Kuuntelin äsken Aki Sirkesalon kappaletta Mysteriet. Sattuneesta syystä ajatukset eksyivät siihen tiettyyn Tapaninpäivään ja tsunamiin. Koko perhe meni, hyvä vai huono? Siitä tietenkin ajatus jatkoi isääni ja hänen vanhemman sisarensa mieheen, joka kuoli viime kesänä.
Kuolema....onko se lopullista? Näenkö enää koskaan niitä ihmisiä?
Kun suvussani 90-luvun alussa kuoli ihmisiä, olin kaiketi sen verran nuori, etten pysähtynyt sen kummemmin ajattelemaan. Toki olin surullinen ja ikävöin, muttei se ollut niin rajua kuin nyt. Silloin kuoli paljon isovanhempani sukupolven edustajia. Olin hakemassa mummaani ja meidän varamummaa sairaalan kappelista. Isoäitini on ensimmäinen vainaja, jonka olen nähnyt ja koskenut. Muistan kuinka outoa oli nähdä hurjasti pienentynyt ruumis arkussa ja kuinka kylmä oli mumman otsa kun kosketin sitä. Levolliselta ovat kaikki näyttäneet. Isäni kohdalla kontrasti oli vieläkin isompi kun olimme sairaalassa vielä koskeneet lämpimään ruumiseen, nähneet hengityksen ja olleet mukana kuolinkamppailussa. Sillä kamppailua se oli.
Kun sitten olimme kappelissa hakemassa levollisesta olemuksesta huolimatta ruumiin kylmyys iski kyllä tajuntaan voimakkaasti.
Vieläkin on erittäin epätodellinen olo näiden kahden viimeisen herran kanssa. Ei voi uskoa, että he ovat poissa. Hehän ovat olleet läsnä mun elämässä koko elämäni ajan. Toinen todella paljon ja toinen hiukan vähempi, mutta läsnä kuitenkin.
Olen myös ajatellut, että onko odottamaton kuolema pahempi/parempi kuin pitempi esim. sairaudesta johtuva kuolema. Tietenkin kivut yms. ovat ikäviä. Entä läheisten kannalta? Meillä oli neljä vuorokautta hyvästellä isä, vaikkei hän tietenkään vastannut kun ei ollut tajuissaan. Kuitenkin on niitä, jotka tietävät kuoleman olevan edessä ja saavat hyvästellä. Helpottaako se jotenkin oloa ja eloa kun saa tietoisen tilaisuuden sanoa kaikki mitä on aina ajatellut?
Olen onnellinen, että edes tekstarin välityksellä olin sanonut isälle rakastavani häntä (meillä ei sellaisista puhuta, mutta nyt kyllä sanon lapsilleni!). Silti viimeinen puhelu oli tavallaan ihan mitäänsanomaton, normaali. Eihän sitä tiennyt.
Kyllä on ikävä!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Eikö olekin todella vaikeaa kertoa lähimmäisilleen, että rakastaa heitä. Suomen kielessä vai suomalaisten luonteessako nuo sanat taipuvat jotenkin kankeasti ja ne kuullostavat korvaankin jotenkin karkealta.
VastaaPoistaAmerikkalaisethan, ainakin elokuvissa, heittelevät I love you`ta alvariinsa ja se tuntuukin niin kepeältä sanoa. (Mahtaakohan se tarkoittaa niin syviä tunteita, mitä suomenkielinen versio merkitsee?)
Pitäisi kyllä tavalla tai toisella antaa lähimmäisilleen tiedoksi, että he ovat meille tärkeitä. Aina siihen ei tarvita sanoja.
Isäni kuoli n.8 vuotta sitten, appeni 2 vuotta sitten. Kaipaan molempia! Molemmilla oli syöpä. Isäni luona olin kuolemanhetkellä. Se oli minulle raju kokemus, sillä en ollut koskaan nähnyt kenenkään kuolevan silmieni edessä ja nyt se vielä oli oma rakas isäni. Tyttäreni oli silloin vuoden vanha, siskoni oli juuri saanut kaksoset ja nimi oli heille annettu, jotka isämme ehti saada kuulla. Se oli raskasta aikaa, iloa ja surua samaan aikaan.
VastaaPoistaIsäni kuolema oli hyvin kaunis ja se lohdutti minua suuresti. Olen aina uskonut Jumalaan ja silloin uskon myös jälleennäkemiseen. Se lohduttaa. Kuolemaa en osaa kauheasti pelätä. Paremminkin pelkään kovaa kärsimystä. Isälleni sanoin, kuinka paljon häntä rakastan ja kyllä hän sen muutenkin tiesi, vaikka ei aina niin usein nähtykään, kun asun kauempana. Minä uskon, että kaikilla poismenneillä rakkaillani on nyt hyvä olla ja se lohduttaa minua.
Kiitos kirjoituksistanne. Eiköhän tämä tästä taas.
VastaaPoista