Kirkon kellot kutsuivat aamulla väkeä kirkkoon. Minä vein roskapussia ulos ja hain päivän lehden.

Aivan ihana auringon paiste ja pieni pakkanen. Vietin eilisen päivän Tampereella hevosmessuilla. Minä nautin erilaisista näytöksistä ja hevosvieraista. Ystäväni teki muistiinpanoja ja hankintoja omaa talliaan varten. Sekä meno- että tulomatkan juttelimme kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Syviä ajatuksia ja hiukan hömppääkin.

Loppuviikosta ja nyt viikonloppuna ei ole korviini kantautunut ainuttakaan syvällisen pohdinnan aiheuttajaa. Nyt oli taas aika laittaa aivot narikkaan ja nauttia.

Siitä keskusteltiin, että kun suurimman osan ihmisistä kevään aurinko herättää ja päivän piteneminen helpottaa, niin miksi joitakin ihmisiä kevät masentaa. Koska ei itse koe sellaista, sitä on vaikea ymmärtää. Mikä keväässä masentaa? Haluan ihan oikeasti ymmärtää enkä kyseenalaistaa.

Masennus tuntuu olevan tämän päivän rutto. Se leviää hurjaa vauhtia eikä siihen ole kunnon lääkkeitä. Mistä se masennus johtuu? Totta kai olen itsekin masentunut melko usein, mutta on paljon niitä hetkiä, jolloin on hyvä olla. Varsinkin kun tämän blogin tuumailujen kautta olen löytämässä itseni. Elämän tarkoitusta en ole vielä saanut kiinni.

Murkkuni on jatkuvasti suremassa surkeaa elämää. Missä vaiheessa pitää havahtua, että kyseessä on jo vakavampi asia kuin vain murkkuiän oireilut? Eilen autossa juttelimme, että tuo nuorten maailma on kova. Se oli kohtalaisen kova jo omanakin aikana, mutta sekin tuntuu pahentuneen. Miten ihmeessä osaa tukea nuorta niin, että sille kasvaa vahva itsetunto. Halu löytyy kyllä, mutta keinot ovat joskus kateissa. Pitääkö sanoa, että kyllä se siitä, älä välitä, olet hyvä jne. vai tuntuvatko tuollaiset kommentit nuorten korviin teennäisiltä.

Huomaatteko, syvä pohdiskelu alkoi.... :o)

Vaikea valita se oikea kanava. Joskus väsyy kun sitä kuohahtelua tapahtuu monta kertaa päivässä. Sitten kyllä keskustellaan ja murkku rauhoittuu. Mistä sitten tietää onko keskustelu auttanut, kun sama asia tulee eteen hetken päästä uudestaan?

Auttakaa!

Muutoksen tuulet puhaltavat

Perheessämme on muitakin muutoksia. Mieheni on ollut jo loppiaisesta lomautettuna ja nyt sai kiiretyöntekijän hommia toisesta firmasta. Hän on joskus oppisopimuksella mennyt alkuperäiseen firmaan v. 1983. Ajattelin, ettei häntä enää pois saa sieltä. Elin toivossa koska on pintakäsittelijä ja varmaan jo keuhkot täynnä niitä myrkkyjä. Lisäksi myrkyttää itse itseään tupakalla. Sen verran alkoivat kotityöt maistumaan puulta, että sai itseään niskasta kiinni ja lähti etsimään töitä. Lomautusta edelsi 1,5 kk sairasloma kun mursi ranteensa tippuessaan meidän rappuja alas. Joten kotia tuli kyllä tuutin täydeltä :o)

Minä ilmoittauduin sinne kurssille ja se alkaa pian. Pitää kokeilla miltä opiskelu tuntuu, kun siitä edellisestä kerrasta on jonkin verran aikaa. Pitkääköhän hommata koulureppu, kynä, kumi ja viivotin :o) ja ilman muuta sininen ruutuvihko ja metallinen kynänterotin.

Ihminen on melko kummallinen olio. Sopeutuu mitä kummallisimpiin tapahtumiin ja oloihin.

Muutos lähtee siitä, että rutiinit tylsistyttävät niin paljon, että suorastaan etsii muutosta. Vaikkapa vain värjäämällä tukan. Sitten kun tekee sen muutoksen tulee ainakin minulle pikainen katumuksen puuska. Apua, mitä tuli tehtyä, mitenkä minä nyt näin.

Menee hetki ennen kuin sopeutuu ja alkaa pitämään nykyisestä olotilasta. Kunnes sitten siitäkin alkaa tulla rutiinia ja muutoksen halu taas kolkuttelee ovella. Miksiköhän ihminen on usein tyytymätön nykyiseen olotilaansa, ympäristöönsä jne?

