Jostain syystä aloin pohtimaan aikuisena olemista.
Pienenä lapsena sitä oikein odotti, että kun tulen aikuiseksi, niin saa karkkia joka päivä, valvoa niin myöhään kuin haluan, syödä mitä haluan, mennä minne ikinä haluan ja tehdä mitä ikinä haluan.
Teininä odotti, että pääsee yläasteelle, ripille, opiskelemaan, ajokortin, käydä yökerhoissa ja ostaa sitä alkoholiakin. Nuorena aikuisena odotti, että mihin opiskelemaan, pääsee töihin, menee naimisiin/avoliittoon ja perustaa perheen.
Nyt nelikymppisenä huomaan olevani jumissa töissä, perheessä, ruuhkavuosissa, yhteiskuntavelvotteissa ja omassa kriisissä.
En saa mennä minne haluan, tehdä mitä haluan, milloin haluan, valvoa niin myöhään kuin haluan (jos haluan pitää terveydestäni huolta), syödä mitä haluan....
Kuitenkin jokainen lapsi ja nuori odottaa aikuisuutta kuin lupausta paremmasta. Sukupolvi toisensa jälkeen. Suurin osa vuosistamme eletään aikuisuudessa. Tänään taas tuntui siltä, että aikuisuus on pelkkää velvoitetta toisensa perään. En minä tätä halunnut/odottanut. Tietenkin sitä aikuisuuden lähestyessä huomasi, ettei se ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ja ymmärrän senkin, että taaksepäin katsottuna nämäkin ruuhkavuodet tuntuvat lyhyiltä.
Kuvittelin, että kun olen aikuinen niin silloin osaan ja tiedän paljon asioita. Niinhän minä lapsena ajattelin omista vanhemmistani. Nyt mietin, että olivatkohan omat vanhempani yhtä hukassa kuin minä. Aikuisuus ei tarkoittanutkaan sitä, että olen valmis. Aikuisuus tarkoittikin sitä, että tiedän ja osaan aina vain vähempi. Mikään ei ole enää yhtä mustavalkoista kuin nuorena. Aikuisten maailma on täynnä harmaan sävyjä ja niiden kanssa pitää osata luovia.
Aikuisena pitäisi olla vahva ja vankka turva lapsilleen. Hallita melkein tilanne kuin tilanne. Entä jos sisällä asuu jatkuvasti epävarma pieni lapsi. Miten siinä olet lapsellesi turva kun pelottaa niin pirusti eikä tietoa huomisesta. Vaistoaako lapsi sen, että näyttelen? Mitä sitten tapahtuu, jos lapsi huomaa, että olen epävarma ja heikko? Paniikki iskee... haluan olla tuki ja turva, mutta miten saan sen tunteen sisälleni? Tehtyä sen itselleni selväksi, että minusta on siihen?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Jälleen osuit asiaan, joka koskettaa lähes jokaista aikuista. Ne unelmat ja ajatukset siitä mitä olet sitten aikuisena. MUTTA... kuka lapsi tahi nuori haluaisi kasvaa aikuiseksi jos tietäisi mitä se on kaiken kaikkiaan iloineen mutta myös suruineen ja murheineen. Tietenkin saat oikeuksia (jos net nyt voi oikeuksiksi lukea kaikki) mutta vastuu ja velvollisuudet kasvavat iän myötä. Se ei ole läpihuutojuttu. Joten hyvä näin.
VastaaPoistaEi aikuisena tarvitse hallita tilannetta kuin tilannetta. On hyvä, että sisällä asuu se pieni lapsi suurine silmineen ja sydämineen. Eikä tarvitse näytellä. Olet oma itsesi ja näytät voimasi ja toisaalta heikkoutesi. Tapahtui mitä tapahtui, olet aina äiti lapsillesi ja hyvä niin.
Halaus ja voimia,
sisar vähemmän hento valkoinen
Heissan!
VastaaPoistaItselläni on 9-vuotias tytär, joka nauttii selvästi vielä lapsuudestaan, mutta samalla on kiinnostunut isompien (teinien) elämästä eli sellaista pientä murrosta on jo ilmassa, mutta pientä onneksi vasta. Vielä leikitään rakkailla pehmoilla jne. Meillä puhutaan paljon asioista. Ja siitäkin, kuinka vanhemmat eivät aina tiedä kaikkeen vastausta ja ole niin vahvoja, lapset ymmärtävät paljon, kun heille puhuu heidän ikätasolleen sopivalla tavalla, eikä heidän turvansa katoa mihinkään. Isä ja äiti ovat aina heille silti se vahva turva elämässä!
