On tullut taas uusi tutkimus Suomen käymästä talvisodasta. Se poiki sitten mieleeni mietiskelyn isänmaallisuudesta ennen ja nyt. Onko se paljon muuttunut?
Toki ympärillä oleva maailma vaikuttaa enenevässä määrin asioiden kulkuun ja maat muodostavat erilaisia liittoja. Onko isänmaa nyt sitten EU, Pohjoismaat vai maailma?
Itse olen siinä määrin isänmaallinen vanhaan malliin, että nuo sotajutut säväyttävät. Varsin romanttinen kuva on jäänyt monesta elokuvasta vaikka varmaan nykyisin niistä on yritetty näyttää mahdollisimman oikea kuva. Itsenäisyysjuhlia tulee katsottua, mutta olo niiden suhteen on hiukan ristiriitainen. Olen sitä mieltä, että juhlia on turhan vähän ja siitä näkökulmasta linnanjuhlat ovat ok. Sitten taas tulee mieleen, että paljonko rahaa siinäkin palaa ja onko oikein, että jotkut käyvät siellä vuodesta toiseen. Tulisiko siitäkään sitten mitään, että sinne kutsuttaisiin ns. tavallista väkeä?
Mun isänmaallisuus juontaa juurensa vieläkin kauempaa eli Ruotsi-Suomen aikoihin ja varsinkin Venäjästä irrotautumisen aikaan. Mua ei mikään sävellys hätkäytä kuten Sibeliuksen Finlandia (koko teos!). Joka kerta kun kuuntelen sitä, kylmät väreet menevät pitkin selkää. Lisäksi pidin Timo Koivusalon Kahden kotkan varjossa. Tieto siitä, että pienessä Suomessa löytyi niin paljon vastarintaa ja ihmisillä uskallusta siihen. Pystyisimmekö siihen vielä tänä päivänä?
Diplomatia ja neuvottelu ovat päivän sanat. Hukkuuko isänmaallisuus siihen kompromissien tulvaan mitä EU syytää. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihmisten tulee kaikin keinoin yrittää elää sovussa. Silti oman kansallisen identiteetin säilyttäen. Onko sellainen mahdollista?
perjantai 13. maaliskuuta 2009
torstai 12. maaliskuuta 2009
Haaste blogini lukijoille
Koska jätän vielä aivoni narikkaan (tulee sitten kokonainen vuorokausi!), niin päätin tehdä oman haasteen kaikille, jotka lukevat seuraavan vuorokauden aikana blogiani:
1. Luonnehdi yhdellä sanalla itseäsi
2. Kerro lauseella mitä saat lukemalla blogeja
3. Kirjoita kappale siitä, mistä sydämesi unelmoi
Aloitan itse:
1. Luotettava
2. Uusia näkemyksiä eri aiheisiin ja uusia tietoja eri maista ja sen kansalaisista.
3. Sydämeni unelmoi siitä, että osaisin ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Olla rauhassa ja luottaa siihen, että elämä kantaa kuitenkin. Huonojenkin aikojen aikana. Sydämeni unelmoi luottamuksesta itseeni. Että osaisin arvostaa itseäni.
1. Luonnehdi yhdellä sanalla itseäsi
2. Kerro lauseella mitä saat lukemalla blogeja
3. Kirjoita kappale siitä, mistä sydämesi unelmoi
Aloitan itse:
1. Luotettava
2. Uusia näkemyksiä eri aiheisiin ja uusia tietoja eri maista ja sen kansalaisista.
3. Sydämeni unelmoi siitä, että osaisin ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Olla rauhassa ja luottaa siihen, että elämä kantaa kuitenkin. Huonojenkin aikojen aikana. Sydämeni unelmoi luottamuksesta itseeni. Että osaisin arvostaa itseäni.
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Pidin lupaukseni
Tänään se sitten tapahtui. Aivot olivat tosiaan narikassa. Radiosta ei tullut mitään mielenkiintoista pohdittavaa.