Olen kuullut sanonnan, että tyytyväinen ihminen on kehityksen jarru. On totta, että jos ihmiset olisivat kovin tyytyväisiä, niin asuisimme varmaan vieläkin luolissa. Mutta pitääkö tyytymättömyydelle tulla joskus loppukin? Eikö ole sairasta haluta koko ajan jotain muuta kuin mitä jo on?

Otin suunnan

Tänään olin kurssihaastattelussa ja pääsin kurssille. Siten ylitin ylitsepääsemättömältä näyttävän risteyksen ja lähdin tiettyyn suuntaan. Katsotaan nyt sitten minne tämä suunta vie. Toinenkin suunta houkutteli, mutta tielle kasaantui esteitä. Luotan siihen, että ne johdattivat mut pois sieltä. Vielä ei ollut sen suunnan aika.

Tuntuuko sinusta siltä, että tietyissä valintatilanteissa selväsi jonkin valinnan eteen tulee esteitä. Vaikka se olisi houkutteleva suunta ja oikeasti olet halukas sinne menemään. Sitten niitä ylitsepääsemättömiä esteitä alkaa ilmaantui. Ikään kuin tosiaan paimentaisi sinut sinne toiseen suuntaan, jonne myöskin vilkuilit.

Sanotaan, että aika näyttää. Kun muistaa useinmiten ottaa rauhallisesti, niin aika todella näyttää. Jälkeen päin voi viisastella sitten, että näyttikö oikein tai väärin. Jotkut myös antavat painoa tunteilleen suuntaa ottaessaan. Toiset ottavat järjen käyttöön. Siltikään ei voi etukäteen tietää, että menikö oikein.

Mulla oli pelissä sekä tunteita että yritin järkeillä. Sen takia se pää kai olikin räjähdyksen partaalla. Tunne ja järki vetivät eri suuntiin. Järki voitti nyt, koska tutkinto on nykyisin tärkeä paperi. Tunne olisi vienyt mut oppisopimustöihin, mutta sieltä en olisi saanut haluamaani pätevyyttä.

Tunne oli kyllä mukana siten, että olen lopen kyllästynyt koulutusta vastaavaan työhön. En halua enää toimistoalalle. Pienessä firmassa olen saanut tehdä kaikenlaista ja käsillä tekeminen ja työn näkyvyys ovat mulle rahaa tärkeämpiä. Lähipiiristä olen kuullut hiukan napinaa, koska valitsemassani suunnassa eivät palkkatulot ole huikeita. He eivät oikein ymmärrä, että raha ei ole minulle kovin tärkeää. Ainoastaan sen verran, että tulee toimeen. En haaveile kulutuksesta tms.

Suunta alkaa toteutumaan 1.4. (heh heh, vai tuleeko vain kuravettä kenkään). Pian astun risteyksen yli.

Tee toisille niin kuin haluat itsellesi tehtävän

Yllä olevaa kommenttia koitan soveltaa mahdollisimman moneen, mutta tällä kertaa seistessäni risteyksessä, pohdin kyseistä sanontaa ja sen toteutumista neuvomisessa.

Seison edelleen työasioiden kanssa risteyksessä. Huomenna ratkeaa yksi suunta (tai ainakin osittain) ja eilen tuli lisää näkökulmia pohdittavaksi. Typeryyksissäni olen pohtinut niitä ääneenkin perhepiirissä ja sitten niitä neuvoja ja kommentteja on alkanut tulla.

Huono itseuskon omaavana olen erittäin herkkä neuvomiselle. Varsinkin kun se tulee lähipiiristä. Seuraan lähipiirin elämää ja joskus pohdin mitä itse tekisin eri tilanteissa, joita lähipiiri kokee, mutta hyvin harvoin sanon mitään ääneen, pyytämättä. Olen sitä mieltä, että jos ihminen tarvitsee apua (tietenkin on niitä vaikeita ongelmia, joihin ei uhri osaa pyytää apua eikä aina ymmärrä huoliakaan eli niissä tapauksissa olen huono lähimmäinen), hän sitä pyytää. Jos hän tarvitsee neuvoja, hän pyytää. Ehkäpä tahtomattani annan kuvan, että haluan apua, kun pohdin ääneen. Tai sitten ei enää saa pohtia ääneen.

Ymmärrän myös sen, etteivät ratkaisuni ole aina oikeita tai edes viisaitakaan, mutta saanko luvan erehtyä hyvistä neuvoista huolimatta. Ettei mulle sitten tulla sanomaan, että mitäs minä sanoin!

