Katsoin äsken yhden parhaimmista suomalaisista elokuvista: FC Venus. Kun katson sitä itken ja nauran yhtäaikaa. Sitten aloin taas pohtimaan asiaa syvemmältä.
Kun näen jonkun elokuvan missä ihminen alkaa toteuttaa jotain unelmaansa, tekee töitä sen eteen ja lopuksi onnistuu, olen sekä onnellinen että surullinen. Onnellinen siksi, että elokuvassa kuitenkin useimmat onnistuvat lopuksi toteuttamaan unelmansa (ei aina rikastuminen tai kuuluisuus tms.). Surullinen siksi, että mua itseä estää monessa asiassa pelko. Alan harmittelemaan uskalluksen ja itseuskon puutetta. Toinen "esto" on, etten tiedä mitä haluan tai haluan liian paljon. En osaa rajata, koska pelkään sitten toisaalla menettäväni jotain.
Kuitenkin pitäisi olla asioita, jotka ovat sen arvoisia, ettei väliä, vaikka sitten jotain menettäisi. Tarkoitan nyt tällä sitä, että jos osallistun vaikka jumppaan niin en voi osallistua kielten opiskeluun ja menetän sen tilaisuuden.
Sitten on vielä se riskinotto ja elämässä ei voi, kuten elokuvassa, olla varma että loppu hyvin kaikki hyvin. Et pysty etukäteen tietämään miten kaikki päättyy. Jos teitkin huonon valinnan, et voi tietää osaatko/pystytkö korjaamaan. Jääkö siitä pysyvä haitta elämään...
Toiset ihmiset rakastavat vuoristorataa ja elämän yllätyksellisyyttä. Ei haittaa vaikka joskus menee päin mäntyä ja he luottavat siihen, että elämä kantaa tai että pystyvät korjaamaan tilanteen. Jälleen huomaan olevani suorastaan kateellinen heille (en niin, että olisi heiltä pois vaan että itselläkin olisi) heidän uskostaan. Mistä ihmeestä minä sen saan vain olenko tuomittu tähän panikoivaan luonteeseeni. Ensimmäisen askeleen pitäisi ottaa itse ja siitä se sitten kasvaisi, mutta kun tämän ensimmäisen askeleenkin ottaminen vaatii niin paljon rohkeutta.
Tämä on nyt raadollisen itsepaljastavaa tekstiä.
Joskus olen jollekin tästä "ongelmasta" puhunutkin, mutta usein saan katseita ja kommentteja itsesäälistä. Mä ihan oikeasti yritän vain analysoida ja löytää ongelman ytimen. Monet saavat musta kuvan rauhallisena ihmisenä, mutta hehän eivät näe mun pään sisään. Ei sitä hirvittävää ajatusten sinkoilua ja sydämen pamppailua. Mä haluan rakastaa elämän vuoristorataa ja yllätyksellisyyttä, mutta voinko opettaa itseni siihen?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Heips, minusta tuo hyppy tuntemattomaan sopii jos on sinkku ja orpo. Tällöin kukaan muu ei joudu kantamaan murheita tai kenenkään muun elämä ei sekoitu omasta sooloiluista. Mutta kyllä muutoin ihmisen kuuluukin puntaroida ratkaisujaan monelta kantilta, yleensä ihmisen ratkaisut eivät vaikuta vain omaan elämään vaan monen muunkin läheisen oloon. Minusta on ihan hyvä vähän panikoida ja olla varovainen jos suunnittelee oikein isoja elämänmuutoksia.
VastaaPoistaMä olen siitä erikoinen, että voin puntaroida jotain pientä asiaa vaikka kuinka kauan. Etukäteen, hetkellä ja jälkikäteen. Sitten jonkun ison ostoksen, kuten talon (jos vain raha-asiat kunnossa), voin tehdä hyvinkin pikaisesti. Kummallinen persoona. Kirjoituksessani ajattelin enempi, että miten osaa elää. Siis osaako elää elämän vuoristoradassa (sillä elämän osaa yllättää) vai kaipaako vain sitä tyventä. Koska en luota itseeni enkä kykyyni selviytyä, niin sitä usein haluaisi vain sen samaa ympyrää kulkevan karusellin, jossa ei ole yllätyksiä. Ja samalla karehtii ihmisiä, jotka nauttivat elämästä tuli mitä tuli.
VastaaPoistaHei,
VastaaPoistaKäy kurkkaamassa blogiani, siellä on sinulle haaste.
On pakko vaan luottaa siihen että asiat järjestyy tai menee omalla painollaan. Omilla valinnoilla voi "ohjailla" asioita oikeaan suuntaan, mutta lopputulos on kiinni muistakin ihmisistä.
VastaaPoistaTurha asioista murehtiminen syö energiaa. Itsekkin olen melko varmanpäälle pelaaja ja harkitsevainen ihminen. Mietin monet asiat aika valmiiksi mielessäni ja yritän välttää tekemästä hätiköityjä ratkaisuja. Haluan etukäteen miettiä vaihtoehdot ja mahdolliset haitat/edut. Joskus huomaan väsyväni jahkailuuni ja vaihtoehtojen puntarointiin. Viime aikoina olen tietoisesti yrittänyt ns. antaa mennä ja tehdä jonkun valinnan suuremmin miettimättä. Toisaalta viimeaikoina elämäni on ollut kiireempää, enemmän töitä ja vastuuta ja vähemmän vapaa-aikaa, joten en ole ehtinyt niin paljon asioita harkitsemaan.
Kokeile jonkun yksinkertaisen asian kanssa tehdä päätös suit sait ja päätä että tyydyt sen asian mukanaan tuomaan lopputulokseen.
Päätä, että vaikka yksi asia joka päivä saa mennä suuremmin miettimättä ja lopputulosta analysoimatta.
Jotkut ihmiset ovat sellaisia antaa mennä vaan tyyppejä. Niin kuin vaikka mieheni. Tekee paljon, vaikka kymmenen asiaa ja on tyytyväinen jos niistä pari onnistuu. Eikä turhaan murehdi menneitä.
JOSSU Siihen mielentilaan minäkin kaipaan, että osaa antaa mennä vain eikä murehdi, jos ei kaikki onnistu suunnitelmien mukaan. Toisaalta olen siinä onnistunutkin, mutta suurelta osalta vielä murehdin joka välis. Kokeilen sitä yksinkertaisen asian kanssa!
VastaaPoista