Hallitus perui eläkepäätöksiään. En vaivaa päätäni vielä niillä, koska siihen on niiiiiin kauan enkä mä eläkkeelle pääsekään. Kuulun niihin sukupolviin, jotka vain maksavat ja kun mun jälkeen tulevat sukupolvet ovat määrältään jo niin pieniä, etteivät ne uhraa elintasoaan ja maksa mun eläkkeitä. Säästämäni eläkerahasto on jo sulanut pörssikurssien myötä taivaan tuuliin. Joten aivan sama mulle mitä takkuavat eläkkeistä :o)
Mikkosen perhettäkin käsiteltiin. Tai siis sitä ohjelmaa. En katsonut tvstä koska olin siihen aikaan ratsastamassa (mikä muuten on paljon parempaa puuhaa!). Niinpä selasin nettiä ja löysin sieltä kyseisen ohjelman. Niinpä sitten ajattelin, että keskustelusivistyksen takia uhraan sen n. 20 minuuttia ja katsoin. Kun se oli ohi, mietin, että miten ihmeessä ihmiset jaksavat vouhkata siitä. Ohjelmahan oli suorastaan niin naurettava, että ei siihen jaksa edes reagoida. Paljon melua tyhjästä. Mitä sillä on väliä, mitä mieltä Mikkoset ovat jostain asiasta. Pääasia on, että itse on valintoihinsa tyytyväinen eikä ehdoin tahdoin loukkaa tai vahingoita muita.
Että näin tänä pikkulauantaina. Nautiskelin justiinsa salmiakkia ja valmistaudun esikoisen harrastaman jalkapallon junioritoimikunnan kokoukseen. Katsotaan sitten mikä on huomisen anti :o)
Hallitus perui eläkepäätöksiään. En vaivaa päätäni vielä niillä, koska siihen on niiiiiin kauan enkä mä eläkkeelle pääsekään. Kuulun niihin sukupolviin, jotka vain maksavat ja kun mun jälkeen tulevat sukupolvet ovat määrältään jo niin pieniä, etteivät ne uhraa elintasoaan ja maksa mun eläkkeitä. Säästämäni eläkerahasto on jo sulanut pörssikurssien myötä taivaan tuuliin. Joten aivan sama mulle mitä takkuavat eläkkeistä :o)
Mikkosen perhettäkin käsiteltiin. Tai siis sitä ohjelmaa. En katsonut tvstä koska olin siihen aikaan ratsastamassa (mikä muuten on paljon parempaa puuhaa!). Niinpä selasin nettiä ja löysin sieltä kyseisen ohjelman. Niinpä sitten ajattelin, että keskustelusivistyksen takia uhraan sen n. 20 minuuttia ja katsoin. Kun se oli ohi, mietin, että miten ihmeessä ihmiset jaksavat vouhkata siitä. Ohjelmahan oli suorastaan niin naurettava, että ei siihen jaksa edes reagoida. Paljon melua tyhjästä. Mitä sillä on väliä, mitä mieltä Mikkoset ovat jostain asiasta. Pääasia on, että itse on valintoihinsa tyytyväinen eikä ehdoin tahdoin loukkaa tai vahingoita muita.
Että näin tänä pikkulauantaina. Nautiskelin justiinsa salmiakkia ja valmistaudun esikoisen harrastaman jalkapallon junioritoimikunnan kokoukseen. Katsotaan sitten mikä on huomisen anti :o)
tiistai 10. maaliskuuta 2009
Rakkaus
Jälleen tuo pahuksen radio sai ajatukset jylläämään. Olen kyllä oikeasti alkanut miettimään, että heitän television pois (nykyiset ohjelmat eivät herätä mitään ajatuksia, menee vain aikaa)ja alan aktiivisesti kuuntelemaan radiota.
Siellä on kysymyksenä, että mitä pidät julkisista hellyydenosoituksista ja haastateltiin 2006 valmistunutta rakkausvalmentajaa (muistaakseni se oli valmentaja-nimike). Tänä vuonna kuulemma valmistuu lisää.
