Eilen radiossa esitettiin kysymyksiä naisena ja miehenä olosta. Esimerkiksi mitä tekisit, jos saisit olla yhden päivän toista sukupuolta, kumpana olo on helpompaa ja mikä naisessa/miehessä on parasta.
Jännä juttu kun tuo ihmisen kehitys laahaa kuitenkin sen verran jäljessä, ettei se aina ylety nykyajan tasolle. Meidän geenit ja useat tavat juontavat juurensa todella kaukaa. Paljon on edistyttykin. Jollain tasolla silti olemme vielä luolamiehen ja -naisen kaltaisia. Lujassa istuu rooli miehestä metsästäjänä ja naisesta kodinlaittajana. Ne tuntuvat useimmilla olevan luontaisesti. Ovatko ne sitten periytyviä geenejä vai syvään opittuja tapoja?
Onhan sanottu, että meidän aivomme olisivat erilaisia. En tiedä mikä selittää sen, että useat naiset tekevät monta työtä yhtäaikaa ja miehet keskittyvät yhden saattamiseksi loppuun. Joskus suorastaan toivon, että pystyisin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Tietyissä ongelman ratkaisemisissa se olisi tarpeen. Eivät muut työt häiritsisi. Lisäksi miehiltä karehdin kykyä keskittyä nykyiseen siinäkin mielessä, etteivät kauheasti pode huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä yms. Pystyvät nauttimaan vapaa-ajastaan. Välillä tuntuu, että itse ole aina väärässä paikassa väärään aikaan, enkä pysty nauttimaan. Ehkä senkin voi oppia.
Sitten nämä luonteenpiirteet. Meissä on selvästi eroa ja joskus tuntuu, että tuolla yläkerrassa on ollut huumoria pelissä kun on luonut miehen ja naisen. Hänelle olemme varmaan joskus yhtä saippuaoopperaa. Miksi ihmeessä hän sitten olisi luonut meidät niin erilaisiksi, että vastakkaisen sukupuolen luonteenpiirteet alkavat pitemmän päälle ärsyttää. Tai sitten hän on käyttänyt niitä siihen kulmien hionta tarkoitukseen. Kun on tarpeeksi kauan toisen kanssa on sitten lopuksi valmis timantti?
Onko sitten helpompaa olla mies tai nainen? Mun mielestä ei ole helpompaa roolia. Kun kuunteli radion kuuntelijoiden tekemää listaa ihanne naisesta/miehestä (miesten lista oli huomattavasti lyhyempi), niin hikeä pukkasi mieheen kohdistuvan listan osalta. Ei sellaisia määriä luonteenpiirteitä voi kasaantua yhteen ihmiseen, mahdoton tehtävä miehelle. Se täytyy sanoa, että miehet eivät ole niin vaativia kuin naiset. Mutta naiset toiselle naiselle ovat.
Mitä sitten tekisin, jos olisin yhden päivän mies? Vaikea laittaa noin lyhyelle ajalle mitään sen kummempaa. Varmaan viettäisin sen tarkkaillen ja opetellen miehen ajatusmaailmaa. Saisin selityksen miksi jotkut asiat käsitetään niin kuin käsitetään ja oppisin, että miten saada tietyt jutut menemään perille. Osaisin esittää asiat oikein.
Olen tasa-arvon kannattaja, mutten feministi siinä mielessä, että ymmärrän miesten osaavan tai fyysisesti pystyvän tekemään tiettyjä asioita helpommin kuin meidän naisten. Taas yritän tänään muistaa olla ihmisiksi ja yrittää oppia se, että kai me yritetään täydentää toisiamme.
Aurinkoista ja leppoisaa lauantaita!
lauantai 7. maaliskuuta 2009
perjantai 6. maaliskuuta 2009
Riittää jo
Luin lehdestä kirjailijasta, joka kirjoitti kirjan meille länsimaiseen kulutushysteriaan tottuneille. Muistaakseni otsikossa oli myös oman otsikkoni sanat.
