo lasten onnistumisista. Varsinkin kun alkavat mennä yksin. Jänniä tilanteita sattuu (eläinten kanssa kun on tekemisissä) ja ylpeinä ovat kun niistä selviävät.
Sain kirjan, jossa todettiin todella tuo sama terapeuttinen vaikutus. Hevosen syli (tässä tapauksessa selkä)on iso ja lämmin. Vaikka kuinka harmittaisin teinin raivonpuuskat, isännän tekemättömyys, pienten lasten purkaukset, niin tallilla unohdan ne välittömästi ja tulen paljon paremmalla tuulella kotiin.
Tuossa aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, että ystävyys eläimen kanssa on yksinkertaista ja palkkio/rangaistus tulee välittömästi. Niin totta.... Ainoastaan ihmiset tekevät usein kaikista asioista niin monimutkaisia. Miksi?
Välillä tuntuu, että ihminen on tehnyt koko maailman monimutkaiseksi. Onko tarkoitus siten työllistää meidät kaikki kun enää ei tarvitse kovinkaan monessa maassa keskittyä vain hengissä pysymiseen. Harrastan paljon historiaa ja välillä tuntuu, että olen syntynyt ihan väärälle vuosisadalle. Myönnän, että nykyaikana on paljon erittäin hyviä asioita, kuten nyt tämä blogi, enkä antaisi niitä pois. Silti tuntuu, että mulle kelpaisi hitaampikin elämän tahti.
Nyt et ole mitään, jos et kerkiä joka paikkaan ja tiedä joka asiaa. Kerran mielessäni luettelin läpi mitä kaikkea mun pitäisi naisena ehtiä tehdä ja vielä pysyä harmonisena ja tasapainoisena. Ei riitä vuorokauden tunnit, kun siitä menee kahdeksan tuntia (tai pitää mennä) pelkkään nukkumiseen.
Seuraavaksi jo mietinkin, että miten ja mitä opetan lapselleni elämän merkityksestä kun itsekin olen hiukan pettynyt tähän nykymenoon...
No, nyt olen joka tapauksessa rauhallinen ja ....suihkunraikas mukavan tallikäynnin jälkeen...
Rauhallisia unia kaikille!
Hevoset.... koiran olen omistanut, ,mutta heppoja rakastan. Varsinkin suomenhevosia.
Mietin usein, että miksi sunnuntain omalla ratsastuksella keventää viikon ja tiistain talutustunnilla tulee hyötyliikunta ja ilo lasten onnistumisista. Varsinkin kun alkavat mennä yksin. Jänniä tilanteita sattuu (eläinten kanssa kun on tekemisissä) ja ylpeinä ovat kun niistä selviävät.
Sain kirjan, jossa todettiin todella tuo sama terapeuttinen vaikutus. Hevosen syli (tässä tapauksessa selkä)on iso ja lämmin. Vaikka kuinka harmittaisin teinin raivonpuuskat, isännän tekemättömyys, pienten lasten purkaukset, niin tallilla unohdan ne välittömästi ja tulen paljon paremmalla tuulella kotiin.
Tuossa aikaisemmassa kirjoituksessa totesin, että ystävyys eläimen kanssa on yksinkertaista ja palkkio/rangaistus tulee välittömästi. Niin totta.... Ainoastaan ihmiset tekevät usein kaikista asioista niin monimutkaisia. Miksi?
Välillä tuntuu, että ihminen on tehnyt koko maailman monimutkaiseksi. Onko tarkoitus siten työllistää meidät kaikki kun enää ei tarvitse kovinkaan monessa maassa keskittyä vain hengissä pysymiseen. Harrastan paljon historiaa ja välillä tuntuu, että olen syntynyt ihan väärälle vuosisadalle. Myönnän, että nykyaikana on paljon erittäin hyviä asioita, kuten nyt tämä blogi, enkä antaisi niitä pois. Silti tuntuu, että mulle kelpaisi hitaampikin elämän tahti.
Nyt et ole mitään, jos et kerkiä joka paikkaan ja tiedä joka asiaa. Kerran mielessäni luettelin läpi mitä kaikkea mun pitäisi naisena ehtiä tehdä ja vielä pysyä harmonisena ja tasapainoisena. Ei riitä vuorokauden tunnit, kun siitä menee kahdeksan tuntia (tai pitää mennä) pelkkään nukkumiseen.
Seuraavaksi jo mietinkin, että miten ja mitä opetan lapselleni elämän merkityksestä kun itsekin olen hiukan pettynyt tähän nykymenoon...
No, nyt olen joka tapauksessa rauhallinen ja ....suihkunraikas mukavan tallikäynnin jälkeen...
Rauhallisia unia kaikille!
maanantai 9. helmikuuta 2009
Surffailua blogimaailmassa
Tänään en sitten jaksanut pohtia mitään. Olin ensin katsomassa esikoispoikani (13 v) jalkapallo-otteluja samanikäisiä tyttöjä vastaan. No, voittihan ne kun niitä olisi muuten kovasti nolottanut mennä kouluun...
Sitten otin Liivian ohjeista vaarin (hän kun on konkari) ja aloin surffailla hänen sivulleen kommentoineiden blogeja. Kaikki kertovat elämästään päivän verran ja kaikilla on kauniita kuvia. Ehkä aloitin oman blogini liian raskaasti ja heitin pohdinnat heti peliin...
Toivon mukaan pohtijoitakin löytyy, sillä aion jatkaa vielä.
Nyt nukkumaan. Hyvää yötä kaikille!
ps. tuo kello jostain syystä näyttää ihan mitä sattuu ja oikea aika on nyt klo 22. En oikeasti mene nukkumaan päivällä :o)
Sitten otin Liivian ohjeista vaarin (hän kun on konkari) ja aloin surffailla hänen sivulleen kommentoineiden blogeja. Kaikki kertovat elämästään päivän verran ja kaikilla on kauniita kuvia. Ehkä aloitin oman blogini liian raskaasti ja heitin pohdinnat heti peliin...
Toivon mukaan pohtijoitakin löytyy, sillä aion jatkaa vielä.
Nyt nukkumaan. Hyvää yötä kaikille!
ps. tuo kello jostain syystä näyttää ihan mitä sattuu ja oikea aika on nyt klo 22. En oikeasti mene nukkumaan päivällä :o)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