Ensin olin kyynisellä mielellä matkassa, että mitä sitä nyt valmentajalla siinäkin asiassa tekee. Kyse on siis kaikenlaisesta rakkaudesta, ei vain parisuhteesta. Mutta varmaan tuossa valmennusasiassa tuloksena yritetään parempaa miehen ja naisen välistä rakkautta. Sitten se, yllätys yllätys, nainen sanoi, että tapaamisissa (on kuin psykologin vastaanotot, mutta voi olla puhelinaikoja, sähköpostia jne. Ei aina kasvotusten) opetellaan myös rakkautta itseensä: itseluottamusta ja uskoa itseensä. Sen jälkeen on valmis antamaan rakkautta muille. Se kommentti hiukan lievitti kyynisyyttäni, mutta täytyy myöntää, etten ole heti valmis soittamaan aikoja.
Nyt joku varmaan miettii, että miten me ihmiset olemme ennen selvinneet kun ei ollut rakkausvalmentajia. Onko tämä taas yhtä huuhaata. En oikein tiedä, miten ovat selvinneet. Ennen ei niin paljon painotettu rakastumista ja välttämättä rakkauttakaan. Ihmisen ajatukset olivat enempi henkiin jäämisessä. Jopa ihan 1800-luvulle saakka. Oli niin paljon sotia, sairauksia. Ei ollut aikaa moiseen. Silti varmaan silloinkin oli rakastumisia. Aika paljon paremmalla väellä oli järjestettyjä naimakauppoja. Ehkäpä rakkaus oli köyhien ainut luksustuote.
Sukurakkautta ja rakkautta lapsiin oli enempi tai vähempi silloin. Jälleen kerran paremman väen suku piti tiukemmin yhtä, mutta jättivät lapset hoitajien hoidettaviksi (siis ihan kokonaan ja olivat juhlissa, matkoilla jne.). Suku oli ihmisen turva. Oliko se sitten sukurakkautta vai sukuriippuvuutta?
Entäs sitten ne julkiset hellyydenosoitukset. Itse olen erittäin paljon sen puolesta, mutta sillä rajoituksella, ettei se mene ihan överiksi. Kädestä kiinni pitäminen, suukottelu (ei imuttelu), hellät tönimiset jne. tuovat itsellekin hyvä mielen. Tietenkin, jos on juuri eronnut tai muuten kaltoin kohdeltu, niin osoitusten katselu on yhtä tuskaa. He eivät vain voi sitä tietää.
Usein painotetaan ja suorastaa käsketään, että näyttäkää tunteitanne. Sitten tulee se lause mutta.....ei koko ajan eikä yleisellä paikalla. Ihmisten tulisi olla harmaata massaa ja ainakin Suomessa kavahdetaan äänekkäitä tunteiden purkauksia. Kestetään kyllä kiroilut, lyömiset julkisella paikalla, mutta ei noita positiivisia tunteita. Ajatellaan helposti, että ovat hassahtaneita, jos halaavat tms. julkisella paikalla. Nyt on kuitenkin menty parempaan suuntaan siinäkin.
Että tällainen lyhyt referaatti varsin laajasta aiheesta. Takaisin sorvin ja radion ääreen ;o)
Siellä on kysymyksenä, että mitä pidät julkisista hellyydenosoituksista ja haastateltiin 2006 valmistunutta rakkausvalmentajaa (muistaakseni se oli valmentaja-nimike). Tänä vuonna kuulemma valmistuu lisää.