Hän viittasi siihen, että meidät länsimaalaiset opetetaan haluamaan koko ajan jotain. Jos emme itse tiedä, niin kyllä mainos kertoo, mitä me nyt ihan välttämättä tarvitsemme. Totesinkin jo aiemmin, että olen mahdollisimman paljon antimaterialisti ja myöskin informaatioähky on iskenyt. Kummallisinta kaikessa on, että vaikka kuinka luemme ja varmaan tiedostammekin, ettei tavara tuo onnea, niin miksi yhä jatkamme niiden keräämistä.
Kirjailija viittasi ihan kivikauteen saakka, jolloin meidän geeneihin tuli keräysgeeni. Silloin vain kerättiin vastaisuuden varalle tavaraa. Määrä lienee kuitenkin hirmu pieni verrattuna nykypäivän keräysviettiin.
Onko ihmismieli niin heikko vai mukavuudenhaluinen, ettei jaksa uida vastavirtaan vaan luottaa siihen, mitä mainos sanoo. Joskus kun oikein kriittisesti katsoo mainoksia, niin tulee mieleen, että tyhminäkö meitä pidetään. Olen törmännyt oikeastaan ainoastaan yhteen minua viihdyttävään mainokseen, mutten silti ole alkanut ostaa siinä mainostettua tuotetta. Itse mainos oli silti oikein hyvä.
Onko siis edelleen niin, että miehet ostavat mitä tuotetta tahansa, jos sitä tarjotaan vähäpukeisten naisten avulla. Siis oikeesti??? Ja onko nainen edelleen niin hassu, että kuvittelee pysyvänsä ikuisesti nuorena ja kauniina erilaisten kosmetiikkatuotteiden avulla. Siis oikeesti???
Kun lukee eri ihmisten kirjoituksia, niin tuntuu, että kriittisyyttä vielä löytyy. Kuka sitten lankeaa noihin mainoksiin? Voin kyllä sanoa, että en ole ainuttakaan tuotetta ostanut mainoksen vaikutuksen takia. Ihmisten puskaradiomainoksen perusteella kyllä.
Mainostoimistot ovat isoja firmoja ja ovat ainakin tähän asti tienanneet paljon.
Riittääkö sinulle jo tavaramäärä?
Hän viittasi siihen, että meidät länsimaalaiset opetetaan haluamaan koko ajan jotain. Jos emme itse tiedä, niin kyllä mainos kertoo, mitä me nyt ihan välttämättä tarvitsemme. Totesinkin jo aiemmin, että olen mahdollisimman paljon antimaterialisti ja myöskin informaatioähky on iskenyt. Kummallisinta kaikessa on, että vaikka kuinka luemme ja varmaan tiedostammekin, ettei tavara tuo onnea, niin miksi yhä jatkamme niiden keräämistä.
Kirjailija viittasi ihan kivikauteen saakka, jolloin meidän geeneihin tuli keräysgeeni. Silloin vain kerättiin vastaisuuden varalle tavaraa. Määrä lienee kuitenkin hirmu pieni verrattuna nykypäivän keräysviettiin.
Onko ihmismieli niin heikko vai mukavuudenhaluinen, ettei jaksa uida vastavirtaan vaan luottaa siihen, mitä mainos sanoo. Joskus kun oikein kriittisesti katsoo mainoksia, niin tulee mieleen, että tyhminäkö meitä pidetään. Olen törmännyt oikeastaan ainoastaan yhteen minua viihdyttävään mainokseen, mutten silti ole alkanut ostaa siinä mainostettua tuotetta. Itse mainos oli silti oikein hyvä.
Onko siis edelleen niin, että miehet ostavat mitä tuotetta tahansa, jos sitä tarjotaan vähäpukeisten naisten avulla. Siis oikeesti??? Ja onko nainen edelleen niin hassu, että kuvittelee pysyvänsä ikuisesti nuorena ja kauniina erilaisten kosmetiikkatuotteiden avulla. Siis oikeesti???