Olen äärimmäisen huono sekaantumaan toisten asioihin. Se johtuu siitä, etten pidä omia mielipiteitäni kovin kaksisina ja enkä ainakaan halua vastuuta, että joku seuraa neuvojani ja joutuu vaikeuksiin. Kun joku on tullut puhumaan, sanon heti, että älä odota mitään viisaita sanoja. Tulee vain mun sanoja. Kuuntelen kyllä ja esitän kysymyksiä kuin paraskin psykologi :o)

Ainakin naisista on sanottu (ja huomaan kyllä itsekin), että me haluamme vain puhua ongelman ääneen ja usein ratkaisu löytyy siitä. Emme odota toisen kertovan mitä tehdä. Miehistä taas sanotaan, että he tarjoavat usein ratkaisua, koska käsittelevät ongelmia niin. Siksi onkin paradoksaalista että naiset kaipaavat kuuntelijaa ja miehet kertovat oman ratkaisunsa. Ja siitä se sekametelisoppa sitten syntyy.

Pääpohdintani oli kuitenkin se, että koska itse koitan olla neuvomatta pyytämättä, niin miksei yllä oleva sanonta toteudu mun kohdalla. Miksi saan neuvoja pyytämättä (en kuitenkaan yllättäen kuten taannoinen naispääministerimme)? Eikö tiikeri voi raidoilleen mitään? Tarkoitan, että jos on sekaantujaluonne, niin sekaantuu joka tapauksessa, vaikka yritän tehdä hänelle niin kuin haluan itselleni tehtävän.

Tuntuu, että pää räjähtää tässä risteyksessä, mutta ehkä sieltä kasvaa sitten uusi pää, jonka saa taas täyttää :o)

Maanantai

Luin seuraamiani blogeja läpi. Niistä huokui kevät, värit ja lämpöinen tunnelma. On melkeinpä vaikea keksiä, mitä uutta sitä kirjoittaisi omaan blogiinsa, kun asioita niin hienosti käyty läpi toisten omissa.

Ajattelin, että käyn suihkussa ja tulen puhtaan raikkaana uudestaan koneen ääreen. Jospa sitten jokin harmaa aivosolu olisi liikahtanut pohdinnan verran. Huomasin juuri, että kello on sen verran, että pian saa mennä maata.

En vihaa maanantaita viikon aloittavana päivänä. Ilman aikaisia nousuja nämä viikon päivät ovat ihan yhtä hyviä kuin viikonloputkin. Olen kyllä elänyt viikonloppuja varten ja viikko on vain ollut sellainen pakollinen paha siinä välissä. Koitan nyt oppia nauttimaan kustakin päivästä omanaan. Täytyy silti tunnustaa, että maanantai-iltana olen melko väsynyt. Tiistaina piristystä iltaan tuo 1,5 h talutuskeikka tallilla, pirteää ulkoilmaa.

Useat muuten elävät vain viikonloppuja ja lomia varten. Puhutaan siitä, että sitten viikonloppuna teen sitä ja tätä. Sama virsi lomalla. Tietysti silloin on enempi aikaa kun on koko päivä itselle. Olen itsekin arki-iltana väsynyt ja jotkut työt pakkaavat kasautua viikonloppuun. Elänkö vain viikonloppuisin? En. Oli puhetta suorittamisesta. Me kai suoritamme viikon että saamme sitten viikonloppuna rentoutua. Vaikka sitten tekemällä jotain.

Elämä on kyllä täynnä meidän itsemme tekemiä pakkoja. Koska niitä pakkoja on ihan oikeastikin, niin onko järkeä luoda niitä vielä lisää. Ympäristö on vahva painostaja ja vaatii suurta kylähulluutta käydä sitä vastaan. Ajattelin etsiä itsestäni sen rohkeuden. Ei omatekemiä pakkoja!

Antoisaa maaliskuun viikkoa kaikille!

ps. Kiitos Jossulle tunnustuksesta. Koitan urkkia keinon sen saamiseksi blogiini :o)

Valittaminen- nykyajan muoti

Oletteko huomanneet kuinka ihmiset suorastaan tykkäävät valittaa. Mielipidekirjoitukset ovat pullollaan valittamista. Missä vaiheessa mielipiteen kertominen sitten muuttuu valittamiseksi?