Ensin olin kyynisellä mielellä matkassa, että mitä sitä nyt valmentajalla siinäkin asiassa tekee. Kyse on siis kaikenlaisesta rakkaudesta, ei vain parisuhteesta. Mutta varmaan tuossa valmennusasiassa tuloksena yritetään parempaa miehen ja naisen välistä rakkautta. Sitten se, yllätys yllätys, nainen sanoi, että tapaamisissa (on kuin psykologin vastaanotot, mutta voi olla puhelinaikoja, sähköpostia jne. Ei aina kasvotusten) opetellaan myös rakkautta itseensä: itseluottamusta ja uskoa itseensä. Sen jälkeen on valmis antamaan rakkautta muille. Se kommentti hiukan lievitti kyynisyyttäni, mutta täytyy myöntää, etten ole heti valmis soittamaan aikoja.
Nyt joku varmaan miettii, että miten me ihmiset olemme ennen selvinneet kun ei ollut rakkausvalmentajia. Onko tämä taas yhtä huuhaata. En oikein tiedä, miten ovat selvinneet. Ennen ei niin paljon painotettu rakastumista ja välttämättä rakkauttakaan. Ihmisen ajatukset olivat enempi henkiin jäämisessä. Jopa ihan 1800-luvulle saakka. Oli niin paljon sotia, sairauksia. Ei ollut aikaa moiseen. Silti varmaan silloinkin oli rakastumisia. Aika paljon paremmalla väellä oli järjestettyjä naimakauppoja. Ehkäpä rakkaus oli köyhien ainut luksustuote.
Sukurakkautta ja rakkautta lapsiin oli enempi tai vähempi silloin. Jälleen kerran paremman väen suku piti tiukemmin yhtä, mutta jättivät lapset hoitajien hoidettaviksi (siis ihan kokonaan ja olivat juhlissa, matkoilla jne.). Suku oli ihmisen turva. Oliko se sitten sukurakkautta vai sukuriippuvuutta?
Entäs sitten ne julkiset hellyydenosoitukset. Itse olen erittäin paljon sen puolesta, mutta sillä rajoituksella, ettei se mene ihan överiksi. Kädestä kiinni pitäminen, suukottelu (ei imuttelu), hellät tönimiset jne. tuovat itsellekin hyvä mielen. Tietenkin, jos on juuri eronnut tai muuten kaltoin kohdeltu, niin osoitusten katselu on yhtä tuskaa. He eivät vain voi sitä tietää.
Usein painotetaan ja suorastaa käsketään, että näyttäkää tunteitanne. Sitten tulee se lause mutta.....ei koko ajan eikä yleisellä paikalla. Ihmisten tulisi olla harmaata massaa ja ainakin Suomessa kavahdetaan äänekkäitä tunteiden purkauksia. Kestetään kyllä kiroilut, lyömiset julkisella paikalla, mutta ei noita positiivisia tunteita. Ajatellaan helposti, että ovat hassahtaneita, jos halaavat tms. julkisella paikalla. Nyt on kuitenkin menty parempaan suuntaan siinäkin.
Että tällainen lyhyt referaatti varsin laajasta aiheesta. Takaisin sorvin ja radion ääreen ;o)
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Aivot narikkaan
Yksin kun täällä töissä nyt pakerran, tulee kuunneltua radiota oikein kunnolla. Tänään siellä oli joku spesialisti, joka suorastaan käski laittaa aivot joskus narikkaan.
Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että alkaa hulluna huitomaan ja tekemään mitä sattuu kun aivot eivät olet mukana. Vaan aivojen lepoa. Sanoin kyllä sitäkin, että aivoja on hyvä kiusata monipuolisilla tehtävillä, koska kehittyvät käyttämällä. Niin kuin muistikin.
Ei taida nykyisin olla helppo laittaa aivoja narikkaan. Itse koen sen olevan melko vaikeaa koska stimulaatioita tulee koko ajan joka puolelta. Kerran monta vuotta sitten annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi yksinäisen vapaapäivän. Vein lapset hoitoon ja kouluun ja sitten aloin miettimään, että mihin menen. Halusin paikkaan, jossa saisin olla yksin luonnon keskellä. Mitään patikointivaatteita ei ollut päällä, joten paikka saisi olla lähellä. Niinpä ajelin hetken ja totesin, että vaikea on löytää paikkaa, jossa saisi laittaa aivot vapaalle yksin.