Kun lukee eri ihmisten kirjoituksia, niin tuntuu, että kriittisyyttä vielä löytyy. Kuka sitten lankeaa noihin mainoksiin? Voin kyllä sanoa, että en ole ainuttakaan tuotetta ostanut mainoksen vaikutuksen takia. Ihmisten puskaradiomainoksen perusteella kyllä.
Mainostoimistot ovat isoja firmoja ja ovat ainakin tähän asti tienanneet paljon.
Riittääkö sinulle jo tavaramäärä?
torstai 5. maaliskuuta 2009
Ikä....luku vai mielentila?
Ehdottomasti nuorena luku ja vanhempana mielentila!
Kuten jo aiemmin totesin, nuorena sitä odottaa niitä tiettyjä lukuja. On kova kiire päästä eteen päin vanhenemisessa, mutta esim. 30-vuotias on jo ihan ikivanha.
Kai se oli joskus 35 vuoden jälkeen kun alkoi muuttua luvusta mielentilaksi. En haluaisi olla alle 30-vuotias, mutta tosiaan on lakannut vanhenemasta nyt. Ainoastaan kroppa joskus muistuttaa siitä, ettei ole enää nuori. Vartin liikuntasuoritukseen vaaditaan tunnin alku- ja loppuverryttely :o) Ja auta armias, jos erehdyt repäisemään yhtäkkiä. Minä ratsastin viime lauantaina runsaan tunnin (paljon laukkoja), sunnuntaina 1,5 luistelua lasten kanss ja illalla tunnin ratsastus. Kärsin vieläkin niistä lihaskivuista, jotka kyllä koko ajan ovat pois menossa.
Kun ajattelee sitten sitä pyöreää lukua, joka on täyttymässä tänä vuonna, pääsee aina ihmetyksen huokaisu. En mä oikeasti voi olla pian 40 v. Sehän on jo hurjan iso luku. Silti hyvässä lykyssä on vielä saman verran edessä. Onneksi nykyisin edes 70-vuotiasta ei pidetä vielä ihan vanhuksena. Meinaan, että pitää olla tukka nutturalla kiikkustuolissa virkkaamassa.
Haluan olla nuorekas, mutten yritä olla nuori. Minusta on hienoa, että Aira Samulin on pysynyt nuorekkaana, mutta en ole samaa mieltä minihameen käytöstä tuossa iässä. Nuorekkaita vaatteita on muitakin. Ei väkisin saa olla nuori. Nuorekas on ihan eri asia.
En käytä kosmeettisia aineita, koska en pelkää ryppyjä tms. Mieleltäni olen vieläkin nuorekkaan yllytyshullu enkä varmaan aina käyttäydy kuten tämän ikäisen jo pitäisi. Siinäkin on onneksi suvaitsevaisuus mennyt eteen päin. Ja menee varmaan vieläkin, mitä vanhemmaksi meidän sukupolvi elää.
Olkaamme siis nuorekkaita ja pitäkäämme ikä mielentilana!
Kuten jo aiemmin totesin, nuorena sitä odottaa niitä tiettyjä lukuja. On kova kiire päästä eteen päin vanhenemisessa, mutta esim. 30-vuotias on jo ihan ikivanha.
Kai se oli joskus 35 vuoden jälkeen kun alkoi muuttua luvusta mielentilaksi. En haluaisi olla alle 30-vuotias, mutta tosiaan on lakannut vanhenemasta nyt. Ainoastaan kroppa joskus muistuttaa siitä, ettei ole enää nuori. Vartin liikuntasuoritukseen vaaditaan tunnin alku- ja loppuverryttely :o) Ja auta armias, jos erehdyt repäisemään yhtäkkiä. Minä ratsastin viime lauantaina runsaan tunnin (paljon laukkoja), sunnuntaina 1,5 luistelua lasten kanss ja illalla tunnin ratsastus. Kärsin vieläkin niistä lihaskivuista, jotka kyllä koko ajan ovat pois menossa.