Minulla on tuttuja, joiden puheet ovat jatkuvaa kertomista omista sairauksista, miten elämä on kohdellut kaltoin yms. On minullakin päiviä, jolloin olisi hyvä valittaa jollekin sisuksissa vellovat ajatukset elämän epäoikeudenmukaisuudesta. Jotkut ovat sellaisia joka päivä.

Ihmiset valittavat naapureistaan, lemmikkieläimistä, milloin kenenkäkin jätöksistä, metelistä, palvelusta, ylipäänsä kaikesta. On olemassa se rakentava kritiikki ja varmaan sellaisiakin ihmisiä, jotka ihan oikeasti ilkeästi vaikeuttavat kanssaihmisen elämää.

Onko ihminen oikeasti sellainen olento, joka ei tule toimeen toisen ihmisen kanssa. Niitä on meinaan meistä paljon, koska on sotia, riitoja, tappeluja.

Tuntuu, että ihmisistä niin usein korostuvat ne huonot puolet ahneus, valitus, kateus, mustasukkaisuus. Mihin katoavat ne hyvät?

Hyviäkin ihmisiä on paljon, mutta miksei heistä kuulu? Otetaan esimerkiksi nykyinen Yhdysvaltojen uusi presidentti. Hän varmasti yrittää parhaansa maansa parantamiseksi. Silti olen satavarma, että nurkan takana jo odottavat sakaalit, jotka kaivavat menneisyydestä pienetkin mahdolliset virheet ja tuovat ne vahingoniloisina julkisuuteen.

Mikä meitä ihmisiä vaivaa? Vai olenko vain sinisilmäinen. Olenko liian optimisti tai romantikko kun uskon, että jokainen yrittää parhaansa.

No, tämä meni nyt hiukan sivuraiteille valittamisen pohtimisesta, mutta minua ei lakkaa ihmetyttämästä tämä ihmisten pahuuden voittokulku. Koska kuitenkin itseäni lähellä olevat ihmiset ovat hyviä ja mukavia.

Perinteet, kirous vai onni

Asun nyt talossa, jossa ovat vahvat perinteet. Olen kolmas sukupolvi. Kapernaumin kolmas....

Kun muutimme tähän, olin ajatellut, että pidän talon samanlaisena. Jotain pientä pintaremonttia vain. Sitten tuli kuitenkin pakollinen kylppäriremontti kosteuden ja rihmaston myötä. Kylppäri on tehty 90-luvun alussa. Isältä jäi kesken toiskan remontti. Se on vieläkin kesken. Eteistä remontoimme myös hiukan.

Nyt on kevät ja aloimme pätkiä vanhaa siperianhernepensasta ja paria syreenipuskaa. Ovat olleet tämän tontin ympärillä niin kauan kuin muistan (eli 70-luvulta lähtien). Isä on niitä toki välillä leikannut.

Alussa tuntui kamalalta puuttua talon sisältöön tai ympäristöön. Ikään kuin olisi koskenut johonkin pyhään. Äiti on muuttanut pois, mutta käy toki välillä. Varmaan on oma opettelunsa siinä, että muutamme taloa pikkuhiljaa. Kun muutimme tähän, oli toki puhe, että saamme asua kuin kotonaan.

Silti joskus on olo, että haluaisin kahden edellisen polven hyväksynnän. Saisin jonkun merkin, että asia ok. Jossain unessa tein isäni kanssa remonttia, muttei ollut tämä talo.

Olin joskus ajatellut, että tämä talo on liian iso. En kaipaa näin paljon tilaa (n. 150 neliötä). Suunnittelin, että jos vanhempani pärjäävät tässä vielä kymmenen vuotta, niin pojat ovat jo opiskelemassa ja nuorinkin on ihan viittä vaille, niin muuttaisimme vanhempieni kanssa saman katon alle. Samalla tavalla kuin vanhempani asuivat isän vanhempien kanssa. Niin saisin hoitaa vanhempani kotona.

Niin ei vain sitten käynyt..... Kun tuli puhe talon myynnistä ulkopuolisille, niin en voinutkaan antaa talon mennä. Kävin pitkiä keskusteluja mieheni kanssa, joka tietysti oli tykästynyt silloiseen taloomme. Mikä muuten oli ihan hyvä ja sopivan kokoinen. Jokin vain veti mua tämän talon puoleen. Rakkaus historiaan, omat juuret, perinteet????

Puolisen vuotta tilannetta käytiin läpi ja kokeilimme myydä taloamme. Itse ei onnistunut, mutta kiinteistövälitysfima onnistui.

Sitten alkoi muu järjestely, hoito, koulut, tavarat jne.

Perinteet, kirous vai onni......sitä vielä pohdiskelen.