Tässä lähellä on ihana maisemoitu koskialue ja sinne suuntasin. Sielläkin oli joku kalastaja, mutta oli toisella puolella, joten ei häirinnyt. Vesi oli laskenut melko alas ja sain loikkia kivien päällä ja jäädä istumaan. Siinä sitten istuin, kuuntelin kohinaa ja katselin taivaanrantaa. Aivot todella lepäsivät. Koitin olla ajattelematta mitään ja vain katsella. Siinä vaiheessa pystyin jättämään aivot narikkaan ja samalla kaikki turhat ärsykkeet.
Sellainen hetki pitäisi saada useammin kuin kerran elämässä. Luulen, että vaikka kuka sanoisi mitä, niin vähintään kerran kuussa. Kotona sellainen ei minulta onnistu kun en ole koskaan yksin. Lapsien mentyä nukkumaankin on liian paljon ajatuksia ja sitten tuleekin väsy.
Pieni lupaus itselle....kerran kuussa aivot narikkaan!
Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että alkaa hulluna huitomaan ja tekemään mitä sattuu kun aivot eivät olet mukana. Vaan aivojen lepoa. Sanoin kyllä sitäkin, että aivoja on hyvä kiusata monipuolisilla tehtävillä, koska kehittyvät käyttämällä. Niin kuin muistikin.
Ei taida nykyisin olla helppo laittaa aivoja narikkaan. Itse koen sen olevan melko vaikeaa koska stimulaatioita tulee koko ajan joka puolelta. Kerran monta vuotta sitten annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi yksinäisen vapaapäivän. Vein lapset hoitoon ja kouluun ja sitten aloin miettimään, että mihin menen. Halusin paikkaan, jossa saisin olla yksin luonnon keskellä. Mitään patikointivaatteita ei ollut päällä, joten paikka saisi olla lähellä. Niinpä ajelin hetken ja totesin, että vaikea on löytää paikkaa, jossa saisi laittaa aivot vapaalle yksin.
Tässä lähellä on ihana maisemoitu koskialue ja sinne suuntasin. Sielläkin oli joku kalastaja, mutta oli toisella puolella, joten ei häirinnyt. Vesi oli laskenut melko alas ja sain loikkia kivien päällä ja jäädä istumaan. Siinä sitten istuin, kuuntelin kohinaa ja katselin taivaanrantaa. Aivot todella lepäsivät. Koitin olla ajattelematta mitään ja vain katsella. Siinä vaiheessa pystyin jättämään aivot narikkaan ja samalla kaikki turhat ärsykkeet.
Sellainen hetki pitäisi saada useammin kuin kerran elämässä. Luulen, että vaikka kuka sanoisi mitä, niin vähintään kerran kuussa. Kotona sellainen ei minulta onnistu kun en ole koskaan yksin. Lapsien mentyä nukkumaankin on liian paljon ajatuksia ja sitten tuleekin väsy.
Pieni lupaus itselle....kerran kuussa aivot narikkaan!
Ensimmäinen haaste
Sain Tilulta haasteen ja ennen tekstejä vastaan siihen.
Haasteen tarkoituksena on listata viisi inhokkiruokaa. Olen kyllä myös sitä mieltä, että aikuisena se lista hiukan kaventuu, mutta koitetaan....
1. Kouluajoista lähtien PINAATTIKEITTO. Sitä en kyllä hyvällä tahdollakaan saata syödä edes nyt aikuisena.
2. VELLIT. Kun laitoin lapsilleni velliä vauva-aikoina, mietin kyllä, että voiko näitä oikeasti syödä.
3. SIENET. Olen maistanut sieniä, varmastikin kaupan jotain veteliä malleja, enkä ole pitänyt. Serkkuni kyllä sanoi maistattavansa mulla tuoreita hyvin laitettuja kanttarelleja, mutta sitä päivää ei ole vielä näkynyt. Tämän kohdalla todettava, että olen kyllä lupautunut maistamaan, jos joku vielä mulle hyvän sieniruuan tekee
4. Veteliksi keitetyt MAKARONIT. Jälleen ruoka, jota kyllä syön, mutta en pidä
5. Sitten meni kyllä vaikeaksi. On paljon ruokia (kieli, sydän jne.), joista nousee aika ällöttävä mielikuva, mutten ole maistanut eli en voi sanoa inhoavani. En keksi viidettä, joten tässä tämä lista.