Kun ajattelee sitten sitä pyöreää lukua, joka on täyttymässä tänä vuonna, pääsee aina ihmetyksen huokaisu. En mä oikeasti voi olla pian 40 v. Sehän on jo hurjan iso luku. Silti hyvässä lykyssä on vielä saman verran edessä. Onneksi nykyisin edes 70-vuotiasta ei pidetä vielä ihan vanhuksena. Meinaan, että pitää olla tukka nutturalla kiikkustuolissa virkkaamassa.
Haluan olla nuorekas, mutten yritä olla nuori. Minusta on hienoa, että Aira Samulin on pysynyt nuorekkaana, mutta en ole samaa mieltä minihameen käytöstä tuossa iässä. Nuorekkaita vaatteita on muitakin. Ei väkisin saa olla nuori. Nuorekas on ihan eri asia.
En käytä kosmeettisia aineita, koska en pelkää ryppyjä tms. Mieleltäni olen vieläkin nuorekkaan yllytyshullu enkä varmaan aina käyttäydy kuten tämän ikäisen jo pitäisi. Siinäkin on onneksi suvaitsevaisuus mennyt eteen päin. Ja menee varmaan vieläkin, mitä vanhemmaksi meidän sukupolvi elää.
Olkaamme siis nuorekkaita ja pitäkäämme ikä mielentilana!
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
Kuolema
Kuuntelin äsken Aki Sirkesalon kappaletta Mysteriet. Sattuneesta syystä ajatukset eksyivät siihen tiettyyn Tapaninpäivään ja tsunamiin. Koko perhe meni, hyvä vai huono? Siitä tietenkin ajatus jatkoi isääni ja hänen vanhemman sisarensa mieheen, joka kuoli viime kesänä.
Kuolema....onko se lopullista? Näenkö enää koskaan niitä ihmisiä?
Kun suvussani 90-luvun alussa kuoli ihmisiä, olin kaiketi sen verran nuori, etten pysähtynyt sen kummemmin ajattelemaan. Toki olin surullinen ja ikävöin, muttei se ollut niin rajua kuin nyt. Silloin kuoli paljon isovanhempani sukupolven edustajia. Olin hakemassa mummaani ja meidän varamummaa sairaalan kappelista. Isoäitini on ensimmäinen vainaja, jonka olen nähnyt ja koskenut. Muistan kuinka outoa oli nähdä hurjasti pienentynyt ruumis arkussa ja kuinka kylmä oli mumman otsa kun kosketin sitä. Levolliselta ovat kaikki näyttäneet. Isäni kohdalla kontrasti oli vieläkin isompi kun olimme sairaalassa vielä koskeneet lämpimään ruumiseen, nähneet hengityksen ja olleet mukana kuolinkamppailussa. Sillä kamppailua se oli.
Kun sitten olimme kappelissa hakemassa levollisesta olemuksesta huolimatta ruumiin kylmyys iski kyllä tajuntaan voimakkaasti.
Vieläkin on erittäin epätodellinen olo näiden kahden viimeisen herran kanssa. Ei voi uskoa, että he ovat poissa. Hehän ovat olleet läsnä mun elämässä koko elämäni ajan. Toinen todella paljon ja toinen hiukan vähempi, mutta läsnä kuitenkin.
Olen myös ajatellut, että onko odottamaton kuolema pahempi/parempi kuin pitempi esim. sairaudesta johtuva kuolema. Tietenkin kivut yms. ovat ikäviä. Entä läheisten kannalta? Meillä oli neljä vuorokautta hyvästellä isä, vaikkei hän tietenkään vastannut kun ei ollut tajuissaan. Kuitenkin on niitä, jotka tietävät kuoleman olevan edessä ja saavat hyvästellä. Helpottaako se jotenkin oloa ja eloa kun saa tietoisen tilaisuuden sanoa kaikki mitä on aina ajatellut?
Olen onnellinen, että edes tekstarin välityksellä olin sanonut isälle rakastavani häntä (meillä ei sellaisista puhuta, mutta nyt kyllä sanon lapsilleni!). Silti viimeinen puhelu oli tavallaan ihan mitäänsanomaton, normaali. Eihän sitä tiennyt.
Kyllä on ikävä!
