Asun nyt talossa, jossa ovat vahvat perinteet. Olen kolmas sukupolvi. Kapernaumin kolmas....
Kun muutimme tähän, olin ajatellut, että pidän talon samanlaisena. Jotain pientä pintaremonttia vain. Sitten tuli kuitenkin pakollinen kylppäriremontti kosteuden ja rihmaston myötä. Kylppäri on tehty 90-luvun alussa. Isältä jäi kesken toiskan remontti. Se on vieläkin kesken. Eteistä remontoimme myös hiukan.
Nyt on kevät ja aloimme pätkiä vanhaa siperianhernepensasta ja paria syreenipuskaa. Ovat olleet tämän tontin ympärillä niin kauan kuin muistan (eli 70-luvulta lähtien). Isä on niitä toki välillä leikannut.
Alussa tuntui kamalalta puuttua talon sisältöön tai ympäristöön. Ikään kuin olisi koskenut johonkin pyhään. Äiti on muuttanut pois, mutta käy toki välillä. Varmaan on oma opettelunsa siinä, että muutamme taloa pikkuhiljaa. Kun muutimme tähän, oli toki puhe, että saamme asua kuin kotonaan.
Silti joskus on olo, että haluaisin kahden edellisen polven hyväksynnän. Saisin jonkun merkin, että asia ok. Jossain unessa tein isäni kanssa remonttia, muttei ollut tämä talo.
Olin joskus ajatellut, että tämä talo on liian iso. En kaipaa näin paljon tilaa (n. 150 neliötä). Suunnittelin, että jos vanhempani pärjäävät tässä vielä kymmenen vuotta, niin pojat ovat jo opiskelemassa ja nuorinkin on ihan viittä vaille, niin muuttaisimme vanhempieni kanssa saman katon alle. Samalla tavalla kuin vanhempani asuivat isän vanhempien kanssa. Niin saisin hoitaa vanhempani kotona.
Niin ei vain sitten käynyt..... Kun tuli puhe talon myynnistä ulkopuolisille, niin en voinutkaan antaa talon mennä. Kävin pitkiä keskusteluja mieheni kanssa, joka tietysti oli tykästynyt silloiseen taloomme. Mikä muuten oli ihan hyvä ja sopivan kokoinen. Jokin vain veti mua tämän talon puoleen. Rakkaus historiaan, omat juuret, perinteet????
Puolisen vuotta tilannetta käytiin läpi ja kokeilimme myydä taloamme. Itse ei onnistunut, mutta kiinteistövälitysfima onnistui.
Sitten alkoi muu järjestely, hoito, koulut, tavarat jne.
Perinteet, kirous vai onni......sitä vielä pohdiskelen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Meidän perhe asuu myös vanhassa pohjalaistalossa. Tämä on tiettävästi rakennettu 1900 tähän paikalle ilmisesti vanhoista hirsistä, ainakin ullakon osalta jotka on osittain näkyvissä. Voihan olla että alaosa on uusista tehty. Mittän sukua ei paikkaan liity. Meitä tämä odotti. Moni halusi ostaa tämän mutta eivät uskaltaneet koska kunto oli huono. Minä näin mahdolisuuksia, ja niitä on tehty. Töitä on tehty varmasti kahjden uuden omakotitalon verran tässä. 1920 tämä huutokaupattiin myyjämme isälle joten olemme kolmannet talon omistajat, Miian kolmannet.
VastaaPoistaVanhassa puutalossa asuu onnellinen perhe.
Se on kyllä niin totta, että vanhassa puutalossa asuu onnellinen perhe. Hienoa kun uskalsitte ottaa haasteenvastaan ja pidätte vanhan talon hengissä. Niitä näkyy hylättynä niin monta.
VastaaPoistaOlen painiskellut samojen perinneongelmien kanssa. Perin pari vuotta sitten vanhan maalaistalon, isäni kotitalon, jossa olen viettänyt kaikki lapsuuteni lomat ja viikonloputkin. Taloon liittyy paljon muistoja. Samoin muistan paljon tapoja ja perinteitä, miten asiat tehtiin tietyllä tavalla ja miksi. Missä tavarat olivat, miten kyläläisten kanssa oltiin. Ne olivat isäni lapsuudenperheen perinteitä, maanviljelijäperinteitä. Nyt talo on minun kaupunkilaisperheeni kesäasunto. Olemme tietoisesti luoneet taloon omia perinteitä, koska ainoastaan minä tiedän ja olen elänyt entiset. Pitkän pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että minun on pystyttävä luomumaan joistakin taloon liittyvistä suvun ajatuksista, koska vanhan raahaaminen olisi ollut epäoikeudenmukaista perhettäni kohtaan. He olisivat olleet vieraana museossa, pystymättä (kärjistetysti) itse vaikuttamaan siihen, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ja toisaalta perinteiden ja vanhojen tapojen vaaliminen olisi jäänyt pitkälti minun varaani, koska muut eivät ole niitä eläneet. Se olisi käynyt raskaaksi.
VastaaPoistaNyt perinteikäs hämäläistalo on saanut ripaukset peppipitkätossuhenkeä. Lisää sallivuutta ja valoa, iloa, ainaisen raadannan ja puurtamisen sijaan. Suoraan sanoen se puuttui talosta lapsuudessani ja se vaivasi minua jo silloin.
Mun mielestä perinteet on onni. Meillä ei perinteitä ole minkään talon merkeissä, mutta tavarat ja tapa elää on myös perinteitä mitä kannattaa vaalia ja säilyttää. Jokainen kuitenkin muokkaa perinteitä omaan elämäänsä sopiviksi. Ajat ja elinolot muuttuvat, niinpä perinteidenkin tulee muuttua ajan mukana.
VastaaPoistaKodistaan jokaisen pitää tehdä sellainen että siellä itse viihtyy.
LINNEA
VastaaPoistaKuulostaa ihan mun ajatuksilta. Myöskin meillä ovat talon perinteet vain mun mielessä ja muistoissa. Esikoinen asui vajaan pari vuotta vauvaelämästään tässä. Mieheni kanssa elimme aluksi hetken talon toista puolta, mutta itse perinteet ovat vain mulla.
Kuulostaa hienolta tuo peppipitkätossuhenki ja ihanaa kun olet saanut taloon sallivuutta, valoa ja iloa. Siihen mäkin tähtään.
JOSSU
Varmaan se perinteiden joustavuus ja muuttuvuus tekevät sinun kohdalla niistä onnen. Kun itsekin pääsee siihen ajatukseen ja sallii itselleen vapauden omiin perinteisiin ja muiden, niin se taakka niistä häviää. Osaa ottaa käyttöön ne perinteet, mitkä tuntuvat omilta eikä vain siksi kun suvussa on niin tehty.