Haastan PELLON PIENTAREELLA, TYHJÄNPÄIVÄISTÄ, HEVOSVOIMAA, KAMELEONTTI PIHASSA JA THE 52 PHOTOGRAPHS
Haasteen tarkoituksena on listata viisi inhokkiruokaa. Olen kyllä myös sitä mieltä, että aikuisena se lista hiukan kaventuu, mutta koitetaan....
1. Kouluajoista lähtien PINAATTIKEITTO. Sitä en kyllä hyvällä tahdollakaan saata syödä edes nyt aikuisena.
2. VELLIT. Kun laitoin lapsilleni velliä vauva-aikoina, mietin kyllä, että voiko näitä oikeasti syödä.
3. SIENET. Olen maistanut sieniä, varmastikin kaupan jotain veteliä malleja, enkä ole pitänyt. Serkkuni kyllä sanoi maistattavansa mulla tuoreita hyvin laitettuja kanttarelleja, mutta sitä päivää ei ole vielä näkynyt. Tämän kohdalla todettava, että olen kyllä lupautunut maistamaan, jos joku vielä mulle hyvän sieniruuan tekee
4. Veteliksi keitetyt MAKARONIT. Jälleen ruoka, jota kyllä syön, mutta en pidä
5. Sitten meni kyllä vaikeaksi. On paljon ruokia (kieli, sydän jne.), joista nousee aika ällöttävä mielikuva, mutten ole maistanut eli en voi sanoa inhoavani. En keksi viidettä, joten tässä tämä lista.
Haastan PELLON PIENTAREELLA, TYHJÄNPÄIVÄISTÄ, HEVOSVOIMAA, KAMELEONTTI PIHASSA JA THE 52 PHOTOGRAPHS
sunnuntai 8. maaliskuuta 2009
Elokuvien happy end - miksei elämässäkin?
Katsoin äsken yhden parhaimmista suomalaisista elokuvista: FC Venus. Kun katson sitä itken ja nauran yhtäaikaa. Sitten aloin taas pohtimaan asiaa syvemmältä.
Kun näen jonkun elokuvan missä ihminen alkaa toteuttaa jotain unelmaansa, tekee töitä sen eteen ja lopuksi onnistuu, olen sekä onnellinen että surullinen. Onnellinen siksi, että elokuvassa kuitenkin useimmat onnistuvat lopuksi toteuttamaan unelmansa (ei aina rikastuminen tai kuuluisuus tms.). Surullinen siksi, että mua itseä estää monessa asiassa pelko. Alan harmittelemaan uskalluksen ja itseuskon puutetta. Toinen "esto" on, etten tiedä mitä haluan tai haluan liian paljon. En osaa rajata, koska pelkään sitten toisaalla menettäväni jotain.
Kuitenkin pitäisi olla asioita, jotka ovat sen arvoisia, ettei väliä, vaikka sitten jotain menettäisi. Tarkoitan nyt tällä sitä, että jos osallistun vaikka jumppaan niin en voi osallistua kielten opiskeluun ja menetän sen tilaisuuden.
Sitten on vielä se riskinotto ja elämässä ei voi, kuten elokuvassa, olla varma että loppu hyvin kaikki hyvin. Et pysty etukäteen tietämään miten kaikki päättyy. Jos teitkin huonon valinnan, et voi tietää osaatko/pystytkö korjaamaan. Jääkö siitä pysyvä haitta elämään...