Kuolema....onko se lopullista? Näenkö enää koskaan niitä ihmisiä?
Kun suvussani 90-luvun alussa kuoli ihmisiä, olin kaiketi sen verran nuori, etten pysähtynyt sen kummemmin ajattelemaan. Toki olin surullinen ja ikävöin, muttei se ollut niin rajua kuin nyt. Silloin kuoli paljon isovanhempani sukupolven edustajia. Olin hakemassa mummaani ja meidän varamummaa sairaalan kappelista. Isoäitini on ensimmäinen vainaja, jonka olen nähnyt ja koskenut. Muistan kuinka outoa oli nähdä hurjasti pienentynyt ruumis arkussa ja kuinka kylmä oli mumman otsa kun kosketin sitä. Levolliselta ovat kaikki näyttäneet. Isäni kohdalla kontrasti oli vieläkin isompi kun olimme sairaalassa vielä koskeneet lämpimään ruumiseen, nähneet hengityksen ja olleet mukana kuolinkamppailussa. Sillä kamppailua se oli.
Kun sitten olimme kappelissa hakemassa levollisesta olemuksesta huolimatta ruumiin kylmyys iski kyllä tajuntaan voimakkaasti.
Vieläkin on erittäin epätodellinen olo näiden kahden viimeisen herran kanssa. Ei voi uskoa, että he ovat poissa. Hehän ovat olleet läsnä mun elämässä koko elämäni ajan. Toinen todella paljon ja toinen hiukan vähempi, mutta läsnä kuitenkin.
Olen myös ajatellut, että onko odottamaton kuolema pahempi/parempi kuin pitempi esim. sairaudesta johtuva kuolema. Tietenkin kivut yms. ovat ikäviä. Entä läheisten kannalta? Meillä oli neljä vuorokautta hyvästellä isä, vaikkei hän tietenkään vastannut kun ei ollut tajuissaan. Kuitenkin on niitä, jotka tietävät kuoleman olevan edessä ja saavat hyvästellä. Helpottaako se jotenkin oloa ja eloa kun saa tietoisen tilaisuuden sanoa kaikki mitä on aina ajatellut?
Olen onnellinen, että edes tekstarin välityksellä olin sanonut isälle rakastavani häntä (meillä ei sellaisista puhuta, mutta nyt kyllä sanon lapsilleni!). Silti viimeinen puhelu oli tavallaan ihan mitäänsanomaton, normaali. Eihän sitä tiennyt.
Kyllä on ikävä!
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Hiljaisuus
Minä rakastan hiljaisuutta.
Huomaan, että kun töissä tehdään hommia puhumatta mitään, niin mulla on todellisia vaikeuksia sitten aloittaa yhtäkkiä puhumaan. Pää on kyllä täynnä ajatuksia.
Kun nuorempana jäin kesätöiden takia kotiin, kun muu perhe matkoilla, ja "hoidin" mummaani, niin hän odotti koko päivän, että joku tulee juttelemaan. Minä taas odotin koko päivän, että saan vetäytyä omaan rauhaani.
Olen huomannut, että suhteellisen moni ihminen on sellainen, että jos joutuu olemaan kauan puhumatta, niin puhe suorastaan pulppuaa ensimmäisen tilaisuuden tullen. Minä itse taas menen aina vain hiljaisemmaksi, mitä enemmän puhetta ilmassa.
Kun olen seurueessa, jossa on enempi kuin kolme ihmistä, minä vetäydyn tarkkailijaksi. En kilpaile puheenvuoroista enkä halua tulla kuulluksi "väkisin". Minulle kyllä neuvottiin, että ota vaan puheenvuoro, välillä vaikka väkisin. Mun mielestä on kamalaa, jos keskustelu menee kilpalaulannaksi.
Olen sosiaalinen erakko. Pidän siitä, että on paljon tuttavia ja kaikkien kanssa voin vaihtaa sanan pari. Mutta sen jälkeen haluan vetäytyä yksinäisyyteen. Kanssani voi kuka tahansa viettää rinnakkain hiljaa vaikka kuinka kauan enkä koe sitä mitenkään painostavana.