Minullakin on muutoksen tuulet (jälleen) edessä. Elämä heittelee tai oikeastaan työsuhdanteet ;D Mutta niistä myöhemmin lisää...kun itsekin saa lisää selvyyttä.
Ole huoleti ja rauhassa oma itsesi, lasten on hyvä nähdä meidät aikuiset aitoina, omina itsenämme, niin heikot kuin vahvat puolet.
Ihanaa viikonjatkoa sinulle!:))
Kyllä aikuinenkin saa itkeä, huolestua sekä olla ymmällä, ymmärtämätön ja kokea turvattomuutta. Niistä pitää myös selvitä ja näyttää sekä kertoa lapsille. Koko prosessi olisi lapsen syytä nähdä. Se voisi olla hyvä malli.
VastaaPoistaLapsemme ovat hyvänä apuna vanhempana kasvamisessa myös meille aikuisille.
Kaipa näiden syömisien, juomisien, valvomisien, päättämisien, pomona olemisien kanssa pitää mennä ensiksi hiukan yli että ne asettuu oikeaan mittaansa.
Turva, mitä se on? Itse olen käynnyt turvallisuus alan koulutusta ja siellä vasta tajusin, tai sen jälkeen sitä työtä tehdessäni mistä on kyse turvassa/turvallisuudessa. Sitä kautta myös olen ymmärtänyt vanhemmuuttakin, hiukan. Tästä vois kirjottaa vaikka kuinka ja ne on vain omia mielipiteitä, ei välttämättä kaikkien totuuksia, vaikka ne itselleni oliskin totta.
Me, kun muutimme ulkomaille, alku oli hyvin vaikeaa. Etenkin 5 v poika koki taatusti turvattomuutta kielettömänä koulussa (ja oirehtikin monin hankalin tavoin). Nyt puolen vuoden jälkeen asiat ovat ihan päälaellaan, hän on iloinen, reipas ja kova puhumaan. Luulenpa, että vaikeuksien kautta voittoon on tuonut hurjan ropauksen itsevarmuutta lapselle.
VastaaPoistaEi niitä vaikeuksia ja pulmatilanteita kai pidä poistaa lapsen elämästä. Ne opettavat tärkeitä asioita.
Aina ei voi olla aikuisena, äitinä lapsen vieressä. Mutta riittää kai, jos lapsi tietää, että kotona on aina joku joka välittää.
Viisaita nuo lapset ovat. Ja ymmärtävät että saa sitä olla hukassa ja höröillä aikuinenkin, kunhan välittää.
Kiitoksia kaikille kommenteista. Olen lueskellut niitä moneen kertaan tänään. Kaikilla on oikeus omiin mielipiteisiin ja niistä räätälöimällä saan avun itselleni. Olen onnellinen kun luette mun tekstejä ja otatte kantaa!
VastaaPoistamielestäni myös se on vahvuutta,että uskaltaa olla heikko...vahvuutta on uskaltaa myöntää itselle ja läheisille, että aina ei osaa, pysty tai kykene..ja pakko silloin on uskoa ja luottaa,että asioilla on taipumusta järjestyä, tavalla tai toisella..
VastaaPoistaen minäkään nuorena suurperheen äitinä ole todellakaan aina se viisas aikuinen, joka tietää kuinka ollaan ja toimitaan aikuisten oikeasti, mutta toimin sillä tavalla kuin osaan ja parhaakseni nään..ja uskon lujasti itseeni ja siihen, että toimin aina lasteni parhaaksi.
tämä voi mennä jo ihan asian vierestä, mutta tämmösiä ajatuksia tuli mieleen:)
Ei mennyt vierestä vaan ihan napakymppiin :o) Minä kyllä tunnustan heikkouteni itselleni, mutta toisille tunnustaminen ja varsinkin kasvotusten on äärimmäisen vaikeaa minulle. Kun minulta kaavittiin tuulimuna ja kun ylipäänsä olin sairaalassa tietoa kuulemassa, halusin olla yksin, että saan rauhassa olla heikko ja toinen puoli huusi avuksi jotakuta. Vaikka tiesin, ettei kyse ollut keskenmenosta, koska siellähän ei alunperinkään mitään ollut.
VastaaPoistaRistiriitainen persoona olen: herra Jekyll ja herra Hyde ;o)