Toiset ihmiset rakastavat vuoristorataa ja elämän yllätyksellisyyttä. Ei haittaa vaikka joskus menee päin mäntyä ja he luottavat siihen, että elämä kantaa tai että pystyvät korjaamaan tilanteen. Jälleen huomaan olevani suorastaan kateellinen heille (en niin, että olisi heiltä pois vaan että itselläkin olisi) heidän uskostaan. Mistä ihmeestä minä sen saan vain olenko tuomittu tähän panikoivaan luonteeseeni. Ensimmäisen askeleen pitäisi ottaa itse ja siitä se sitten kasvaisi, mutta kun tämän ensimmäisen askeleenkin ottaminen vaatii niin paljon rohkeutta.
Tämä on nyt raadollisen itsepaljastavaa tekstiä.
Joskus olen jollekin tästä "ongelmasta" puhunutkin, mutta usein saan katseita ja kommentteja itsesäälistä. Mä ihan oikeasti yritän vain analysoida ja löytää ongelman ytimen. Monet saavat musta kuvan rauhallisena ihmisenä, mutta hehän eivät näe mun pään sisään. Ei sitä hirvittävää ajatusten sinkoilua ja sydämen pamppailua. Mä haluan rakastaa elämän vuoristorataa ja yllätyksellisyyttä, mutta voinko opettaa itseni siihen?
Kun näen jonkun elokuvan missä ihminen alkaa toteuttaa jotain unelmaansa, tekee töitä sen eteen ja lopuksi onnistuu, olen sekä onnellinen että surullinen. Onnellinen siksi, että elokuvassa kuitenkin useimmat onnistuvat lopuksi toteuttamaan unelmansa (ei aina rikastuminen tai kuuluisuus tms.). Surullinen siksi, että mua itseä estää monessa asiassa pelko. Alan harmittelemaan uskalluksen ja itseuskon puutetta. Toinen "esto" on, etten tiedä mitä haluan tai haluan liian paljon. En osaa rajata, koska pelkään sitten toisaalla menettäväni jotain.
Kuitenkin pitäisi olla asioita, jotka ovat sen arvoisia, ettei väliä, vaikka sitten jotain menettäisi. Tarkoitan nyt tällä sitä, että jos osallistun vaikka jumppaan niin en voi osallistua kielten opiskeluun ja menetän sen tilaisuuden.
Sitten on vielä se riskinotto ja elämässä ei voi, kuten elokuvassa, olla varma että loppu hyvin kaikki hyvin. Et pysty etukäteen tietämään miten kaikki päättyy. Jos teitkin huonon valinnan, et voi tietää osaatko/pystytkö korjaamaan. Jääkö siitä pysyvä haitta elämään...
Toiset ihmiset rakastavat vuoristorataa ja elämän yllätyksellisyyttä. Ei haittaa vaikka joskus menee päin mäntyä ja he luottavat siihen, että elämä kantaa tai että pystyvät korjaamaan tilanteen. Jälleen huomaan olevani suorastaan kateellinen heille (en niin, että olisi heiltä pois vaan että itselläkin olisi) heidän uskostaan. Mistä ihmeestä minä sen saan vain olenko tuomittu tähän panikoivaan luonteeseeni. Ensimmäisen askeleen pitäisi ottaa itse ja siitä se sitten kasvaisi, mutta kun tämän ensimmäisen askeleenkin ottaminen vaatii niin paljon rohkeutta.
Tämä on nyt raadollisen itsepaljastavaa tekstiä.
Joskus olen jollekin tästä "ongelmasta" puhunutkin, mutta usein saan katseita ja kommentteja itsesäälistä. Mä ihan oikeasti yritän vain analysoida ja löytää ongelman ytimen. Monet saavat musta kuvan rauhallisena ihmisenä, mutta hehän eivät näe mun pään sisään. Ei sitä hirvittävää ajatusten sinkoilua ja sydämen pamppailua. Mä haluan rakastaa elämän vuoristorataa ja yllätyksellisyyttä, mutta voinko opettaa itseni siihen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