Ehkä tämä johtuu siitä, että osaan ilmaista itseni parhaiten kirjoittamalla. En puhumalla.
Hiljaisuus on ystäväni ja sitä, jos mitä kaipaan tässä ruuhkavuosien keskellä.
Huomaan, että kun töissä tehdään hommia puhumatta mitään, niin mulla on todellisia vaikeuksia sitten aloittaa yhtäkkiä puhumaan. Pää on kyllä täynnä ajatuksia.
Kun nuorempana jäin kesätöiden takia kotiin, kun muu perhe matkoilla, ja "hoidin" mummaani, niin hän odotti koko päivän, että joku tulee juttelemaan. Minä taas odotin koko päivän, että saan vetäytyä omaan rauhaani.
Olen huomannut, että suhteellisen moni ihminen on sellainen, että jos joutuu olemaan kauan puhumatta, niin puhe suorastaan pulppuaa ensimmäisen tilaisuuden tullen. Minä itse taas menen aina vain hiljaisemmaksi, mitä enemmän puhetta ilmassa.
Kun olen seurueessa, jossa on enempi kuin kolme ihmistä, minä vetäydyn tarkkailijaksi. En kilpaile puheenvuoroista enkä halua tulla kuulluksi "väkisin". Minulle kyllä neuvottiin, että ota vaan puheenvuoro, välillä vaikka väkisin. Mun mielestä on kamalaa, jos keskustelu menee kilpalaulannaksi.
Olen sosiaalinen erakko. Pidän siitä, että on paljon tuttavia ja kaikkien kanssa voin vaihtaa sanan pari. Mutta sen jälkeen haluan vetäytyä yksinäisyyteen. Kanssani voi kuka tahansa viettää rinnakkain hiljaa vaikka kuinka kauan enkä koe sitä mitenkään painostavana.
Ehkä tämä johtuu siitä, että osaan ilmaista itseni parhaiten kirjoittamalla. En puhumalla.
Hiljaisuus on ystäväni ja sitä, jos mitä kaipaan tässä ruuhkavuosien keskellä.
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Aikuinen
Jostain syystä aloin pohtimaan aikuisena olemista.
Pienenä lapsena sitä oikein odotti, että kun tulen aikuiseksi, niin saa karkkia joka päivä, valvoa niin myöhään kuin haluan, syödä mitä haluan, mennä minne ikinä haluan ja tehdä mitä ikinä haluan.
Teininä odotti, että pääsee yläasteelle, ripille, opiskelemaan, ajokortin, käydä yökerhoissa ja ostaa sitä alkoholiakin. Nuorena aikuisena odotti, että mihin opiskelemaan, pääsee töihin, menee naimisiin/avoliittoon ja perustaa perheen.
Nyt nelikymppisenä huomaan olevani jumissa töissä, perheessä, ruuhkavuosissa, yhteiskuntavelvotteissa ja omassa kriisissä.
En saa mennä minne haluan, tehdä mitä haluan, milloin haluan, valvoa niin myöhään kuin haluan (jos haluan pitää terveydestäni huolta), syödä mitä haluan....
Kuitenkin jokainen lapsi ja nuori odottaa aikuisuutta kuin lupausta paremmasta. Sukupolvi toisensa jälkeen. Suurin osa vuosistamme eletään aikuisuudessa. Tänään taas tuntui siltä, että aikuisuus on pelkkää velvoitetta toisensa perään. En minä tätä halunnut/odottanut. Tietenkin sitä aikuisuuden lähestyessä huomasi, ettei se ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ja ymmärrän senkin, että taaksepäin katsottuna nämäkin ruuhkavuodet tuntuvat lyhyiltä.
Kuvittelin, että kun olen aikuinen niin silloin osaan ja tiedän paljon asioita. Niinhän minä lapsena ajattelin omista vanhemmistani. Nyt mietin, että olivatkohan omat vanhempani yhtä hukassa kuin minä. Aikuisuus ei tarkoittanutkaan sitä, että olen valmis. Aikuisuus tarkoittikin sitä, että tiedän ja osaan aina vain vähempi. Mikään ei ole enää yhtä mustavalkoista kuin nuorena. Aikuisten maailma on täynnä harmaan sävyjä ja niiden kanssa pitää osata luovia.
