Hain keskimmäisen lapseni eli nuorimman poikani iltapäiväkerhosta ja juttelin kerhosedän kanssa. Kuulin, että oli tullut ruksi vihkoon kiroilusta. Jotkut pojat saavat katsoa jotain piirrettyä tvstä: Pasila tai jokin sellainen, ja siinä kiroillaan. Toki sitä kiroilua on kuullut esikoiseni murkunkin suusta ja isän. Olen myös itse kuullut poikieni käyttävän kirosanoja ja puuttunut siihen. Toki muistan itsekin yläasteelle siirtyessäni oikein opetelleeni kiroamaan kun se jotenkin oli cool. Jäi kyllä multa kun en ollut tottunut ja tuntui kankealta suussa.
Mutta sitten tuli se kylmä suihku. Kesken tvn katseluni tuli puhelu, että poikani on joidenkin kaverien kanssa soitelleet häirikkösoittoja luokkansa yhdelle tytölle. Ensimmäisen puhelun aikana oli kiroiltu ja muuten kai soiteltu ja puhuttu jotain jonninjoutavaa. Tytön äiti pyysi, että pidän pojalle puhuttelun ja että soittelut loppuvat siihen. Mutisin jotain ja puhelu loppui. Sitten alkoi sulattelu ja järkytys upota aivoihin ensishokin jälkeen. Minun poikaniko on tuollainen häirikkö, miten moinen on voinut tapahtua kun muuten niin herkkä ja mukava. En siis sortunut siihen, että ei minun pikkukultani sitä ole tehnyt. Uskoin kyllä tuota äitiä.
Soitin takaisin ja kysyin, että voimmeko pojan kanssa tulla käymään kun haen sen kaverilta. Tulisimme pyytämään anteeksi ja lupaamaan, ettei tällaista enää tapahdu. Hain pojan ja menimme käymään. Autossa sanoin, että pyydät anteeksi ja lupaat, ettet tee enää tuollaista tyhmää. Edes porukan kanssa. Arvasin, että käynti, pieni häpeä ja anteeksipyyntö tehoavat paremmin kuin pelkkä puhuttelu. Niin kävikin. Poika itki, mutta pyysi anteeksi. Kättelivät vielä tytön äidin kanssa, joka kehui pojan tekoa reiluksi.
Silti jäi kamala tunne, että mistä ihmeestä nuo kiusaamisjutut oikein tulevat. Olen koittanut puhua, ettei koskaan saa ketää kiusata ja nyt kaveriporukka vie mukanaan. Tuli mieleen häivähdys näiden koulusurmaajien vanhempien tunnoista. Yrittivätkö hekin parhaansa mukaan kasvattaa ja tulos oli tuo. Mitenkään puolustelematta tekoja. Alkoi hiukan pelottaa, että mistä sitä tietää, että miten kasvattaa ja meneekö oppi perille. Viekö kaveriporukka (jos sattuu huono olemaan) voiton.
Järkyttynyt olen vieläkin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tästä aiheesta voisi kirjoittaa paljonkin. Ja erinlaisia mielipiteitäkin varmasti on paljon. Sanon vain muutaman sanasen aiheesta.
VastaaPoistaVanhemmat voivat itse vaikuttaa siihen "viekö kaveriporukka voiton" opettamalla lapselle luottamusta. Murrosiässä sitä luottamusta ei enään luoda jos sitä ei ole tehty aiemmin vanhempien ja lapsien välille. Mitä se luottamus on ja mitä se tässä kohtaa tarkoittaa on pitempi tarina.
Kiusaamista ei pidä koskaan hyväksyä. Opettajien ja vanhempien pitää se karsia pois heti kiusaamisen alkuelementtien noustessa esille. Kiusattu todella harvoin uskaltaa kertoa tulevansa kiusatuksi. Luottamus opettajiin ja vanhempiin voi antaa sen uskalluksen kertoa luokassa että minua kiusataan ja kertoa kuka minua kiusaa. Se on parasta lääkettä kun kiusaaja joutuu paheksunnan kohteeksi. Näin sen voi karsia pois alkumetreillä. Myöhemminhän tuosta tulisi niin sanottua sakin hivutusta, jos me aikuiset ei siihen puututa jo sanotaanko alakouluikäisinä. Yläkoulussa se on jo vaikeampaa mutta ei mahdotonta.
Niin, luottamus on tärkeää. Ja tietysti esimerkki ja oma käytös. Puhuminen myös.
VastaaPoistaVaikka välillä tuntuisi että asioista "paasaisi", on parempi puhua ja kertoa lapselle mikä on oikein ja väärin ja mitä seurauksia asioiden tekemisestä on ja mihin ne vaikuttavat.
Kavereiden vaikutus lapsen elämässä on suuri ja painostus ja näyttäminen kavereiden kesken voi saada mitä järkevimmänkin lapsen mukaan johonkin huonoonkin juttuun. Lapset elävät kuitenkin niin tässä hetkessä ettei seurauksia aina muista tai ehdi ajatella.
Jokainen tekee virheitä ja huonoja tekoja joskus, aikuisetkin usein ajattelemattomuuttaan. Tärkeintä on että asiat selvitetään.
Minusta hoidit tilanteen hienosti poikasi kanssa menemällä kasvotusten puhumaan ja sopimaan asian. Varmasti pojallasikin on parempi mieli ja tieto siitä että asia on sovittu ja elämää voi turvallisin mielin jatkaa eteenpäin.
Kiusaamista sinällään ei saa missään muodossa sallia ja asiaan pitäisi puuttua nopeasti, alkumetreillä. Usein tilanteet kehittyvät pikkuhiljaa pienestä kiusanteosta, mutta jatkuessaan kiusa isonee koko ajan ja sitä vaikeampi on siihen katkoa saada.
Varmaan teillä on puhuttu ja keskusteltu. Äitinä sinun pitää tietää että olet tehnyt voitavasi ja riittävästi. On vain pakko luottaa että lasten elämän siivet pikkuhiljaa alkaa kantamaan.
Kiitoksia molemmille kommenteista :o)
VastaaPoistaTarkkailen tilannetta ja poika tuntuu ottaneen tosissaan opiksi. Toivon, että sai nyt voimia lisää kieltäytyä kaveriporukan tyhmistä teoista, mutta se on pitkä ja vaikea tie. Joillakin ei ole aikuisenakaan rohkeutta siihen.
Sinä opetit pojalle lujasti ja lempeästi, miten ihmisten kanssa ollaan: otetaan vastuu omista tekemisistä, vaikka oma teko olisikin vähän typerä. Olit vielä itse mukana ja tukena, kun poika selvitti asian. On tärkeä olla lapsen tukena ja osoittaa välittävänsä hänestä, vaikka hän tekisi joskus virheitä.
VastaaPoista:-) Olet kunnon äiti!
En muuten ole ihan samaa mieltä tuosta Juken kommentista, että parasta lääkettä on, että kiusaaja joutuu paheksunnan kohteeksi. Vastuu tietenkin pitää ottaa, mutta ei virheistä pidä koko yhteisön vihaa saada päälleen. Se taas eristää ja saa aikaan jotakin muuta ikävää.