Aikuisena pitäisi olla vahva ja vankka turva lapsilleen. Hallita melkein tilanne kuin tilanne. Entä jos sisällä asuu jatkuvasti epävarma pieni lapsi. Miten siinä olet lapsellesi turva kun pelottaa niin pirusti eikä tietoa huomisesta. Vaistoaako lapsi sen, että näyttelen? Mitä sitten tapahtuu, jos lapsi huomaa, että olen epävarma ja heikko? Paniikki iskee... haluan olla tuki ja turva, mutta miten saan sen tunteen sisälleni? Tehtyä sen itselleni selväksi, että minusta on siihen?
Pienenä lapsena sitä oikein odotti, että kun tulen aikuiseksi, niin saa karkkia joka päivä, valvoa niin myöhään kuin haluan, syödä mitä haluan, mennä minne ikinä haluan ja tehdä mitä ikinä haluan.
Teininä odotti, että pääsee yläasteelle, ripille, opiskelemaan, ajokortin, käydä yökerhoissa ja ostaa sitä alkoholiakin. Nuorena aikuisena odotti, että mihin opiskelemaan, pääsee töihin, menee naimisiin/avoliittoon ja perustaa perheen.
Nyt nelikymppisenä huomaan olevani jumissa töissä, perheessä, ruuhkavuosissa, yhteiskuntavelvotteissa ja omassa kriisissä.
En saa mennä minne haluan, tehdä mitä haluan, milloin haluan, valvoa niin myöhään kuin haluan (jos haluan pitää terveydestäni huolta), syödä mitä haluan....
Kuitenkin jokainen lapsi ja nuori odottaa aikuisuutta kuin lupausta paremmasta. Sukupolvi toisensa jälkeen. Suurin osa vuosistamme eletään aikuisuudessa. Tänään taas tuntui siltä, että aikuisuus on pelkkää velvoitetta toisensa perään. En minä tätä halunnut/odottanut. Tietenkin sitä aikuisuuden lähestyessä huomasi, ettei se ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ja ymmärrän senkin, että taaksepäin katsottuna nämäkin ruuhkavuodet tuntuvat lyhyiltä.
Kuvittelin, että kun olen aikuinen niin silloin osaan ja tiedän paljon asioita. Niinhän minä lapsena ajattelin omista vanhemmistani. Nyt mietin, että olivatkohan omat vanhempani yhtä hukassa kuin minä. Aikuisuus ei tarkoittanutkaan sitä, että olen valmis. Aikuisuus tarkoittikin sitä, että tiedän ja osaan aina vain vähempi. Mikään ei ole enää yhtä mustavalkoista kuin nuorena. Aikuisten maailma on täynnä harmaan sävyjä ja niiden kanssa pitää osata luovia.
Aikuisena pitäisi olla vahva ja vankka turva lapsilleen. Hallita melkein tilanne kuin tilanne. Entä jos sisällä asuu jatkuvasti epävarma pieni lapsi. Miten siinä olet lapsellesi turva kun pelottaa niin pirusti eikä tietoa huomisesta. Vaistoaako lapsi sen, että näyttelen? Mitä sitten tapahtuu, jos lapsi huomaa, että olen epävarma ja heikko? Paniikki iskee... haluan olla tuki ja turva, mutta miten saan sen tunteen sisälleni? Tehtyä sen itselleni selväksi, että minusta on siihen?
sunnuntai 1. maaliskuuta 2009
Vaatimattomuus kaunistaa?
Vai kaunistaako liiallinen vaatimattomuus?
Sain eilen kehuja ystävältäni blogiajatuksistani. Olin otettu ja hämilläni kun luin sitä kehutekstiä ja muutamia kehukommentteja teiltä. Vaatimattomuus alkoi nostaa päätään. Eihän mun tekstit ole kuin ajatuksia mun vaatimattomasta päästä. Kuka tahansa pystyisi siihen eli ei mitään kummallista.
Teidän kaikkien kommentit rohkaisevat mua pitämään tämän blogin sellaisena kuin olin ajatellutkin. Käytän blogia ja teitä hyväkseni omassa henkisessä prosessissani :o)
Niin se vaatimattomuus.... Miksi on niin vaikea ottaa kehuja vastaan ja ilahtua. On jopa vaikeampi ottaa sitä vastaan kuin antaa, vaikka sekin tuntuu olevan vaikeaa. Rakentavaa kritiikkiä on sen sijaan helppo antaa. Pelkäämmekö, että liika kehuminen tai kehujen hyväksyminen alkaa murtaa meidän vaatimattomuutta ja nousee päähän?
Miksi meidän on helpompi hyväksyä rakentava kritiikki kuin kehu. Pelkäämmekö, että muut alkavat kadehtia, kasvavatko paineet sen jälkeen liikaa? Myönnän kyllä, että itsellä alkaa paine kasvaa kun joku kehuu. Mietin, että pitääkö mun kehun jälkeen yltää korkeammalle tasolle kuin ennen kehuja. Vai riittääkö sama?
Nykyisin pitää osata myydä itseään, joten vaatimattomuus ei siinä mielessä ole enää hyve. Tässä kuten monessa muussakin pitää löytää se kultainen keskitie ja se vasta onkin vaikeaa. Ainakin minulle. Liika vaatimattomuus ei kaunista vaan se sallii röyhkeimpien talloa sinut.
En tiedä opinko koskaa pois tästä vaatimattomuudesta, mutta yritän kovasti karistaa sitä niskastani. Oppia kehumaan myös itseään kun on onnistunut eikä vain vähätellä. Se on sairasta vaatimattomuutta.
Aurinkoista sunnuntaita kaikille!
Sain eilen kehuja ystävältäni blogiajatuksistani. Olin otettu ja hämilläni kun luin sitä kehutekstiä ja muutamia kehukommentteja teiltä. Vaatimattomuus alkoi nostaa päätään. Eihän mun tekstit ole kuin ajatuksia mun vaatimattomasta päästä. Kuka tahansa pystyisi siihen eli ei mitään kummallista.
Teidän kaikkien kommentit rohkaisevat mua pitämään tämän blogin sellaisena kuin olin ajatellutkin. Käytän blogia ja teitä hyväkseni omassa henkisessä prosessissani :o)
Niin se vaatimattomuus.... Miksi on niin vaikea ottaa kehuja vastaan ja ilahtua. On jopa vaikeampi ottaa sitä vastaan kuin antaa, vaikka sekin tuntuu olevan vaikeaa. Rakentavaa kritiikkiä on sen sijaan helppo antaa. Pelkäämmekö, että liika kehuminen tai kehujen hyväksyminen alkaa murtaa meidän vaatimattomuutta ja nousee päähän?
Miksi meidän on helpompi hyväksyä rakentava kritiikki kuin kehu. Pelkäämmekö, että muut alkavat kadehtia, kasvavatko paineet sen jälkeen liikaa? Myönnän kyllä, että itsellä alkaa paine kasvaa kun joku kehuu. Mietin, että pitääkö mun kehun jälkeen yltää korkeammalle tasolle kuin ennen kehuja. Vai riittääkö sama?
Nykyisin pitää osata myydä itseään, joten vaatimattomuus ei siinä mielessä ole enää hyve. Tässä kuten monessa muussakin pitää löytää se kultainen keskitie ja se vasta onkin vaikeaa. Ainakin minulle. Liika vaatimattomuus ei kaunista vaan se sallii röyhkeimpien talloa sinut.
En tiedä opinko koskaa pois tästä vaatimattomuudesta, mutta yritän kovasti karistaa sitä niskastani. Oppia kehumaan myös itseään kun on onnistunut eikä vain vähätellä. Se on sairasta vaatimattomuutta.
Aurinkoista sunnuntaita kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
